Mä elin mukana sen kaupungin sykkeessä. Musta tuntu, että mä hengitin samaan tahtiin kaiken sen kans mikä siellä sykki. Mä unohdin pienen kotikyläni ja tutut ihmiset. Siitä hetkestä piti ottaa kaikki irti, enkä mä edes halunnu ajatella mitään mikä muistuttas kaiken päättyvän muutaman tunnin kuluttua.
Mä olin humalas elämästä ja seikkailun tunteesta. Kaikkein eniten mä olin kuitenkin humalas Jusasta. Sen äänestä, hymystä ja orvokkisilmistä.
Jusa vei mua ristiin rastiin kaupunkia ja lopulta me päädyttiin istuun järven rannalle. Vesi oli kylmää kun mä kokeilin sitä varpaillani. Kesä alko oleen auttamattomasti ohi ja jos tarkkaan tunnusteli, saatto aistia syksyn kirpeen tuoksun ilmassa.
Me istuttiin kauan puhumatta ja ihan kiinni toisissamme. Kun mä käännyin sanoakseni jotain, Jusa otti mun kasvot käsiensä väliin ja suuteli. Sen huulet oli lämpimät ja maistu piparmintulle. Kun se irrotti otteensa ja silitti mun tuulen sekoittamia sotkuisia kiharoita, mä tiesin, että mun tulis ikävä. Tulis monta yötä kun mä muistasin tämän hetken ja itkisin.
Mut vielä ei ollu sen aika ja mä unohdin hetkeks sen ajan koskaan tulevankaan. Me puhuttiin melkein kuiskaamalla, ettei mikään ois rikkonu sen hetken läheisyyttä.
Jusa kysy missä mä asun ja mä sanoin, että liian kaukana. Se tyyty siihen eikä kyselly enempää.
"Niin paljon, liian vähän aikaa me saatiin siihen mahtumaan vaikkei tiedetty toisistamme mitään. Niin paljon, liian vähän aikaa vaikka mä olisin halunnut nähdä vielä paljon enemmän..."
Me istuttiin siellä rannalla auringonnousuun asti. Puhuttiin kaikesta muusta paitsi itsestämme. Mä en halunnu tietää Jusasta liikaa. Ja mitä mä oisinkaan tehny sen syntymäajalla ja vanhempien nimillä.
Unelmista me kyllä puhuttiin, ne ei jotenki tuntunu olevan niin todellisia ku se, missä toinen oli hyvä ja mitä harrasti.
Mä toivoin, että mulla ois ollu enemmän aikaa katsella ympärilleni. Nähdä tää kaupunki muutenki ku aamunkoitos ja yön hämärässä. Nähdä kaikki omin silmin ja elää ne itse, ei vain Jusan kautta, sen sanojen voimin. Mulla oli aina ollu jotenkin niin kiire elää ja mennä eteenpäin sieltä missä oli koti, että kaikki uus tuntu imasevan mut hetkessä mukaansa.
Jusa laitto takkinsa kylmäks käyneelle rantakalliolle ja veti mut kainaloonsa. Siinä me maattiin ja katseltiin taivaanrantaa, joka vaaleni hiljalleen kohti aamua.
Mä käännyin Jusaa kohti ja suutelin sitä kaikella sillä villillä kipeydellä mikä mun sisälle oli yhtäkkiä jostain noussu. Me suudeltiin ja kosketeltiin.
Niillä kylmillä kallioilla mä rakastelin ensimmäistä kertaa, Jusa vei mun neitsyyden. Eikä mun tarvinnu katua, se oli niin hellä ja kaikkee mitä voi ekalta kerralta toivoo. Paitsi että vesi oli pirun kylmää.
Silloin mä uskoin ainakin hetken satujen sinisilmäsiin prinsseihin.
Sen jälkeen me oltiin vaan, sydämet vastakkain ja mä lauloin sille Yön Varieteeta. Se tuntu sopivan meidän yöhön. Jusa sano, että muistais mut aina kun kuulis sen biisin. Mä sanoin sille, ettei mulla ollu mitään muistettavaa -mä en voisi koskaan edes unohtaa.
Mä olin humalas elämästä ja seikkailun tunteesta. Kaikkein eniten mä olin kuitenkin humalas Jusasta. Sen äänestä, hymystä ja orvokkisilmistä.
Jusa vei mua ristiin rastiin kaupunkia ja lopulta me päädyttiin istuun järven rannalle. Vesi oli kylmää kun mä kokeilin sitä varpaillani. Kesä alko oleen auttamattomasti ohi ja jos tarkkaan tunnusteli, saatto aistia syksyn kirpeen tuoksun ilmassa.
Me istuttiin kauan puhumatta ja ihan kiinni toisissamme. Kun mä käännyin sanoakseni jotain, Jusa otti mun kasvot käsiensä väliin ja suuteli. Sen huulet oli lämpimät ja maistu piparmintulle. Kun se irrotti otteensa ja silitti mun tuulen sekoittamia sotkuisia kiharoita, mä tiesin, että mun tulis ikävä. Tulis monta yötä kun mä muistasin tämän hetken ja itkisin.
Mut vielä ei ollu sen aika ja mä unohdin hetkeks sen ajan koskaan tulevankaan. Me puhuttiin melkein kuiskaamalla, ettei mikään ois rikkonu sen hetken läheisyyttä.
Jusa kysy missä mä asun ja mä sanoin, että liian kaukana. Se tyyty siihen eikä kyselly enempää.
"Niin paljon, liian vähän aikaa me saatiin siihen mahtumaan vaikkei tiedetty toisistamme mitään. Niin paljon, liian vähän aikaa vaikka mä olisin halunnut nähdä vielä paljon enemmän..."
Me istuttiin siellä rannalla auringonnousuun asti. Puhuttiin kaikesta muusta paitsi itsestämme. Mä en halunnu tietää Jusasta liikaa. Ja mitä mä oisinkaan tehny sen syntymäajalla ja vanhempien nimillä.
Unelmista me kyllä puhuttiin, ne ei jotenki tuntunu olevan niin todellisia ku se, missä toinen oli hyvä ja mitä harrasti.
Mä toivoin, että mulla ois ollu enemmän aikaa katsella ympärilleni. Nähdä tää kaupunki muutenki ku aamunkoitos ja yön hämärässä. Nähdä kaikki omin silmin ja elää ne itse, ei vain Jusan kautta, sen sanojen voimin. Mulla oli aina ollu jotenkin niin kiire elää ja mennä eteenpäin sieltä missä oli koti, että kaikki uus tuntu imasevan mut hetkessä mukaansa.
Jusa laitto takkinsa kylmäks käyneelle rantakalliolle ja veti mut kainaloonsa. Siinä me maattiin ja katseltiin taivaanrantaa, joka vaaleni hiljalleen kohti aamua.
Mä käännyin Jusaa kohti ja suutelin sitä kaikella sillä villillä kipeydellä mikä mun sisälle oli yhtäkkiä jostain noussu. Me suudeltiin ja kosketeltiin.
Niillä kylmillä kallioilla mä rakastelin ensimmäistä kertaa, Jusa vei mun neitsyyden. Eikä mun tarvinnu katua, se oli niin hellä ja kaikkee mitä voi ekalta kerralta toivoo. Paitsi että vesi oli pirun kylmää.
Silloin mä uskoin ainakin hetken satujen sinisilmäsiin prinsseihin.
Sen jälkeen me oltiin vaan, sydämet vastakkain ja mä lauloin sille Yön Varieteeta. Se tuntu sopivan meidän yöhön. Jusa sano, että muistais mut aina kun kuulis sen biisin. Mä sanoin sille, ettei mulla ollu mitään muistettavaa -mä en voisi koskaan edes unohtaa.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.