Moi. Olen tällainen lukiolaispoika ja haluan purkaa tuntemuksiani.
En osaa avautua, enkä kykene myöskään vastaanottamaan avautumisia. Itse en vain kykene avautumaan, ja jos joku kertoo minulle jotain henkilökohtaista, menen lukkoon. Ihmiset varmaan luulevat, että olen kylmäsydäminen, vaikka sisimmässäni olen tunteellinen. En vain uskalla antaa sen näkyä. Siksi minulla ei ole, eikä ikinä ole ollutkaan ystävää. Pintapuolisia kavereita löytyy, sellaisia joiden kanssa voi koulussa olla, mutta vapaa-aikani vietän kotona. Onneksi on pari sisarusta, niin ei aina yksin joudu olemaan.
En kerro asioistani, koska pelkään. Pelkään, ettei ihmisiä kiinnosta minun asiani. Miksi he tarvitsisivat juuri minua ystäväkseen, kun heillä on jo omat piirinsä ja maailma on pullollaan viihdyttäviä ihmisiä. Minä taas olen ujo. Toisaalta en aina kärsi kotona maleksiessani, mutta mielessä elää silti kysymys, voisiko elämä tarjota jotain parempaa.
Kaipaan ihmistä, jonka kanssa voisi puhua kaikesta ja olla vain oma itsensä.
Asiaani ei helpota se, että punastun aina kun vähänkin tulee jokin tavallisuudesta poikkeava juttu.
Myös pelkään kaikkea "erikoista". Joudun oikein keräilemään rohkeutta, että pystyn soittamaan johonkin virastoon tai käymään parturissa.
En tiedä tuliko oikealle palstalle, mutta uskalsimpahan sentään kirjoittaa. Ehkä jokainen pelkonsa voittaminen tekee sen helpommaksi seuraavalla kerralla.
Vastaukset ovat lämpimästi tervetulleita.
Antoisaa joulunodotusta.
En osaa avautua, enkä kykene myöskään vastaanottamaan avautumisia. Itse en vain kykene avautumaan, ja jos joku kertoo minulle jotain henkilökohtaista, menen lukkoon. Ihmiset varmaan luulevat, että olen kylmäsydäminen, vaikka sisimmässäni olen tunteellinen. En vain uskalla antaa sen näkyä. Siksi minulla ei ole, eikä ikinä ole ollutkaan ystävää. Pintapuolisia kavereita löytyy, sellaisia joiden kanssa voi koulussa olla, mutta vapaa-aikani vietän kotona. Onneksi on pari sisarusta, niin ei aina yksin joudu olemaan.
En kerro asioistani, koska pelkään. Pelkään, ettei ihmisiä kiinnosta minun asiani. Miksi he tarvitsisivat juuri minua ystäväkseen, kun heillä on jo omat piirinsä ja maailma on pullollaan viihdyttäviä ihmisiä. Minä taas olen ujo. Toisaalta en aina kärsi kotona maleksiessani, mutta mielessä elää silti kysymys, voisiko elämä tarjota jotain parempaa.
Kaipaan ihmistä, jonka kanssa voisi puhua kaikesta ja olla vain oma itsensä.
Asiaani ei helpota se, että punastun aina kun vähänkin tulee jokin tavallisuudesta poikkeava juttu.
Myös pelkään kaikkea "erikoista". Joudun oikein keräilemään rohkeutta, että pystyn soittamaan johonkin virastoon tai käymään parturissa.
En tiedä tuliko oikealle palstalle, mutta uskalsimpahan sentään kirjoittaa. Ehkä jokainen pelkonsa voittaminen tekee sen helpommaksi seuraavalla kerralla.
Vastaukset ovat lämpimästi tervetulleita.
Antoisaa joulunodotusta.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Olit tosi rohkea ku kirjotit tuntemuksistasi (oikeesti). Mä toivon että sä löytäisit sellasen ympäristön missä voi puhua avoimesti tunteistaan. Koulu ei ehkä o se paras paikka. Se on tää suomalainen kulttuuri: heti leimataan homoksi jos ei o kylmä, vittuileva psykopaatti. Itse asun tällä hetkellä ulkomailla.
Mulla ois sulle yks kysymys: Puhutaanko sun perheessä tunteista?
Toivon sulle kaikkea hyvää!
Perheessäni kyllä puhutaan tunteista, mutta minuun tapa ei ole päässyt tarttumaan. Pienestä pitäen vaan tullut sanottua, että en tiedä.
Kiitoksia kaikesta hyvästä. :)
Jeps. Kuulostaa tutulta tuo. Olin itsekin kovin sulkeutunut lukio-ikäisenä. En kertonut mistään henkilökohtaisista asioista muille. Oli ihan kauhistuttava ajatus, että jos muut tietäisivät mitä ajattelen saatika miten tunnen. Ja juuri samalla tavalla ajattelin, että ei muita kiinnosta mun typerät pienet ajatukset. Ja tuntui että muilla oli jo elämä täynnä ties mitä.
Jälkikäteen olen tajunnut, että lukiossamme ei vaan sattunut olemaan sellaisia persoonia joista olisin itse loppujen lopuksi kiinnostunut. Oli vain tahto päästä "mukaan". Hankala sanoa mitä olisin tehnyt jos olisin tiennyt maailman olevan täynnä mukavia ja rentoja ihmisiä, joita kiinnostaa mun hölmötkin jutut. Olisin varmaan ottanut lukion rennosti ja ajatellut että "noi nyt vaan on vähän tollasia", mutta kuitenkin ollut ystävällinen heille. Ja jos joku tulisi avautumaan, saattaisi käteni vähän hiota ja miettisin "mitä mun pitää tehdä!" Oikeastaan avautuja ei odota muuta kuin kuuntelua, eli ei tarvi sanoa kuin "aijaa?".
Olen nyt 25 ja vähän ujo vieläkin. Inhoan myös virallisten asioiden hoitamista, mutta se helpottaa kun ajattelen ettei ne tädit siellä virastossa muista mun punasta naamaa enää puolen tunnin päästä. ;) Vai muistasitko itse sen tädin naaman?
Olen kuitenkin saanut myöhemmin ihan oikeita ystäviä (jopa yhdestä lukioaikaisesta kaverista tuli myöhemmin ystävä -vaikka silloin se oli vähän ärsyttävä- sen mielestä olin kuulemma ollut symppis kun olin sellainen rauhallinen) ja kun löysin oman alani, sieltä löytyi myös samalla tavalla ajattelevia, joiden kanssa juttelukin on luontevaa.
Loppujen lopuksi avautumisen taito on hyvin harvalla hallussa. Siksipä nämäkin sivustot ovat täynnä tekstiä.. Samassa veneessä ollaan. :)
Jaksamisia!
Pelkäsin jo että jään vaille vastauksia, mutta täältähän löytyikin aivan mahtavaa tekstiä. Heti tuli valoisampi mieli ja olo. Ehkäpä minäkin tästä vielä ajan kanssa vapaudun.
Taidan tietää varsin hyvin tilanteen. Olen itse pelännyt ja koittanut vältellä sosiaalisia tilanteita varsinkin siitä asti kun tultiin suomeen. Nykyään aina kun joudun tilanteeseen missä yks tai useampi "tarkkailee" mua niin menen ihan lukkoon. Ajatukset pysähtyy päässä täysin enkä ole enää oma itseni. Yritän yleensä kuitenkin saada suuni auki mutta yleensä sieltä pääsee jotain tosi tyhmää. Mut silloin kun olen yksin niin on paljon vaupautuneempi olo ja pystyn taas ajattelemaan
En ole aiemmin ajatellut että asialle voisi tehdä jotain, mutta tässä viime aikoina olen ruvennut diagnosioimaan itseäni. Saattaa olla että pelkään etten tule hyväksytyksi. Oon aina peitellyt ja valehdellut omia henkilökohtaisia asioita ja yrittänyt koko ajan miettii mitä muut ajattelee musta. Oon kuullut myös sosiaalisten tilanteiden pelosta. Luulen ettei mulla ole varsinaista pelkoa mennä sosiaalisiin paikkoihin/tilanteisiin, mutta siinä vaiheessa kun pitäisi avata suu niin meen ihan lukkoon. Mainittakoot myös että isäni sairasti vakavaa skitsofreniaa(itsemurha 10v sitten). Haluan olla avoin ja hoitaa sairaudet heti alkuun jos niitä ilmenee.
Olen muuttanut suomeen 7v sitten. Täällä suomessa oon ollut erittäin arka puhumaan sellaisista puheenaiheista kuten perhe, koti ja kotimaa.
Suhteeni perheeseen on ollut aina aika vaisu.
Veljeni kuoli 10v sitten ja olen ollut katkera että olen joutunut naisten kasvattamaksi.
Viime aikoina olen kuitenkin alkanut puhumaan siskojeni kanssa. Äidin kanssa emme puhu paljon ollenkaan. Minulla ei myöskään ole läheisiä ystäviä. Olen kuitenkin haluavainen hankkimaan uusia ystäviä ja pärjäämään sosiaalisissa tilanteissa.
En tiedä paraneeko tämä ajan myötä vai paheneeko kenties. Näyttää siltä että ainakaan itsepohdiskelu ei ole kauheasti auttanut. Olen miettinyt elämän suuria kysymyksiä ja muita asioita viime aikoina, mutta se on saanut mut vaan huonompaan mielentilaan. Tää mun elämän on aikamoista vuoristorataa viime viikkoina. Oon leikitellyt itsemurha ajatuksillakin. Mutta joku toinen päivä olo on kuitenkin ollut paljon parempi. En tiedä mitä mun pitäisi kokeilla seuraavaksi. Vai pitäiskö vaan odottaa että aika korjaa asiat kuntoon kun tulen vanhemmaksi?.
Aika pitkälti samoilla linjoilla ollaan. Minulla tulee noissa "tarkkailu" tilanteissa epäuskoinen olo. Selvästi havaitsen että minua "tarkkaillaan", mutta uskottelen itselleni että en ole sen kohteena. Miten voisinkaan olla?
Muistan kuinka itselläni oli aina tuo ongelma.
Vuosien mittaan, oikeastaan lähinnä huumeiden ja lääkkeiden avulla, olen onnistunut muuttumaan sosiaalisemmaksi ja ajoittain hieman avautumaan, mutta se on vaikeaa yhäkin, kaikkien vuosien jälkeen, en ole vieläkään päässyt pimeydestä mikä syö henkeäni. En ymmärrä miksen pysty rikkoutumaan maailmankylmyyden jään läpi. Itsetuhoiset ajatukset pelottavat vuodesta toiseen. Tyttöystävän löytäminenkään ei ollut mikään ihmeparantuminen, kuten olin joskus kuvitellut. Sama mystinen ilmiö kaiketi vallitsee molemmin puolin ja ottaa aikansa että ylitämme itsemme.
Nykyään en ujoile enää puhua ihmisille läheskään yhtä paljon kuin joskus monta vuotta sitten kun olin vielä lukiossa, silloinen sulkeutuneisuuteni oli niin hankalaa etten uskaltanut siitä edes puhua kenellekään. Anonyymi kirjoittaminenkin oli vaikeaa, en tiedä miksi, olinko todella niin vainoharhainen?
Suosittelisin hoitoon hakeutumista.
Lääkkeistä on todella apua.
Niin, hoitoon menemistä olen pohtinutkin, mutta se tuntuu vielä aivan liian suurelta askeleelta. Mietin perheeni reaktiota... Mietin, olenko hoidon arvoinen. Onko kyse vain pelkuruudesta vai onko sisälläni todella jotain vialla?
Totta kai sinä Locke olet hoidon arvoinen, jos sen tarpeessa olet. Tiedän miltä tuntuu pelätä, ja toivon sinun elämääsi paljon kaikkea hyvää! Ja jos jollekin haluaisit jutella enemmän asioistasi, mun sähköpostiin saa aina laittaa viestiä, osotteeseen [email protected].
Itsekin olen ujo,pelkään enkä siksi kerro asioitani.Esimerkiksi nimeäni en ole koskaan suostunut kertomaan muille,ja välttelen tuntemattomia ihmisiä.Ujo ihminenkin voi avautua,mutta sitä ei tiedä milloin ja miten.