Ymmärrän kyllä,että miehillä on erilainen ajattelutapa kuin naisilla. Mutta silti mietin,että miten mieheni käsittelee asiaa. Hän ei koskaan puhu paljon asiasta omastaan näkökulmasta. Minua kylläkin kuuntelee. Hän vaan sanoo,että minkäpä sille voi... Kai se on sitten hänen tapa käsitellä asiaa,omassa mielessään vain. Toivon vain,että hän käsittelee asiat eikä jää patoutumaan. Meillä kun on jo useampia negoja tullut.
Mites teidän miehet reagoi?
Mites teidän miehet reagoi?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Meillä ukkeli pitää jalat maassa ja tukee mua. Ei puhu, vaikka tilaisuuksia olisi ollut. Aattelin, että ehkä se puhuu, kun on valmis. Pahaa sen tekee, mutta kelaa asioita itsekseen.
Ehkä se on vaan niiden tapa... Toivotaan, että päät pysyy kasassa :) Toivotan ap:lle plussatuulia :)
hän on ymmärtääkseni kokenut negat jokseenkin yhtä raskaasti kuin minä, tosin tuo sen esille eri tavalla. Tyypilliseen suomalaisen miehen tyyliin ei paljon meuhkaa, mutta niillä harvoilla sanoilla osoittaa pettymyksensä. Ja olemuksestaan näen sen, painuu hartiat hieman kumaraan kuin lyödyllä ihmisellä....
Raskaustestin tekoon on kotona ottanut osaa joka kerta, hänen rooli on huolehtia ajanotosta testin lukemista varten ja on sitten jännittyneenä kurkkimassa kanssani vessan ovella testin suuntaan ja jos itse en pysty katsomaan tulosta ekana, perheen pää ottaa tomerasti ohjat käteen ;)
Vuodon alkaessa hän pitelee parkuvaa vaimoaan sylissä ja samalla lohduttaen, pitää itse yllä toiveikkuutta sanomalla, että nyt ei tällä kertaa, mutta joku päivä onnistumme. Että kyllä meistä vielä vanhemmat tulee... Enemmän hän kyllä voisi tunteistaan puhua ja olenkin pyrkinyt luomaan sille tilaa ja mahdollisuuksia. Mieskin kaipaa lohdutusta, lohdutamme toinen toistamme.
Toivon jaksamista jokaiselle Teille!
Eli mies ilmeisesti tuntee olevansa vastuussa minun tukemisesta. Itseäni välillä mietityttää enkö jotenkin anna hänelle tilaa surra, mutta aina kun kysyn hänen tunteistaan ja ajatuksistaan, hän kertoo olevansa keskenmenosta/negatiisivesta raskaustestin suloksesta/kuukautisten alkamisesta surullinen, mutta eniten häntä suruttaa se että minä olen niin surullinen.
Toisaalta ihanasti sanottu, mutta toisaalta hän saa tuolla tavoin minut tuntemaan itseni syylliseksi hänen suruunsa. Vaikkei hän sitä tietenkään niin tarkoita. Looputulos kuitenkin on se, että nykyään kerron kuukautisten alkamisesta hänelle kuin sivulauseessa ja itken sitten yksikseni joskus jos itkettää. Toki pahimpina aikoina tarvitsen tukea ja olkapäätä, ja aina hän ne minulle tarjoaa. Eilenkin kun purin hänelle ajatuksiani jälleen alkaneista kuukautisista, hän totesi että kyllä hänenkin mielestään olisi jo meidän vuoro saada vauva. Se kuulosti tosi mukavalta hänen suustaan :)
meillä suhtauduttiin skeptisesti yli raskauden puolenvälin...
Ensimäinen kun meni kesken. Toiseenkaan ei uskaltanut sanoa muuta kuin että katsotaan nyt sitten... Oikeastaan ei uskaltanut olla onnellinen tai toiveikas koko raskauden aikana, vasta lapsen synnyttyä (terveeksi todettua) saattoi väliaikaisesti huokaista. (meillä syntyi kaksi kuukautta ennen aikojaan)
lähtee jokaisen negan jälkeen yleensä lenkille ja tulee silmät itkeneenä takas ja sen jälkeen ottaa mut syliin ja antaa mun itkeä siinä omat itkut..joskus toivois että vois vaikka puhua,mutta näin meillä kuitenkin..
ekan keskenmenon jälkeen ei puhunut mtn..oli mulle se turva ja syli ja antoi mun itkeä lohduttomasti, joskus huomaa miten kyyristyy kun näkee pienen vasta syntyneen kulkevan vastaan..nyt hoitojen alussa on ollut hiljainen, tyypillinen suomi-mies joka ei puhu asioista, mut toivon kanssa sydämmestäni että käsittelis nää asiat..
Meillä myös isäntä jaksaa olla mun tukena ja kuuntelee mun pahan olon purkauksia, aina yrittää piristää mua ja pitää toivoa yllä; "kyllä se meidänki aika tulee!". Sitte joskus huonoina päivinä se kaikki paha olo tulee ulos, miehellä edellisessä suhteessaan ollu samoja ongelmia ja syyttää nyt tietysti tästä kaikesta itseään. Silloin on sitte mun vuoro pitää toivoa yllä ja auttaa minkä pystyn..