Onko täällä sellaisia jotka ovat käyneet tai käymässä tuon prosessin läpi? Itselläni on se menossa nyt ja haluaisin kuulla millaisia kokemuksia ja tuntemuksia olette saaneet.
Mä itse pystyn tuntemaan sisälläni sen pienen lapsen, voin "sieluni silmillä" nähdä sen. Vielä sillä ei ole mitään sanottavaa mutta ehkä jossain vaiheessa. Nyt se on musta ja lähes liikkumaton.
Minusta tämä on todella pelottavaa, sellaista jota ei voi kunnolla käsittää. Se on ollut piilossa niin kauan, hukkunut kaikkeen "järkevään", suorittamiseen. Kaikkeen mikä oli liikaa sille. Kaikkeen mitä tarvittiin hengissä selviämiseen ja itsensä suojeluun johon mullakin kului koko nuoruusikä. Henkinen kasvu jäi kesken. Toivottavasti on vielä mahdollisuus viedä se loppuun, en mä mitään oo niin kovasti halunnu kuin tulla ehjäksi viimeinkin.
Mä itse pystyn tuntemaan sisälläni sen pienen lapsen, voin "sieluni silmillä" nähdä sen. Vielä sillä ei ole mitään sanottavaa mutta ehkä jossain vaiheessa. Nyt se on musta ja lähes liikkumaton.
Minusta tämä on todella pelottavaa, sellaista jota ei voi kunnolla käsittää. Se on ollut piilossa niin kauan, hukkunut kaikkeen "järkevään", suorittamiseen. Kaikkeen mikä oli liikaa sille. Kaikkeen mitä tarvittiin hengissä selviämiseen ja itsensä suojeluun johon mullakin kului koko nuoruusikä. Henkinen kasvu jäi kesken. Toivottavasti on vielä mahdollisuus viedä se loppuun, en mä mitään oo niin kovasti halunnu kuin tulla ehjäksi viimeinkin.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Olet siis löytänyt sen jo ?? Kyllä sinä pian varmaan saat siihen eloakin, voi miten ihanan onnen tavoitat kun sen saat kokonaisuudessaan, ikävä on varmasti ollut suuri. Meissä jokaisessa kun se lapsi asuu, sillä itsekin näen että olemme "lapsia" joilla vain on kokemuksia paljon ja käyttäytymismalleja. Tsemppiä :)
Olen 50 mies. Ja käynyt lapsuuden aikaiset traumat läpi psykologin avustuksella. Koulukiusaamiset, opettaja oli yksi perkele sellainen. Joka sätti ja mätti aina mennen tullen vaikka olin ujo kiltti ihminen 3-4 luokka...... Ollut kauhea viha sitä kohtaan, onneksi en koskaan kohdannut sitä riiviötä.
Olen käynyt asiat läpi, lapsuus kotona ja kouluajat ym..... asiaan liittyvät. Ensin meni aikaa ennenkuin pääsin purkautumaan la löysin sen mörön minuudesta, joka oli hiljaa sisälläni muhinut 50 vuotta. Luin keskivaikeassa masennuksessa kirjoja, jotka käsitteli masennusta. Sieltä löysin itseni monesta kohtaan ja opin niistä sitten avautumaan psykologille..
Tarinani on pitkä, kävin kuoleman portilla mutta tänään on kaikki hyvin. Ihanan keveä ja helpottunut olo eikä huolta huomisesta. Elän päivän kerrallaan ja nautin elämästä. Kiitos lääkkeiden, kiitos hirveän hyvän psykologin hoivasta Lahdessa.
Jaksamista ja uskoa elämälle....
Nyky kirjailijat puhuvat lapsesta/ kehittymättömästä lapsesta. joka on peitetty/painettu ulkoisten hyveiden: Näyttelemisen, ulkoisen minän alle. Uskaltamatta paljastaa lapsenominaisuuttaan, joka meissä kuitenkin jokaisessaon. Luonnollinen vapaa minuus?,kaikki näkevä, kaikki ymmärtävä, joka pystyy/ osaa ottaa huomioon kaiken luonnollisena. Myös muut ihmiset. ? ? ?
Raamattu puhuu; Kristus meissä. Kristus on meissä itsessämme. Pyhähenki asuu meissä.
Nämä arvot on piilotettu. Ei niitä voi paljastaa? Ei maailma ihmiset, anna niille arvoa.
Työtä, työtä. Rahaa rahaa. Ne ovat näkyviä arvoja. Josta saa arvostusta.Ei henkisistä puhtaista arvoista, jotka antavat elämän. Vapauden, stressistä paineista, jännityksistä.
"Katso uudeksi minä teen kaikki. Vanha on kadonnut. Katso uusi on sijaan tullut".
Eikö nämä kaksi näkökulmaa kerro samaa asiaa, että vapaus syntyy ,vapaan sisäisen minän löytämisestä, itsensä tunnustamista, hyväksymistä, joka on puhdas. Omantunnonrauha, Itsensä hyväksyminen.
No nämä olivat nyt tällä tavalla "spekuloituja"
Mutta kirjoituksen aloittajalle
Ota rauhassa. Tutki itseäsi. Päivä päivältä se puhdistuu kaikista entisistä saasteista?
Näin minä olen löytänyt vapauden, ja elän täyttä elämää, entisten stressien jälkeen jotka meinasivat tappaa. Voi sanoa, että kuoleman porteilla käynyt.
Itse olen aloittanut sn pienen lapsen etsimisen vasta hiljattain. Olen aina tiennyt että lapsuudessani tapahtuneet asiat ovat vaikuttaneet minuun syvästi,mutta vasta nyt tajuan miten paljon. Tää tutkailu,etsiminen ja oppiminen on ollut todella rankkaa. Löydän uusia tunteita ja muistan vanhoja yllättäen. Luulin että terapiaan pääseminen helpottaa elämää mutta viime kuukaudet onkin ollut rankkoja,ehkä pahempia kuin koskaan.
Mun sisäisen lapsen ääni on todella voimakas, se on sellanen uhmakas kakara joka on päättänyt että sitä on kohdeltu kaltoin ja asioiden tulee muuttua. Aikuinen minä on jo hyväksynyt että on asioita joihin en voi vaikuttaa ja joiden kanssa on opittava elämään.
Rankka terapia edessä mutta yllättäen olen löytänyt uskoa siihen että lopulta kaikki muuttuu hyväksi. en tiiä onko minä vai lääkkeet jotka niin aattelee..=)