Onko joukossa muita isänsä jo varhaislapsuudessa menettäneitä?
Koulussa isänpäivän lähestyminen oli ikävää,koska 90-alussa pienessä maalaiskoulussa olin ainoa isätön.Kenenkään vanhemmat eivät edes olleet eronneet.Tein sitten ukille kortteja,ja sen jälkeen kun hän pääsi lepoon oli vaan väsättävä joulukortteja.Ainoan ihmisen jota tämän jälkeen pidin isähahmona hyvästelin reilu vuosi sitten.
Koulussa isänpäivän lähestyminen oli ikävää,koska 90-alussa pienessä maalaiskoulussa olin ainoa isätön.Kenenkään vanhemmat eivät edes olleet eronneet.Tein sitten ukille kortteja,ja sen jälkeen kun hän pääsi lepoon oli vaan väsättävä joulukortteja.Ainoan ihmisen jota tämän jälkeen pidin isähahmona hyvästelin reilu vuosi sitten.
Vastaukset 11
Vanhimmat
ja menetin hänet 18-vuotiaana. Minulla ei sitten vastaavasti ollut ukkia. Kyllä meillä silti vietettiin isänpäivää. Veimme haudalle kynttilät ja sitten äidin kanssa kotiin syömään hyvää ruokaa ja jälkkäriksi kakkukahvit. Keskustelimme yhdessä isästäni. Olin kyllä silloin jo nykyajan mukaan aikuinen.
kans poltettiin kynttilää isän kuvan vierellä.
Haudoilla ei tuu käytyä kun ovat muutaman sadan kilometrin päässä.Eikä siellä sen puoleen kukaan ole katsomassa ja kuulemassa.Pois menneet rakkaat ihmiset on miun lähellä sillon kun voimia tarvitsen.
Se mikä minua surettaa asiassa eniten on se, että isäni ei koskaan saanut nähdä poikiani ja että poikani eivät saaneet tutustua upeaan vaariinsa. Vaikka heille kertoo vaarista, ei se saa heitä tuntemaan häntä juuri ollenkaan. Ne ovat vain juttuja ja kertomuksia aivan vieraasta ihmisestä.
avioerolapsi, joskin se isä oli kuitenkin olemassa varsin lähellä. Joka isänpäivä vein hälle jonkun lahjan kortin kera ja samalla lailla muistin myöskin pappaa (isoisä). Se varsinainen isähahmo ja miehen malli mulle kuitenkin oli enoni, joka opetti kädentaitojen lisäksi myös hyvin paljon muutakin normaalista elämästä. Isä taasen opetti puutarhahommista ja kaikesta siihen liittyvästä.
Papan menetin ollessani 21 ja isän ollessani 28... iäkäs enoni elää edelleen.
Hautausmailla kävimmekin mieheni kanssa tänään viemässä kynttilät ja seppeleet isiemme ja pappojemme haudoille.
Arvatkaapa vaan, miten rankkoja isän- ja äitienpäivät ovat sellaisille ihmisille, jotka eivät saa omia lapsia. Vuosien rankat hedelmöityshoidot takana, ja lopullinen tuomio: lapseton. Lähinnä näinä päivinä ajattelen, että tasan ei käy onnen lahjat. Toiset tulevat raskaaksi ensi yrittämällä ja sitten sitä vielä pitää juhlia! Milloinkahan kehitetään juhlat niille ihmisille, jotka ovat menettäneet lukuisia pieniä ihmisenalkuja...
muistuttamaan. Ikävä ilta taas. Kaikesta huolimatta koetan sanoa itselleni, ettei kaikkea voi saada.
Tätä synkkää ketjua en enää katso.
lasta voikaan saada, niin onhan kuitenkin aina mahdollisuus antaa se rakastava koti sellaiselle lapselle, jolla ei ole tässä maailmassa ketään, joka siitä välittäisi. Eli adoptio...ei se ole paha asia ensinkään!
Olen pahoillani puolestanne että noin on käynyt, mutta muistakaa kuitenkin että niitä mahdollisuuksia on muitakin ja niistä lapset ovat kaikki aivan yhtä rakkaita loppuviimein!
ja kun ei ollut pappaakaan, niin väkersin sitten kortit enolle :)
Ei mulle siitä "mitään" traumaa jäänyt ja kaikki kaveritkin kun tiesi asian, niin ei sitä koskaan enempiä mietitty.
Isommille sisaruksille asia oli paljon kovempi paikka ja ikävä oli kova. Itse olin vasta viisi ja tapaus ei sillälailla pitkään koskettanut, tuskin paljonkaan edes muistan itse tapahtuneesta.
en laittanut isälle onnitteluja...elossa on,mutta ei todellakaan läheinen..lähti kun olin 1-2vuotias...satunnaisia tapaamisia(sattumalta)ja joitain vuosia sitten ujuttautui elämääni taas..jos haluat jutella enemmän niin laita s.postia...
Äitini on niin "mukava" että valehteli mulle vuosikymmeniä biologisesta isästäni eikä suostu kertomaan oikean isäni nimeä! Isäpuoleni taas on narsistinen sosiopaatti joten...
nimi, tai sitten sen on rehellisesti myönnettävä, ettei se tiedä kuka se niistä oli.