hei,
olen 17-vuotias nuori ja 6kk ikäisen vauvan onnellinen äiti :)
Olen tähän asti asunut oman äitini luona koska en ole saanut asuntoa. Nyt muutama viikko sitten sain asunnon.
Olen todella onnellinen lapsestani ja olen pystynyt muuttamaan elämäni täysin vauvan tultua.
Ongelmani johon kaipaisin ymmärrystä ja tukea on se kun minua ahdistaa aivan kamalasti omassa asunnossa asuminen..
Minulla on ihan hirveän paha olo tästä muutoksesta ja olen todella yksinäinen aina kun mene "kotiini".. Emme siis asu lapsen isän kanssa yhdessä.
Viimeisen vuoden aikana on tapahtunut niin paljon suuria muutoksia elämässäni ja olen pystynyt hyväksymään ne ja olemaan niistä onnellinen. Näkemään hyvät puolet asioissa.
Lapsen hoidon kanssa siis ei ole ollut ongelmaa ikinä. Jos joku ajattelee että oma äitini muka hoitais lapseni ja sen takia siellä haluan asua..
Ei todellakaan. Olen lapseni hoitanut alusta asti erittäin hyvin ja ihan itse. En juokse bilettämässä enkä muuta sellaista mitä nyt nuoret tekevät.
Minulle on viihdettä se kun saan leikkiä vauvani kanssa :)
Mutta nyt tämä viimeinen suuri muutos.. Omassa kodissa asuminen.. Taisi tulla ja olla liian suuri pala minulle.. :(
Tiedän kyllä että pitää pystyä antamaan omakoti lapselle. Haluankin antaa..
Ainakun muuttaa omaan kotiin pitäisi olla valmis siihen.. Minä olin siihen valmis koska oli pakko..
En nyt oikein tiedä mitä tältä viestiltä haen.. Ehkä vaan purkaan tuntemuksiani..pahaa oloani..
olen 17-vuotias nuori ja 6kk ikäisen vauvan onnellinen äiti :)
Olen tähän asti asunut oman äitini luona koska en ole saanut asuntoa. Nyt muutama viikko sitten sain asunnon.
Olen todella onnellinen lapsestani ja olen pystynyt muuttamaan elämäni täysin vauvan tultua.
Ongelmani johon kaipaisin ymmärrystä ja tukea on se kun minua ahdistaa aivan kamalasti omassa asunnossa asuminen..
Minulla on ihan hirveän paha olo tästä muutoksesta ja olen todella yksinäinen aina kun mene "kotiini".. Emme siis asu lapsen isän kanssa yhdessä.
Viimeisen vuoden aikana on tapahtunut niin paljon suuria muutoksia elämässäni ja olen pystynyt hyväksymään ne ja olemaan niistä onnellinen. Näkemään hyvät puolet asioissa.
Lapsen hoidon kanssa siis ei ole ollut ongelmaa ikinä. Jos joku ajattelee että oma äitini muka hoitais lapseni ja sen takia siellä haluan asua..
Ei todellakaan. Olen lapseni hoitanut alusta asti erittäin hyvin ja ihan itse. En juokse bilettämässä enkä muuta sellaista mitä nyt nuoret tekevät.
Minulle on viihdettä se kun saan leikkiä vauvani kanssa :)
Mutta nyt tämä viimeinen suuri muutos.. Omassa kodissa asuminen.. Taisi tulla ja olla liian suuri pala minulle.. :(
Tiedän kyllä että pitää pystyä antamaan omakoti lapselle. Haluankin antaa..
Ainakun muuttaa omaan kotiin pitäisi olla valmis siihen.. Minä olin siihen valmis koska oli pakko..
En nyt oikein tiedä mitä tältä viestiltä haen.. Ehkä vaan purkaan tuntemuksiani..pahaa oloani..
Vastaukset 8
Vanhimmat
Varmaan isot elämänmuutokset pienen ajan sisällä sekoittavat vähän mieltäsi. Minä muutin pois kotoa, siis äidin ja isän luota, kun olin 18. Muutin yksin ja olin ihan tohkeissani mutta silti kova ikävä takas kotiin tuli välillä. Tuntui pahalta kun ajattelin etten enää koskaan asu vanhempieni luona, ja nyt on pärjättävä omillaan jne. Tunne kuitenkin helpotti ajan kuluessa ja uskon että niin tekee sinullakin. Onnea sinulle ja vauvallesi, mukavaa talven odotusta ja toivottavasti olosi pian helpottaa ja oma koti alkaa tuntua kivalta=)
Ei asunto ole heti koti, on selvää, että on tyhjää ja outoa. Muistan kun itse muutin vuosia sitten mieheni kanssa omaan kotiin niin monta kertaa viikossa olin entisessä kodissa äidilläni, mieheni opiskeli iltaisin joten en tykännyt olla uudessa kodissa itsekseni.
Asunnosta tulee koti pikkuhiljaa kun sitä laittaa ja siellä asuu mutta se voi viedä viikkoja. Pyydä luoksesi kylään sukulaisia ja ystäviä, luo sinne mukavaa ja kodikasta oloa.
Oma koti on iso askel ja kun olet noin nuori äiti ja vielä yksin lapsen kanssa sekin tuo epävarmuutta kuinka pärjää kun ei ole ketään auttamassa jos sattuu apua tarvitsemaan.
Olet kuitenkin pärjännyt vauvasi kanssa ja uskon että pärjäät vastakin. Saat varmaan apua ja tukea äidiltäsi edelleenkin.
sen verran voin kertoa että kyllä se voi ihan ilman lastakin tuntua oudolta kun muuttaa omaan kotiin, onhan kuitenkin koko elämänsä muuten asunut vanhempien kanssa. ehdottaisin että pyytäisit vaikka äitiäsi käymään tai käytte pikkusen kanssa äitisi luona usein kylässä että saat vähitellen totuttua siihen omaan asuntoon ja siinä ymmärtää ehkäpä paremmin että et ole yksin vaikka et enää äitisi luona asukkaan.
uskoisin että kyllä sä vähitellen totut siihen omaan kotiin. asutko missäpäin suomea??? (ihan mielenkiinnosta kyselen, ei oo pakko vastata :) )
onnea uuteen kotiin!!!!!!!! Muista ettet ole yksin vaikket enää äitisi luona asukkaan!!
Kuten joku jo ehdottikin, niin pyydä ystäviä ja sukulaisia kylään. Kun itse asuin yksin, tuntui se oma asunto joskus hyvinkin yksinäiseltä ja kolkolta, mutta aina kun joku oli käynyt kylässä tuntui asunto jonkun aikaa paljon kodikkaammalta.
ehkä voitais kahvitella joskus?!
Muutettiin miehen kanssa omaan asuntoon,kun oli 18-vuotias.Vauvamme syntyi ja isä lähti armeijaan kun vauva oli pariviikoinen.Eli yksin vauvan kanssa asustelin enimmäkseen.Hanki kotiin jotain iloista ja lämmintä väriä(oranssi),pyydä vanhempiasi kylään ja vieraile itse heillä usein.Koti alkaa tuntua kodilta ajan kanssa.Nyt olen jo monen aikuisen lapsen äiti ja aavistelin,että heilläkin oli sellainen "kaiho-olo",kun lähtivät kotoa opiskeluasuntoihinsa.Varmaan useimmilla on aluksi hiukan outoa.
siinä se olikin..vaikka on lapsia ei se meinaa etä tukiverkosta pitäisi luopua. juttele äitisi kanssa.
lapsen 17v ja 18 muutti omaan kotiin:) että kyllä se ajastaan se tottuminen tulee itteksees vauvan kanssa asumiseen.
niin ja mitä nuoreen ikään tulee niin ikä on vaan numeroita sitä voi henkisesti olla kuinka vanha tahansa:) tuokin jo kertoo kun lapsen olet pitänyt nuoresta iästä huolimatta jaksamisia;)