Monta päivää viikosta menee itkien. Päivän sinnittelen iloisella naamalla, kun lapset nukahtaa alkaa itku. Kaikki tuntuu niin vaikealta ja tunnen itseni niin huonoksi, kun en saa opintojani loppuun, vaikka varta vasten muutimme opiskelupaikka kunnalle ja sanouduin irti työstäni. Ennen opiskelu oli helppoa, nyt en pysty muistamaan mitään. Enää ei ole mielipiteitä mihinkään ja kaikki tuntuu vaikealta, vaikka järkevästi ajatellen asiat on hyvin. En nauti enää mistään ja lapsien rajojen asettaminen ja pahanolon sietäminen on mahdoton tehtävä. Olen yrittänyt sanoa läheisille, että minun on paha olla, mutta ei sitä kukaan ymmärrä kun kaikki on hyvin. Mies kyllä yrittää ymmärtää, mutta ei auta sanoa, että hyvinhän sinä aina olet pärjännyt. Niin, mutta nyt en pärjää... Psykologillakin kävin juttelemassa, hänkin tykkäsi ettei minulla ole hätää, mutta minusta itsestäni tuntuu, että hätä on suuri!!! En tiedä mitä tehdä. Pitäisi valmistua, etsiä uutta työtä uudessa ammatissa, vaihtaa taas kaupunkia ja selvitä kaikesta kiireestä mitä ympärillä on, vaikka tavallisten kotitöiden tekemiseen ei yksi ilta riitä!! Auttaako tähän lääkitys? Tälläistä oloa en jaksa, enkä edes osaa sitä kellekään kertoa oikein.
Masennusko vaivaa?
ryytynyt
3276
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Jos sinulla ei vielä lääkitystä > kokeile mennä luontaistuote kauppaan juttelemaan asiastasi.
Piristys pilleriä---------
.............................................
Mistähän raskas olosi johtuu ?
Onko elämäntavoissa jotain korjaamista?
Puuttuuko sydänystävät ?
Onko sinulla aikaa hoitaa itseäsi ?
Onko hyviä harrastuksia ?
Oletko sulkeutunut ?
Tutkitko koskaan itseäasi ja omaatuntoasi ?
Roikutko vain toisessa kiinni ja odotat että hän parantaisi sinun elämäsi. Tekemättä itse mitään ?
Kiinnostaako mikään, itsensä hyvinvoinnin saavuttamisessa ?
Yritätkö ottaa liikaa vastuuta ?
Siinä nyt muutama kysymys, joihin voit vastata paperilla. Ja jos ei olot parane, voi paperin viedä mukanaan terapeutille?
kuuluu usein se että sen yrittää peittää sivullisilta. Sitä yrittää tsempata ja näyttää ns. iloista naamaa, vaikka sydän olisi vereslihalla. Eikä sitä ulkopuoliset voi ymmärtääkään, että " tuollainen reipas ihminen", voi sisältä olla aivan rikki. Ja sitä sitten itket yksinäsi omissa oloissasi.
Voi, niin kuin omasta elämästäni. Olin jo aika pohjalla. Onneksi sattui neuvolassa tarkkasilmäinen hoitajatäti, joka lasten kuulumisten lisäksi kysyi niin sydämestä:"miten sinä jaksat?" Silloin murruin ja purin ahdistustani hänelle. Siitä alkoi tie neuvolapsykologille (ahdistuin aina vain lisää), tk-lääkärille (masennuslääkkeet, jotka jätin kesken) ja hänen (pelastavan enkelin)lähetteellään onneksi mielenterveystoimistoon, jossa koko vyyhti on vähitellen alkanut purkautumaan.
Tajusin lopulta lääkityksen välttämättömyyden. Nyt olen syönyt Cipralexia ja tuska on alkanut hellittämään. Nyt pystyn aika hyvin jo nukkumaan ja muistikin pelaa jo hyvin. Nimenomaan muistin menettäminenhän oli yksi niitä merkittävimpiä oireita masennuksessani.
Eli apua on saatavissa. Itselleni sattui ainakin tk:ssa mitä ihanin, nuori,ymmärtävä naislääkäri,joka otti sairauteni asiakseen. Siitä olen ikuisesti hänelle kiitollinen.
Toivon sinulle voimia raskaalla matkalla, mutta muista että tunnelin päässä on sittenkin valoa.
Edellisen kirjoittajan tavoin minäkin sain parhaan avun mielenterveystoimistosta, jonne pääsin suoraan ilman minkäänlaisia lähetteitä (jo samana päivänä) päivystävän sairaanhoitajan juttusille. (Läheiseni soitti sinne ensin ja kertoi tilanteestani). Kyllä siellä otettiin minut, perheenäiti, vakavasti. Sain heti lääkkeet kouraan - kirjaimellisesti - voidakseni nukkua paremmin. Uusi aika varattiin muutaman päivän päähän... lupa soittaa milloin vain tiettynä kellonaikana... Olin tuolloin vakavasti masentunut.
Ensimmäinen askel avun hakemisessa on vaikein. Eikä kannata lannistua, jos heti ei tule toivotunlaista apua. Sinnikäs kun on, varmasti joku ottaa jossain vaiheessa vakavasti. Juttelin juuri erään naisen kanssa, joka haki peräti kuusi vuotta apua kipeään olkapäähänsä. Sitten tuli vastaan lääkäri, joka vain vilkaisi röntgenkuvia, ja oli sen jälkeen heti kohta ohjaamassa leikkauspöydälle ko. potilasta. Nainen oli kuulemma ällikällä lyöty, että nytkö vihdoin joku uskoo, ettei hän valita turhasta.