Olen taas itkenyt tämän päivän. Siskoni tekee pienillä teoillaan minut niin surulliseksi. Ei pidä yhteyttä. Ei halua nähdä. Hänen elämässään kaverit vievät tärkeimmät paikat. Hän on ainoa siskoni, haluaisin olla hänen elämässään enemmän, kuin mitä olen nyt. Kaukainen sukulainen jossain, ihminen jota hän ei jaksa nähdä. Pienempinä olessamme riitelimme toisinaan kovastikin. Raapien ja purien. Hakaten ja tukistaen. Vaikka olenkin isosisko, peräännyin aina itkien. Ihan niinkuin nytkin. En voinut satuttaa häntä samalla tavalla kuin hän satutti minua. Sain kuulla olevani ruma ja lihava, ilkeä ja oksettava. Lauloin rumasti ja minussa oli kaikki vialla. Vanhemmat eivät uskoneet riitojen päätteksi minua, vaan pientä, kaunista siskoani. Onneksi kasvettuamme riitelyt vähenivät ja kokonaan loppuivat. 14-vuotiaana alkoi jatkuva pahaoloni. Päihteitä en edelleenkään käytä. Hölmönä napsin buranaa, joka ei tietenkään auttanut, vaan nukutti. Aloin viillellä, jota olen jatkanu 20 vuotiaaksi asti. Kuolema on vuosia pyörinyt mielessäni. Yritin viiltää ranteeni auki, mutten uskaltanutkaan. Olen niin huono ihminen. En pysty edes siihen. Ainakaan vielä. Ehkä joskus. Opiskelen, nimellisesti. En jaksa mennä kouluun. Valvon yöt miettien. En jaksa nähdä kavereitani. Jos sattumalta näen jonkun, näytän niin iloiselta. Olin juttelemassa lääkärille, itkin. Ei se mitään. Hän ei sanonut mitään, lähetti kotiin ja sanoi uuden ajan. En mennyt sinne, se siitä. Tajuan, että minun pitäisi puhua, en pysty. Lyön asiat leikiksi ja esitän iloista. Kotona taas murrun. Tuntuu, että olen pettänyt kaikki tärkeät ihmiset. Siskoni, äitini, isäni, kaikki. Olen nössö, saamaton, lihava, ruma, ajattelematon, tyhmä ja laulan huonosti.
Hahhah. Mitäköhän tässä pitäisi enää tehdä.
Hahhah. Mitäköhän tässä pitäisi enää tehdä.
Vastaukset 5
Vanhimmat
No lakkaat piruvie ajattelemasta, mitä (tyhmä) pikkusiskosi on joskus hetkauttanut (lapsellisuuksissaan).
Äläkä muutenkaan roiku hänessä - maapallo on ihmisiä täynnä! Hae sellaista seuraa, joka hyväksyy sinut sellaisena kuin olet.
Kerron vähän ensin Aitini 82v(nukkui pois 30.7.07).
Isosiskonsa 83v(nukkui pois 25.8.07)
Heidän tarinansa.
Maalaistalossa syntyivät. Isosisko oli pienestä asti kuulemma määräilemässä ja halveksimassa häntä. Vaikka äiti teki enemmän töitä. Isosisko keksi kaikista ihmisistä vain pahaa puhuttavaa oli asia mikä tahansa.
Kun sairastin pelkäsin tätiä. En uskaltanut puhua hänen aikanaan mitään. En hyvää, en mitään terveydentilastani, en yhtään mistään.
(Sentraali santra). No sama meno jatkui heillä läpi elämän. Mutta äiti pysyi aina yhtä tyynenä.
Mitä nyt joskus sitten puhuttiin, että on se eri täti. Ei koskaan kyllä osaa hyvää sanoa.
No se siitä.
Minulla on viisi veljeä ja yksi sisko.
Huomasin(luulin) jo varhaisessa vaiheessa, että olen perheen "mustalammas". En kokenut arvostusta, enkä hyväksyntää. Minulle vain tuiskittiin ja minusta tehtiin leikkiä.
Jossain vaiheessa lähdin kotoa pakoon ja halusin rakentaa oman elämän muualla. Mutta minulla ei ollutkaan sosiaalisia valmiuksia. En uskaltanut seurustella, enkä tehdä oikein mitään. Jännitin ja pelkäsin ym. ym.
Sairastuin psyykkisesti yksinäisyydestä. Tulin kotiin. Sairaus helpotti yllättävän nopeasti. Lähdin uudelleen työelämään. Jännitykset, arkuus, pelot, arvottomuus niskassani. Yritin hyvällä työnteolla, jossa onnistuinkin, saamaan arvostusta ja hyväksyntää. Tein töitä periaatteessa vuorokaudet ympäri.
Sairastuin psyykkisesti. Menetin yö unet. Pääsin, jouduin eläkkeelle 37 vuotiaana. Söin psyykelääkkeitä 17 vuotta, 7 kertaa sairaalassa, n.7 kertaa kuntoutuksissa (MTKL / RAY). Kävin vertaisryhmässä n. 5 vuotta, joka oli parasta antia. Sai puhua koko elämäntarinasa ja nykyiset toiveet ja odotukset. Sai vastauksia toisilta ja samanlaisia. Saman suuntaisia elämäkertoja (ei näin vakavia) siitä miten pelkkä työnteko uuvuttaa jos ei osaa rentoutua ja harrastaa muita asioita. (Pitäiskähän jo katkaista)
Nykyisin kun olen vähän yli viisikymppinen, olen vasta selvittänyt kaiken tämän sotkun ja olen vapaa kaikesta. Elän itsenäistä täysipauinoista elämää. Seurustelen, tapaan kaikenlaisia ihmisiä. En syö enää lääkkeitä.
En kaipaa sisarusten arvostusta, olkoot minkalaisia tahansa se on heidän asiansa. Tapailen kaikkia muita ihmisiä.
Yritän hoitaa hengellistä puolta itsestäni, joka antaa rauhaa sisimpään. Omantunnon rauhaa. Itsensä arvostamista ihmisenä. Luotuna ihmisenä.
"Jokainen ihminen on laulun arvoinen, lauloi Veikko Lavi > Näin se loppuviimeksi on.
yritän elää loppuelämän tasapainoista elämää. Turha ottaa paineita.
Käytän luontaistuotteita pysyäkseni virkeänä ja elinvoimaisena. Toimintakykyisenä ja liikkuvana.
No saisikahan tästä kirjoituksesta jotain irti. Jää nähtäväksi.
Hyvää jatkoa > ARVOSTA ITSEÄSI IHMISENÄ.
Hae elämää muualta kuin siskosi kautta. OK
Tänään voi kaikki olla toisin jos muuttua voisin .....noh vaikea sitä on yhtäkkiä muuttua ja saada iloa sisimpäänsä .Meillä on tapana jynähtää paikoillemme ja ajatukset pyörii päässä samaa rataa kuten kirjoitit itsestäsi negatiivisiä asioita .
Uskon näin että sinussa on paljon kaunista ja hyvää sekä ajatusta syvää .Emme aina saa puhutuksi asioita vaikka missä lääkärissä kävisimme tai terapeutilla jos mieli on lukossa niin sitä on vaikea saada auki muulla kuin rakkaudella .Rakkaus on pitkämielinen ,se ei katkeroidu jne ..
Itse olin 18 vuotiaana niin lukossa että tuskin vuoteen puhuin monenkaan ihmisen kanssa ,saati lääkäreitten tai terapeuttien .Kukaan ei päässyt mieleni syvyyksiin eikä nähnyt sitä tuskaa mitä koin .
Siitä on nyt vuosikymmeniä ja tässäpä vaan mennä porskutellaan ,sain hyvän miehen ,lapsia ja nyt on jo lapsenlapsikin .Tätä en olisi ikinään uskonut silloin kun koin elämäni pimeimmän vuoden ...
"Tuskain on toivon kasvumaata" yhdessä laulussa on nuo sanat ,uskon että meitä muokataan joskus kovienkin koettelemuksien kautta .Sinä voit jonain päivänä ola se joka tuot toivonsanomaa ja kerrot kuinka sittenkin kaikki muuttui .
Muista ,meillä on rukouksia kuuleva Jumala!
mitään peloittavaa ole,sehän on meissä kaikissa enemmän tai vähemmän.Emmehän kukaan voi väittää itseämme täydelliseksi.Tämä johtuu taas ymmärrettävästi aivoista jotka ovat päässämme.Eli kaikki tiet johtavat yhä roomaan ihmisissä sekä yksilöinä että kansakuntina.Jos ihminen tai toinenkin on pudonnut tämän yhteiskunnan hullumyllystä välillä jäähylle,sitä tekevät muutkin eri tilanteissa,kuten jääkiekkoilijat ja tavalliset työntekijät lomillaan ja johtajat silloin kuin sopii.On tunnussomaista alkeellisille yhteisöille pelätä tuntematonta,vaikka omaa varjoaan,samalla kuin ns. mielisairaita.Paljon rohkeamman maineen sama yhteiskunta saa,saattamalla toisensa mielisairaaksi ja senmukaiseen sairaalaan.Silloin vasta vahingon ilo pursuaa,ja jos uhri päättää viellä päivänsä ennenaikaisesti näissä oloissa,on onni ylenpalttinen,ja ollaan kuin hyeenat saaliin rääppeiden jaolla,eli jäämistöä kärkkymässä keinotekoisin surullisin ilmein.Jos asia tuntuu oudolta,niin katsokaa itseänne peilistä niinkauan että oudoksunta häipyy.Tunnustakaa itsellenne ja Kaikkivaltiaalle,että ihminen on pahin peto maailmassa ,ja antakaa Jumalalle ymmärryksenne,Hänen katuessaan myöhemmin Raamatussa,että oli ihmisen luonnut.
Sisäinen kauneutesi ei koskaan näy jos sen noin peität. Anna itsellesi lupa olla oma itsesi. Hoida murheesi pois , älä ota siskoon yhteyttä vaan menköön nyt toisinpäin ?? Mitäs siitä ajattelisit. Ehkä häntä ärsyttää roikkumisesi ? Elä lapsuudenkokemukset avun kanssa läpi uudelleen jotta näet ne vääristymättöminä. On outoa että ensin moitit kun sinua on väheksytty ja sitten tässä kylmän rauhallisesti ilmoitat ettet mennyt lääkärille, väheksyt tosi huolestuttavalla tavalla itseäsi ! Laulat minunkin mielestäni huonosti jos laulamisella tarkoitetaan toiselle laulamista omista salaisuuksistaan. Kerro terapeutille ja mene sinne. Tsemppiä jos sellaista saa toivoa tälläinen ruma 52- vuotias mummeli jolla on 2 varpaankynttäkin kasvanut ihan vinoon....