Kovin huuto on kuiskaus,
joka sanoo vain osan
ja jättää
tärkeimmän sanomatta.
Tuskainen toive,
se, joka on hiljaisin,
huutaa niin kovaa,
ettei sitä kukaan kuule.
Ääni, joka sanoo
väristen rakastavansa,
voi ollakin käsi,
joka lyö.
Kosketus, joka on hellä
ja kiihottava, voi muuttua
kovaksi kirkunaksi,
särkyneeksi sydämeksi.
Sydän, joka sykkii yksin,
tekee raskaimman työn,
saa palkakseen vain
lahoa laastaria.
Ja mikä kummallisinta,
tuhannen vuoden kuluttua,
ei kukaan tiedä, meidän
täällä olleenkaan.
joka sanoo vain osan
ja jättää
tärkeimmän sanomatta.
Tuskainen toive,
se, joka on hiljaisin,
huutaa niin kovaa,
ettei sitä kukaan kuule.
Ääni, joka sanoo
väristen rakastavansa,
voi ollakin käsi,
joka lyö.
Kosketus, joka on hellä
ja kiihottava, voi muuttua
kovaksi kirkunaksi,
särkyneeksi sydämeksi.
Sydän, joka sykkii yksin,
tekee raskaimman työn,
saa palkakseen vain
lahoa laastaria.
Ja mikä kummallisinta,
tuhannen vuoden kuluttua,
ei kukaan tiedä, meidän
täällä olleenkaan.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Miten tämä runosi vangitsee minut...
Osa minusta on samaa mieltä ja toinen osa haluaisi huutaa vastalauseita - ei se noin voi olla!
Ei saa olla - muuta se - kirjoita toivo ja rakkaus...
Vaikka juuri senhän Sinä kirjoitit!
Kauniisti ja ymmärtäen...
Lukuelämys - ehdottomasti!
Kiitos
taas, saan kohta potkut täältä.
Mutta kun maistelin, kuinka
sanat istuivat, nehän jotenkin kuitenkin
natsasivat, enkä ruvennut muuttamaan.
Se on niin kummallista.
Kiitos kurkistuksestasi, ja mukava kun olet jo terveempi :)
valitettavasti ajankohtainen jollekkin....
Onneksi käsi
joka joskus oli hellä
ei lyönyt
Oli vain ääni
joka väristen kertoi rakastavansa
kuitenkin puhui ilkeitä ja huusi
Sydän sykki
yski välillä
jaksoi kuitenkin vuosia
Yksin mietit
missä vika
et vieläkään sitä ymmärrä
Elämä on kummallista
rakkaudesta unelmoi
jotta sydän sykkisi tänäänkin
Laitoin vastakohdat kuiskimaan
toisilleen ja "käsikin löi",
sellaista en hyväksy kenenkään elämään.
Mutta valitettavasti se on monelle
liiankin tuttua.
Sinun vastausrunosi oli puhutteleva.
Kiitos siitä.
:)
on runosi. Kertakaikkiaan mahtava ja laittelee taas ajattelemaan syntyjä syviä. Sinulle sanatkin nöyrästi niiaavat kun osaat niitä käsitellä taitavasti.
Kiitos ihanasta lukuhetkestä.
Minähän menin sinun sanoistasi ihan vinkuraan.
Minulleko ne sanat niiaavat?
Voi jee, sinun kanssas Padme, minä ihan häkellyn.....
Kiitos on nyt lukijan, oikeasti :)
Tää oli yksinkertaisesti: Hyvä!
Rehellisen tuntuinen ja raadollinenkin, mutta
niin monesti voi ollakin kuin kirjoitat.
Parempaa tätä pvää, kuitenniin, M_F ! :)
välttämättä ole huono, vaikka tämmöstä taas väkersinkin.
Minä kun avaan, sen runoarkun, niin ei sieltä voi ostaa mitään, se tulee mikä annetaan.
Vaan Sinulle kiitos *MURU* :)
Kauniita ja rumia vastakkaisuuksia. Ainoa mikä on AIVAN kamala sana on: "laho laastari" :)
(hyvä että en yökkiny:)
Sitten vähnä tsemppiä kehiin: Tuhannen vuoden kuluttua meistä vasta puhutaankin!
Minä vähän siistin sitä laastaria,
olisihan se voinut olla mätä,
tai .....olkoon nyt,
en taida viitsiä enempää kuvailla.
Jos meistä puhutaan vielä tuhannen vuoden päästä, syön vanhat kalossini.
Laita se nyt muistiin :)
herrajestas Mari. Miten tämä runo lävistää meikä-
mammaa nyt kun metrinen keihäs, huh !
Tuhannen vuoden kuluttua, ikuisuuksien päässä -
ei meidän tiedetä todella edes olleen täällä.
Kirjoittamassa rakkausrunopalstalle, eikä kukaan
tiedä sitäkään, keitä olivat ns runoilijat, Mari,
linda saati Mys.
Upea runo, uppooooooooo tänne.
Täällä sataa lunta ja siellä metrisiä keihäitä, on se kumma.
Me unohdutaan, muitten runoniekkojen kanssa, ei mahda mitään, mutta olen kyllä kiitollinen siitä, mitä sanoit.
Sinut minä kyllä muistan kahdenkin tuhannen vuoden päästä, uskotko? :)
Kiitos ja kumarrus!
tuo runosi tunteikas vaikka osittain surullinenkin mutta pidin tästä siis kiitos!
Elämä on niin täynnä vastakohtia, joskus niitä on vain enemmän, kuin oikein tajuaakaan.
Kiitos Sinulle :)