Varoitan, tämä on pitkä.
Meillä oli jo vuosia ollut "juttua", tavallaan seurusteltiinkin, vaikka se typerältä kuullostaa. Tavattiin siis netissä ja välimatkaa oli oikeasti lähemmäs tuhat kilometriä kuin viittäsataa. Päätettiin viimein nähdä viime kesänä. Sitä ennen tapaamisen järjestäminen oli tosi vaikeaa, kiitos tästä kuuluu suurimmaksi osaksi minun vanhemmilleni, joille ei ikinä voi kertoa mitään ilman rajoituksia ja täystyrmäyksiä. Sain vihdoin valehdeltua heille, ilmoitin "kaverien kokoontumisesta" viime hetkellä ja lähdin tapaamaan kultaani ensimmäistä kertaa.
Minä olin maalaillut piruja seinille tapaamisestamme kaikki ne vuodet. Esimerkiksi, ettemme sitten osaa olla yhdessä, kemiat eivät kohtaa, että ollemme kumminkin niin erilaisia kuin netissä, emmekä keksisi puhuttavaa yms. Sitten oltaisiin jumissa pari päivää hostellissa ihmisen kanssa, jota oli luullut toiseksi. Ajattelin kaikkea mahdollista mitä voi miettiä. Olin väärässä joka suhteessa.
Meillä oli tosi hyvä olla yhdessä. Meillä molemmilla. Ei pelkästään minulla. Ei mennyt varmaan varttia kahden kesken, kun olimme jo kaulakkain, hänen aloitteestaan, ja se tuntui maailman luonnollisimmalta asialta. Emme edes pakottautuneet kiirehtimään. Pian siinä jaettiin toistemme ensimmäiset suudelmat. Ikinä. Olemme monessa asiassa samanmielisiä; niin nirsoja, ettei kukaan kelpaa ja sitten ollaan mieluiten yksin kuin jonkun idiootin kanssa, joka on kuin eri maailmasta. Yritetään keplotella irti kavereiden ihmeellisestä pakkomielteestä löytää tälle yksinäiselle sudelle kumppani, joka ennemmin vastaisi kavereiden ihannetta kuin omaa.
Ei ole ikinä tuntunut niin hyvältä kuin silloin. Lähtöä edellisenä päivänä olo tuli kamalan turtuneeksi, kun tajusin, että se ihanuus loppuu pian. Niinä päivinä murtui hänen kova kuorensa, jonka puolesta ihailin hänen tyyneyttään mutta samalla halveksuin sitä tunteettomuutta, jolla hän verhosi kaiken ikävänsä ja negatiiviset tunteensa. Minä sain hänet ikävöimään etukäteen ja itkemään sen vuoksi. Hän sanoi ääneen, että haluaa olla kanssani, että rakastaa minua.
Lähdön hetkellä, hän juoksi perääni. "Ei tämä ole hyvästit, ennemmin näkemiin?"
Joku voi kritisoida: Kuinka voi tuntea toisen yhden tapaamisen perusteella? Ei netissä voi rakastua. Kuinka voi väittää tällöin rakastavansa? Entä mistä tiedämme, jos toinen näytteli tai valehteli?
Ennen häntä minä en uskonut nettirakkauteen. Kuvittelin, että se on täyttä paskaa. Vahva mielipide sai kuitenkin kovan kolauksen. Olin unohtanut oman periaatteeni: "Ei koskaan ei koskaan."
Minusta rakkaus syntyy ajan kanssa. Vaikka olimme erillämme ne vuodet, meillä oli hyvin vahva henkinen liitto harmonisina aikoina. Kuin alusta alkaen olisimme tunteneet toisemme, jollain ihmeellisellä tavalla. Varjelimme tarkasti identiteettisuojaamme muilta, alussa toisiltammekin. Olimme rehellisimpiä toisillemme kuin ikinä kenellekään muille ja uskalsimme riisua naamiot kasvoiltamme. En muista, että olisin ikinä valehdellu hänelle mitään. Hän yritti kerran peitelläkseen sanojaan ja jäi siitä heti kiinni jo alkuaikoina, sillä näin hänen lävitseen - olet huono valehtelija, rakas. Tunsimme toisemme ja olimme rehellisiä. Vaikka jo alussa ystävinä oli joitain ihastumisen tunteita mukana, niin myöhemmin se jokin kasvoi vain entisestään.
Mutta jos tämä ei ole rakkautta, se on silti massiivista sitä-jotain, kiintymystä? Ei riitä. En halua väitellä rakkauden olemuksesta, jos se on sitä niin se on, jos ei niin kohtaloon on alistuttava ja myönnettävä oma virheellisyytensä. Tämä on erilaista, mitä olen koskaan tuntenut. Ja minä olen ollut ihastunut, kerran aikaisemmin.
Tuon tapaamisen jälkeen yhteydenpito hiipui parin ensimmäisen viikon jälkeen. Enää on turha odottaa tekstiviestejä tai omiini vastausta. Messengerissä ylle lankeaa hiljaisuuden verho. Enkö ollutkaan tarpeeksi? Oliko se kaikki vain valhetta? Haluatko lopettaa..? "Olit enemmän, parempi kuin kuvittelin. Se ei ollut valhetta. En halua lopettaa." sanoo hän ja eristäytyy. Hänen ystävänsä sanovat hänen olevan allapäin ja yksinäinen. Hän veti taas sen helvetin välinpitämättömyyden kuoren yllensä, ja se on entistä läpipääsemättömämpi. Sinä kadut, että päästit tunteesi valloilleen ja teit itsestäsi kuolevaisen. Sinä kadut sitä, koska juna-asemalla eroaminen sattui niin helvetisti. Sinä sanoit, että tunnet nyt oikean ikävän. Pahoittelen, se oli vasta myrskyn alkua.
Nyt minulla on todella kriittinen tilanne opiskelujen suhteen, etten pääse venymään hänen luokseen. Samoin hänellä, ja jos hän tulisi tänne, niin hän joutuisi näkemään vanhempani toisella tapaamiskerralla. Vanhempani eivät mene enää samaan lankaan niin nopeasti uudestaan. He ovat sellaista porukkaa, etteivät periaatteesta hyväksyisi häntä. Minuahan tulee suojella "pahalta", kunnes olen 40-vuotias neitsyt nunnaluostarissa.
Tämä paska repii minut rikki. Haluan erota jottei tämä enää sattuisi, vaikka sitten se sattuu vain entistä enemmän. Haluan olla vain hänen kanssaan, jotta voin tuntea olevani elossa. Haluan petää häntä näyttääkseni, että hänen täytyy pitää kiinni mikäli mielii pitää minut. Tunteeni ovat nyt niin sekaisin, etten osaa elää. Minä olen kuollut, join oman myrkkyni, ja haluan herätä henkiin tästä tuskasta.
Minä olen Julia, osallisena siinä typerässä Shakespearen tragediassa, joka on heränyt henkiin minun elämässäni nykyaikaisesti mukaeltuna. Enkelit, minuun sattuu niin paljon, että olen tulossa hulluksi, eikä välinpitämätön kuoresi auta yhtään asiaa. En minä muuten kirjoita näin, mutta minuun sattuu.
Meillä oli jo vuosia ollut "juttua", tavallaan seurusteltiinkin, vaikka se typerältä kuullostaa. Tavattiin siis netissä ja välimatkaa oli oikeasti lähemmäs tuhat kilometriä kuin viittäsataa. Päätettiin viimein nähdä viime kesänä. Sitä ennen tapaamisen järjestäminen oli tosi vaikeaa, kiitos tästä kuuluu suurimmaksi osaksi minun vanhemmilleni, joille ei ikinä voi kertoa mitään ilman rajoituksia ja täystyrmäyksiä. Sain vihdoin valehdeltua heille, ilmoitin "kaverien kokoontumisesta" viime hetkellä ja lähdin tapaamaan kultaani ensimmäistä kertaa.
Minä olin maalaillut piruja seinille tapaamisestamme kaikki ne vuodet. Esimerkiksi, ettemme sitten osaa olla yhdessä, kemiat eivät kohtaa, että ollemme kumminkin niin erilaisia kuin netissä, emmekä keksisi puhuttavaa yms. Sitten oltaisiin jumissa pari päivää hostellissa ihmisen kanssa, jota oli luullut toiseksi. Ajattelin kaikkea mahdollista mitä voi miettiä. Olin väärässä joka suhteessa.
Meillä oli tosi hyvä olla yhdessä. Meillä molemmilla. Ei pelkästään minulla. Ei mennyt varmaan varttia kahden kesken, kun olimme jo kaulakkain, hänen aloitteestaan, ja se tuntui maailman luonnollisimmalta asialta. Emme edes pakottautuneet kiirehtimään. Pian siinä jaettiin toistemme ensimmäiset suudelmat. Ikinä. Olemme monessa asiassa samanmielisiä; niin nirsoja, ettei kukaan kelpaa ja sitten ollaan mieluiten yksin kuin jonkun idiootin kanssa, joka on kuin eri maailmasta. Yritetään keplotella irti kavereiden ihmeellisestä pakkomielteestä löytää tälle yksinäiselle sudelle kumppani, joka ennemmin vastaisi kavereiden ihannetta kuin omaa.
Ei ole ikinä tuntunut niin hyvältä kuin silloin. Lähtöä edellisenä päivänä olo tuli kamalan turtuneeksi, kun tajusin, että se ihanuus loppuu pian. Niinä päivinä murtui hänen kova kuorensa, jonka puolesta ihailin hänen tyyneyttään mutta samalla halveksuin sitä tunteettomuutta, jolla hän verhosi kaiken ikävänsä ja negatiiviset tunteensa. Minä sain hänet ikävöimään etukäteen ja itkemään sen vuoksi. Hän sanoi ääneen, että haluaa olla kanssani, että rakastaa minua.
Lähdön hetkellä, hän juoksi perääni. "Ei tämä ole hyvästit, ennemmin näkemiin?"
Joku voi kritisoida: Kuinka voi tuntea toisen yhden tapaamisen perusteella? Ei netissä voi rakastua. Kuinka voi väittää tällöin rakastavansa? Entä mistä tiedämme, jos toinen näytteli tai valehteli?
Ennen häntä minä en uskonut nettirakkauteen. Kuvittelin, että se on täyttä paskaa. Vahva mielipide sai kuitenkin kovan kolauksen. Olin unohtanut oman periaatteeni: "Ei koskaan ei koskaan."
Minusta rakkaus syntyy ajan kanssa. Vaikka olimme erillämme ne vuodet, meillä oli hyvin vahva henkinen liitto harmonisina aikoina. Kuin alusta alkaen olisimme tunteneet toisemme, jollain ihmeellisellä tavalla. Varjelimme tarkasti identiteettisuojaamme muilta, alussa toisiltammekin. Olimme rehellisimpiä toisillemme kuin ikinä kenellekään muille ja uskalsimme riisua naamiot kasvoiltamme. En muista, että olisin ikinä valehdellu hänelle mitään. Hän yritti kerran peitelläkseen sanojaan ja jäi siitä heti kiinni jo alkuaikoina, sillä näin hänen lävitseen - olet huono valehtelija, rakas. Tunsimme toisemme ja olimme rehellisiä. Vaikka jo alussa ystävinä oli joitain ihastumisen tunteita mukana, niin myöhemmin se jokin kasvoi vain entisestään.
Mutta jos tämä ei ole rakkautta, se on silti massiivista sitä-jotain, kiintymystä? Ei riitä. En halua väitellä rakkauden olemuksesta, jos se on sitä niin se on, jos ei niin kohtaloon on alistuttava ja myönnettävä oma virheellisyytensä. Tämä on erilaista, mitä olen koskaan tuntenut. Ja minä olen ollut ihastunut, kerran aikaisemmin.
Tuon tapaamisen jälkeen yhteydenpito hiipui parin ensimmäisen viikon jälkeen. Enää on turha odottaa tekstiviestejä tai omiini vastausta. Messengerissä ylle lankeaa hiljaisuuden verho. Enkö ollutkaan tarpeeksi? Oliko se kaikki vain valhetta? Haluatko lopettaa..? "Olit enemmän, parempi kuin kuvittelin. Se ei ollut valhetta. En halua lopettaa." sanoo hän ja eristäytyy. Hänen ystävänsä sanovat hänen olevan allapäin ja yksinäinen. Hän veti taas sen helvetin välinpitämättömyyden kuoren yllensä, ja se on entistä läpipääsemättömämpi. Sinä kadut, että päästit tunteesi valloilleen ja teit itsestäsi kuolevaisen. Sinä kadut sitä, koska juna-asemalla eroaminen sattui niin helvetisti. Sinä sanoit, että tunnet nyt oikean ikävän. Pahoittelen, se oli vasta myrskyn alkua.
Nyt minulla on todella kriittinen tilanne opiskelujen suhteen, etten pääse venymään hänen luokseen. Samoin hänellä, ja jos hän tulisi tänne, niin hän joutuisi näkemään vanhempani toisella tapaamiskerralla. Vanhempani eivät mene enää samaan lankaan niin nopeasti uudestaan. He ovat sellaista porukkaa, etteivät periaatteesta hyväksyisi häntä. Minuahan tulee suojella "pahalta", kunnes olen 40-vuotias neitsyt nunnaluostarissa.
Tämä paska repii minut rikki. Haluan erota jottei tämä enää sattuisi, vaikka sitten se sattuu vain entistä enemmän. Haluan olla vain hänen kanssaan, jotta voin tuntea olevani elossa. Haluan petää häntä näyttääkseni, että hänen täytyy pitää kiinni mikäli mielii pitää minut. Tunteeni ovat nyt niin sekaisin, etten osaa elää. Minä olen kuollut, join oman myrkkyni, ja haluan herätä henkiin tästä tuskasta.
Minä olen Julia, osallisena siinä typerässä Shakespearen tragediassa, joka on heränyt henkiin minun elämässäni nykyaikaisesti mukaeltuna. Enkelit, minuun sattuu niin paljon, että olen tulossa hulluksi, eikä välinpitämätön kuoresi auta yhtään asiaa. En minä muuten kirjoita näin, mutta minuun sattuu.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tuo oli kyllä tosi nätisti kirjoitettu, toivottavasti teän ongelmat ratkeaa parhainpäin..
Meinasi ihan pohjimmainen aihe/ongelma unohtua, kun tekstiäsi luki, kaunista. Kosketti jopa niin paljon että päätin kerrankin kommentoida jotakin! Yleensä vaan selailen muiden vastauksia mekaanisesti läpi.. Tällaista osaamista pitäisi esiintyä täällä useamminkin, ehdottomasti.
Mutta asiaan. Ensinnäkin, jo kirjoituksesi alussa nousit ihailuni kohteeksi - rohkenit TAVATA nettirakkaasi! Uhmasit vanhempiasi jonkun vuoksi, joka kaikesta huolimatta on sinulle tuntematon ihminen, ja vielä se, että teillä meni noin hyvin... huhhuh.
Itse olen samassa tilanteessa, erään ihmisen tuntenut jo kauan, tosin en niin kauaa kuin sinun tapauksessasi. Olen siis omassa päässäni jo ehtinyt suunnitella tapaamista ja hänenkin kanssaankin leikkimielisesti asiasta jutellut, mutta kun tuota välimatkaakin on sellaiset päälle 600 km niin en nyt todellakaan ole aivan varma asiasta. Ajattelin katsoa nyt jonkun aikaa ja ehkä kesällä kerätä rohkeuteni ja kysyä tapaamisen mahdollisuutta.
Ratkaisuna tähän probleemaasi ehdotan ja vaadin että tapaatte uudelleen! Jotain noin ihanaa ja ..."mutkatonta" ei saa heittää hukkaan. Kertomasi perusteella todennäköisesti rakkaasi todellakin riutuu ikävästä sinua kohtaan; siksipä pyydä häntä Sinun luoksesi. Ja jos mahdollista, kerro asiasta vanhemmillesi, voit yllättyä heidän reaktiostaan. Eivät minunkaan vanhempani antaisi lastaan ns. ventovieraan syliin, mutta olisivat kuitenkin onnellisia tajutessaan että tämä 'ventovieras' olisi minulle se Oikea joka tekisi minut onnelliseksi.
Itse olen omassa "suhteessani" vasta alkutekijöissä, mutta olisin toden totta onnellinen jos se yltäisi edes noihin mittakaavoihin mitä teillä on.
Lycka till.
Voi kun ihanaa luettavaa.Koskettavaa.Tämä tuntui sadulta luettuani sen.Itellä on vähän samanlainen juttu.Olen löytänyt netistä yhen tytön.Ollaan viestitelty,mesetetty,entistä kauemmin kohta vuosi tuloo täyteen.Olen vannonut hänelle rakkauttani, kuulostaa typerältä mutta tunnen häntä kohtaan sellaista mitä en voisi tunte ketään muuta kohtaan.Hän on tukenut mua,kuunnellut,jaettu huolemme hän on kaikkeni.Ainoa kenen takia jaksan elää.Emme ole vielä nähnyt,enkä tiedä miten järjestäisin tämän. Sillä hänellä on aika kiireinen elämänvaihe menossa koulu,käsi kipsissä ja kaikkee tälläistä.Sydäntäni raastaa kun en voi olla läsnä kun hänellä on paha olla.Viime onnettomuuden jälkeen hän on ollut vähän sulkeutunut,ymmärrän sen ja haluaisin vain auttaa ja kertoa kuinka paljon välitän hänestä. Ettei menis kokonaan oftopikiksi niin neuvoisisin sinua kans tapaamaan hänet uudestaan,kuulosti niin ainutlaatuiselta toi teidän tapaaminen ihan sama mitä vanhempasi ajattelee tee niinku sydämes sanoo.