Mä makasin mahallani meidän takapihan nurtsilla leuka kämmenselkiä vasten painettuna ja katselin, kuinka muurahainen raahasi selässään isoa, kuollutta toukkaa.
-Hullu muurahainen, mä puhahdin. -Täällä on tappavan kuuma ja sä teet duunia...
Mä työnsin etusormeni muurahaisen tielle, mutta päättäväisesti se kiipesi yli ja jatkoi häiriintymättä matkaansa. Huokaisten mä pyörähdin selälleni ja suljin silmäni.
Kesä oli ollut kaunis ja lämmin. Aurinko oli paistanut täydellä teholla ja grillannut naamat mustiksi, mutta mulla oli kaikesta huolimatta matala fiilis.
Mun bestis Milla oli lähtenyt siskonsa luokse Hollantiin. Systeri oli mennyt aikoinaan naimisiin jonkun tulppaaninkasvattajan kanssa, jonka nimi oli täysin mahdoton lausua niin, ettei sylki roiskunut ainakin metrin päähän. Ja niin mä olin jäänyt nautiskelemaan yksinäni Suomen lyhyestä, mutta vähälumisesta suvesta.
Mutta ilman Millaa mä olin ihan orpo piru. Kesällä kuului paahtaa nahkansa rannalla ruskeaksi, hillua festareilla polvia myöten mudassa ja viritellä lomaromanssia jonkun söpöläisen kanssa, mutta mun kesäni oli kulunut hyttysiä tappaessa, höh! Sitä paitsi, meidän pikkukaupunki oli aina kesäaikaan hiljainen kuin ydinsodan jäljiltä. Niinpä mä kökötin sisällä katsomassa vanhojen jenkkisarjojen uusintoja tai makasin kuin raato maidän takapihalla ihmettelemässä ruohonjuuritason elämää.
Faijakin oli päättänyt antaa mulle viimeisen niskalaukauksen ilmoittamalla, että aikoi häipyä teille tietämättömille ja jättää mut kotinaiseksi.
-Työkaverilla on mökki saaristossa, faija oli selittänyt. -Ajattelin mennä sinne vähäksi aikaa rentoutumaan. Voithan sinä tietysti mukaan lähteä, mutta en minä usko, että se sinua kiinnostaa...
Ei kiinnostanutkaan. Niin kuin ei kiinnostanut juhannuksenakaan, kun faija ehdotteli mökkilomaa Lapin korvessa. Nyhjätä nyt jossain tunturin laella nokea naamassa ja jäkälää suussa, miljoonien hyttysten ininäkonserttia kuuntelemassa, samalla kun tuhat japanilaisturistia pyöris ympärillä ihailemassa keskiyön aurinkoa! Mä olin todennut faijalle, että mä voisin olla onneton ja masentunut kotonakin.
Kyllästyneenä mä punnertauduin ylös nurmikolta ja lähdin luovimaan sisälle. Faija oli häipännyt aamulla. Se oli pakatessaan vihellellyt hyväntuulisesti, ja mä epäilin, että se oli löytänyt jostain senssipalstalta naisen, jonka se nyt aikoi kohdata saariston yössä... Loistavaa, mun harmaan faijani sosiaalinen elämä kulki kuin hamsterin juoksupyörä, mutta minä, hehkeä 16-kesäinen, olin auttamattoman yksin!
Sisällä talossa oli hämärää ja viileää. Mä laahustin kohti keittiötä ja vilkaisin ohimennen kuvajaistani eteisen peilistä. Musta tosiaan näki, että kesä oli kulunut enempi vähempi sisätiloissa, mun iho muistutti raakaa broilerinnahkaa ja hiukset valuivat sekalaisena takkukasana yli olkapäiden. Ja todennäköisesti kulahtaneet farkkushortsit ja "I'm with this idiot"-paita olivat lainvastainen yhdistelmä. Kaiken kruunasi leuassa helottava finni, joka oli niin iso, että sillä taatusti sykki jo oma sydän.
Mä olin niin keskittynyt puristelemaan finniötä, etten heti kuullut kun ovikello soi. Kun joku viimein koputti oveen ja mä näin varjon häilähtävän kuplalasin takana, mä menin avaamaan ja kohtasin naapurissa asuvan mummelin hymyilevät kasvot.
Kerttu Philström oli entinen kotitalousopettaja, mutta ei mikään puulusikkahirmu vaan herttainen tapaus. Joskus hyväntahdonpuuskan yllättäessä mä olin käynyt leikkaamassa Kertun nurmikon, ja palkaksi se syötti mut täyteen minttusuklaata. Mutta Kertullakin oli pimeä puolensa...
-Oletko sinä sattumoisin nähnyt Hermannia? Kerttu tiedusteli. -Se katosi pari päivää sitten, eikä ole meidän Hermannin tapaista olla näin kauan poissa kotoa.
Hermanni oli Kertun pimeä puoli. Valtavankokoinen jättiläiskolli oli rymistellyt Kertun elämään kolme vuotta sitten. Hermannin entinen omistaja oli muuttanut rapakon taakse ja tarjosi kissaansa seuraksi Kertulle. Mä olin ihan varma, että ex-omistaja oli lähtenyt maanpakoon kamalaa kattiaan, mutta Kerttu tuntui rakastavan hirviökissaansa ihan aidosti.
-En mä ole sitä nähnyt, mä sanoin ja mietin itsekseni, että ehkäpä joku oli saanut tarpeekseen peipposia lahtaavasta kollista ja täyttänyt sen tuhdilla annoksella lyijyä. Mä jos kuka olin eläinrakas ihminen, mutta Hermanni oli kissaksi niin häijy ja ilkeä yksilö, että se pisti mun eläinrakkauteni kovalle koetukselle.
-Voi voi, Kerttu päivitteli tuskastuneena. -Minä olen niin kovin huolissani. Hermanni on sisäkissa, ei se pärjää taivasalla... Mistä se saa ruokansa? Ei Hermanni hiiriä osaa pyydystää...
Mutta pikkulapsia kylläkin, mä ajattelin kuivasti, mutta en sanonut ajatuksiani ääneen vaan rauhoittelin Kerttua parhaan taitoni mukaan.
-Mä voin käydä pyöräilemässä ja kysellä lähinaapureilta, onko ne nähny Hermannia, mä lupasin auliisti ja Kertun kasvot kirkastuivat.
-Voisitko sinä? se huudahti riemastuneena. -Mutta nuori likkahan sinä oot, miten sinä nyt yhden kissan perässä ehdit juosta.
-Kyllä mä ehdin, mä vakuutin. -Älä huoli, operaatio Kadonneen Kissan Metsästys on käynnistetty.
Kerttu oli jo tekemässä lähtöä, kun se huomasi sen pienen tomaatin kokoisen finnin mun leuassa, joka mun puristeluni johdosta oli oppinut hymyilemään kauniisti. Kerttu rypisti kulmiaan ja katsoi muhun sitten tietäväisen näköisenä.
-Kokeile hammastahnaa, se sanoi ja köpötteli sitten tiehensä.
Mä huokaisin syvään ja lähdin etsimään Pepsodenttia.
-Hullu muurahainen, mä puhahdin. -Täällä on tappavan kuuma ja sä teet duunia...
Mä työnsin etusormeni muurahaisen tielle, mutta päättäväisesti se kiipesi yli ja jatkoi häiriintymättä matkaansa. Huokaisten mä pyörähdin selälleni ja suljin silmäni.
Kesä oli ollut kaunis ja lämmin. Aurinko oli paistanut täydellä teholla ja grillannut naamat mustiksi, mutta mulla oli kaikesta huolimatta matala fiilis.
Mun bestis Milla oli lähtenyt siskonsa luokse Hollantiin. Systeri oli mennyt aikoinaan naimisiin jonkun tulppaaninkasvattajan kanssa, jonka nimi oli täysin mahdoton lausua niin, ettei sylki roiskunut ainakin metrin päähän. Ja niin mä olin jäänyt nautiskelemaan yksinäni Suomen lyhyestä, mutta vähälumisesta suvesta.
Mutta ilman Millaa mä olin ihan orpo piru. Kesällä kuului paahtaa nahkansa rannalla ruskeaksi, hillua festareilla polvia myöten mudassa ja viritellä lomaromanssia jonkun söpöläisen kanssa, mutta mun kesäni oli kulunut hyttysiä tappaessa, höh! Sitä paitsi, meidän pikkukaupunki oli aina kesäaikaan hiljainen kuin ydinsodan jäljiltä. Niinpä mä kökötin sisällä katsomassa vanhojen jenkkisarjojen uusintoja tai makasin kuin raato maidän takapihalla ihmettelemässä ruohonjuuritason elämää.
Faijakin oli päättänyt antaa mulle viimeisen niskalaukauksen ilmoittamalla, että aikoi häipyä teille tietämättömille ja jättää mut kotinaiseksi.
-Työkaverilla on mökki saaristossa, faija oli selittänyt. -Ajattelin mennä sinne vähäksi aikaa rentoutumaan. Voithan sinä tietysti mukaan lähteä, mutta en minä usko, että se sinua kiinnostaa...
Ei kiinnostanutkaan. Niin kuin ei kiinnostanut juhannuksenakaan, kun faija ehdotteli mökkilomaa Lapin korvessa. Nyhjätä nyt jossain tunturin laella nokea naamassa ja jäkälää suussa, miljoonien hyttysten ininäkonserttia kuuntelemassa, samalla kun tuhat japanilaisturistia pyöris ympärillä ihailemassa keskiyön aurinkoa! Mä olin todennut faijalle, että mä voisin olla onneton ja masentunut kotonakin.
Kyllästyneenä mä punnertauduin ylös nurmikolta ja lähdin luovimaan sisälle. Faija oli häipännyt aamulla. Se oli pakatessaan vihellellyt hyväntuulisesti, ja mä epäilin, että se oli löytänyt jostain senssipalstalta naisen, jonka se nyt aikoi kohdata saariston yössä... Loistavaa, mun harmaan faijani sosiaalinen elämä kulki kuin hamsterin juoksupyörä, mutta minä, hehkeä 16-kesäinen, olin auttamattoman yksin!
Sisällä talossa oli hämärää ja viileää. Mä laahustin kohti keittiötä ja vilkaisin ohimennen kuvajaistani eteisen peilistä. Musta tosiaan näki, että kesä oli kulunut enempi vähempi sisätiloissa, mun iho muistutti raakaa broilerinnahkaa ja hiukset valuivat sekalaisena takkukasana yli olkapäiden. Ja todennäköisesti kulahtaneet farkkushortsit ja "I'm with this idiot"-paita olivat lainvastainen yhdistelmä. Kaiken kruunasi leuassa helottava finni, joka oli niin iso, että sillä taatusti sykki jo oma sydän.
Mä olin niin keskittynyt puristelemaan finniötä, etten heti kuullut kun ovikello soi. Kun joku viimein koputti oveen ja mä näin varjon häilähtävän kuplalasin takana, mä menin avaamaan ja kohtasin naapurissa asuvan mummelin hymyilevät kasvot.
Kerttu Philström oli entinen kotitalousopettaja, mutta ei mikään puulusikkahirmu vaan herttainen tapaus. Joskus hyväntahdonpuuskan yllättäessä mä olin käynyt leikkaamassa Kertun nurmikon, ja palkaksi se syötti mut täyteen minttusuklaata. Mutta Kertullakin oli pimeä puolensa...
-Oletko sinä sattumoisin nähnyt Hermannia? Kerttu tiedusteli. -Se katosi pari päivää sitten, eikä ole meidän Hermannin tapaista olla näin kauan poissa kotoa.
Hermanni oli Kertun pimeä puoli. Valtavankokoinen jättiläiskolli oli rymistellyt Kertun elämään kolme vuotta sitten. Hermannin entinen omistaja oli muuttanut rapakon taakse ja tarjosi kissaansa seuraksi Kertulle. Mä olin ihan varma, että ex-omistaja oli lähtenyt maanpakoon kamalaa kattiaan, mutta Kerttu tuntui rakastavan hirviökissaansa ihan aidosti.
-En mä ole sitä nähnyt, mä sanoin ja mietin itsekseni, että ehkäpä joku oli saanut tarpeekseen peipposia lahtaavasta kollista ja täyttänyt sen tuhdilla annoksella lyijyä. Mä jos kuka olin eläinrakas ihminen, mutta Hermanni oli kissaksi niin häijy ja ilkeä yksilö, että se pisti mun eläinrakkauteni kovalle koetukselle.
-Voi voi, Kerttu päivitteli tuskastuneena. -Minä olen niin kovin huolissani. Hermanni on sisäkissa, ei se pärjää taivasalla... Mistä se saa ruokansa? Ei Hermanni hiiriä osaa pyydystää...
Mutta pikkulapsia kylläkin, mä ajattelin kuivasti, mutta en sanonut ajatuksiani ääneen vaan rauhoittelin Kerttua parhaan taitoni mukaan.
-Mä voin käydä pyöräilemässä ja kysellä lähinaapureilta, onko ne nähny Hermannia, mä lupasin auliisti ja Kertun kasvot kirkastuivat.
-Voisitko sinä? se huudahti riemastuneena. -Mutta nuori likkahan sinä oot, miten sinä nyt yhden kissan perässä ehdit juosta.
-Kyllä mä ehdin, mä vakuutin. -Älä huoli, operaatio Kadonneen Kissan Metsästys on käynnistetty.
Kerttu oli jo tekemässä lähtöä, kun se huomasi sen pienen tomaatin kokoisen finnin mun leuassa, joka mun puristeluni johdosta oli oppinut hymyilemään kauniisti. Kerttu rypisti kulmiaan ja katsoi muhun sitten tietäväisen näköisenä.
-Kokeile hammastahnaa, se sanoi ja köpötteli sitten tiehensä.
Mä huokaisin syvään ja lähdin etsimään Pepsodenttia.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.