"Mä jäin siihen sua katsomaan enkä ensin ymmärtänyt sanaakaan, mitä sä oikein sanoit. Ja mä halusin tietää mikä sä oikein oot..."
Kurkku kuivana ku beduiinin sandaali mä kävelin auki olevaan baariin, jossa näky olevan mun ikästä sakkia. Istuin mukini kans vapaaseen pöytään ja aloin tiirailla ympärilleni.
Paikka oli täynnä meluavia ja nauravia ihmisiä, jotka näytti kaikki olevan kavereita keskenään. Hetken mä tunsin itseni pirun yksinäiseks ja mietin mitä mä täällä olin enkä muitten kans juhlimas voittooni. Mun itsesäälini katkasi tuolin kolahdus ja naurava ääni, joka kysy jotain. Mä en tienny mitä, mun silmät uppos siniseen orvokkimereen sillä sekunnilla, kun nostin pääni ja katsoin kysyjää.
Kundi toisti kysymyksensä ja mä vaan toljotin. Se kuuluisa sanavalmius ja sosiaalinen luonne, josta kaverit jakso aina huomautella, tuntu luikerrelleen pilliä pitkin cokislasiin.
-Siis mitä? mä sain lopulta änkytettyä kasvot hehkuvina ja kundi totes:
"Hei, upeeta! Sä osaat puhua.
Se jäi istuun mun pöytään kun sen kaverit kävi sanomassa että ne lähtee. Hetken mä pelkäsin, että ne nostais ahterinsa ja sanois so long, kun iso porukka yhtäkkiä läjähti meidän ympärille puhuun bileistä, joihin ne oli matkalla. Mä olin varma, että jos se jäis, tästä illasta tulis jotain erilaista. Mut jos se lähtis, mäkin lähtisin. Urheilutaloon neljän seinän sisälle haaveileen mitä jos...
Mut ei se menny. Me juotiin juomamme loppuun ja juteltiin.
-Jusa, kundi esitteli itsensä.
-Kati, mä vastasin ja uskalsin jopa hymyillä.
-Voititko vai hävisitkö? Jusa kysy ja mä hymyilin parhainta pepsodent-on-hyvä-hammastahna-hymyäni.
-Onnee, Jusa totes ja siirty muihin aiheisiin.
Mun oli pakko keskeyttää Jusa ja kysyä näkykö se jo päällepäin, että mä olin urheilija.
-Number one: sä oot yksin, number two: sä et oo täältä, number three: tää kaupunki on ollu koko viikonlopun täynnä urheilijoita. Kun laskee yhteen tosiseikat, vastaus on kolme, Jusa selitti.
-Ahah, mä sanoin painokkaasti ja ilman lisäkommentteja.
"Niin alkoi se kaunis varietee johon sain mä aitiopaikan sen ensi näytökseen. Niin alkoi se kaunis varietee jota ei kai enää esitetä koskaan uudelleen..."
Me istuttiin siinä baarissa nauraen ja legendaa heittäen rivi tyhjiä cokispulloja ympärillä niin kauan, että siivoojat hätisti meidät ulos.
-Pitääks sun palata jo pääkallopaikalle? Jusa kysy.
-Ei, riittää kun mä oon siellä viimeistään puol kymmeneltä -aamulla nimittäin. Sillon on lähtö.
Jusa veti mut kainaloonsa ja me lähettiin kulkeen mulle outoja katuja.
"Sä veit mut läpi vieraan kaupungin, jonka valot sai mut eetteriin, ilman viiniä humaltumaan. Ne kaikki tyhjät kauniit laitakadut, pimeyden sytyttämät mainosvalot sai vanhan maailmani unohtumaan..."
Kurkku kuivana ku beduiinin sandaali mä kävelin auki olevaan baariin, jossa näky olevan mun ikästä sakkia. Istuin mukini kans vapaaseen pöytään ja aloin tiirailla ympärilleni.
Paikka oli täynnä meluavia ja nauravia ihmisiä, jotka näytti kaikki olevan kavereita keskenään. Hetken mä tunsin itseni pirun yksinäiseks ja mietin mitä mä täällä olin enkä muitten kans juhlimas voittooni. Mun itsesäälini katkasi tuolin kolahdus ja naurava ääni, joka kysy jotain. Mä en tienny mitä, mun silmät uppos siniseen orvokkimereen sillä sekunnilla, kun nostin pääni ja katsoin kysyjää.
Kundi toisti kysymyksensä ja mä vaan toljotin. Se kuuluisa sanavalmius ja sosiaalinen luonne, josta kaverit jakso aina huomautella, tuntu luikerrelleen pilliä pitkin cokislasiin.
-Siis mitä? mä sain lopulta änkytettyä kasvot hehkuvina ja kundi totes:
"Hei, upeeta! Sä osaat puhua.
Se jäi istuun mun pöytään kun sen kaverit kävi sanomassa että ne lähtee. Hetken mä pelkäsin, että ne nostais ahterinsa ja sanois so long, kun iso porukka yhtäkkiä läjähti meidän ympärille puhuun bileistä, joihin ne oli matkalla. Mä olin varma, että jos se jäis, tästä illasta tulis jotain erilaista. Mut jos se lähtis, mäkin lähtisin. Urheilutaloon neljän seinän sisälle haaveileen mitä jos...
Mut ei se menny. Me juotiin juomamme loppuun ja juteltiin.
-Jusa, kundi esitteli itsensä.
-Kati, mä vastasin ja uskalsin jopa hymyillä.
-Voititko vai hävisitkö? Jusa kysy ja mä hymyilin parhainta pepsodent-on-hyvä-hammastahna-hymyäni.
-Onnee, Jusa totes ja siirty muihin aiheisiin.
Mun oli pakko keskeyttää Jusa ja kysyä näkykö se jo päällepäin, että mä olin urheilija.
-Number one: sä oot yksin, number two: sä et oo täältä, number three: tää kaupunki on ollu koko viikonlopun täynnä urheilijoita. Kun laskee yhteen tosiseikat, vastaus on kolme, Jusa selitti.
-Ahah, mä sanoin painokkaasti ja ilman lisäkommentteja.
"Niin alkoi se kaunis varietee johon sain mä aitiopaikan sen ensi näytökseen. Niin alkoi se kaunis varietee jota ei kai enää esitetä koskaan uudelleen..."
Me istuttiin siinä baarissa nauraen ja legendaa heittäen rivi tyhjiä cokispulloja ympärillä niin kauan, että siivoojat hätisti meidät ulos.
-Pitääks sun palata jo pääkallopaikalle? Jusa kysy.
-Ei, riittää kun mä oon siellä viimeistään puol kymmeneltä -aamulla nimittäin. Sillon on lähtö.
Jusa veti mut kainaloonsa ja me lähettiin kulkeen mulle outoja katuja.
"Sä veit mut läpi vieraan kaupungin, jonka valot sai mut eetteriin, ilman viiniä humaltumaan. Ne kaikki tyhjät kauniit laitakadut, pimeyden sytyttämät mainosvalot sai vanhan maailmani unohtumaan..."
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.