tarkottaako

Vastaan ihan maallikkona ilman teoriatietoa, sillä nk. asiantuntijoihin en luota. Ensinnäkin oletko se sinä itse, joka haluat tappaa itsesi vai joku toinen?

Mielestäni on ihan luonnollista käydä vaikeissa elämäntilanteissa läpi sekin ajatus, että tämän elämän jatkaminen ei ole mikään pakko. Silloin ajatus itsemurhasta tuntuu hyvältä vaihtoehdolta, koska muita vaihtoehtoja ei enää tunnu olevan. Mielestäni ajatusten ja toiminnan välillä on kuitenkin iso kuilu, eli pelkät ajatukset eivät välttämättä tarkoita, että olisi vahingoittamassa itseään.

Olen kuullut sellaisestakin, että ihminen on alkanut itse pelätä vahingoittavansa itseään. Tämä oli tapahtunut burn out'n yhteydessä. Eli kun kulki vaikka sillan yli, niin sillan alla virtaava vesi alkoi jotenkin vetää ihmistä puoleensa.

Voit hakeutua vaikka terveyskeskukseen (tai pyytää kaveriasi hakeutumaan, jos et puhu itsestäsi). Kokemuksieni mukaan vaan nk. hoito tarkoittaa sitä, että on popsittava pillereitä. Terapiohin ei resursseja juurikaan ole.

Jokelan tapahtumien yhteydessä uutisoitiin, että surmaaja oli käyttänyt ja keskeyttänyt masennuslääkityksen. Artikkelissa sanottiin, että masennuslääkkeen aloittamiseen liittyy kasvanut itsemurhariski ja äkilliseen lopetukseen lisääntynyttä aggressiivisuutta. Tässä maassa lääkkeitä ylistetään kritiikittömästi ja niillä korvataan ihmiskontaktit. En voi tätä hyväksyä, sillä etenkin kasvava ja kehittyvä nuori tarvitsee toista ihmistä peilikseen kasvaakseen tasapainoiseksi ihmiseksi.

Itsemurha - altis ihminen on LÄHEISRIIPPUVAINEN.
Hän aikansa yrittää ja odottaa, että ns. hyvinvoivat ihmiset antaisivat hyviä neuvoja, miten täytyisi elää ja olla. Odottaa että läheiset antaisivat, edes joskus LÄMPÖÄ ja empaattisuutta minua kohtaan ja kysyisivät, mitä minä haluan, mitä minä tarvitsen.
Jos alkaa tuntemaan itsensä jotenkin ulkopuoliseksi, mihinkään kuulumattomaksi, yksinäiseksi niin alkaa luulemaan itseään sairaaksi ja ei hyväksyttäväksi ihmiseksi.
Opiskelu ja toimeentulo vaikeudet,sosiaalisten kontaktien puuttuminen, parisuhde ongelmat siinä sivussa, avittavat asiaa.
Syntyy ajatus, että minä olen vain sivustakatsoja, jota ei kukaan hyväksy. Jonka kanssa kukaan ei halua olla tekemisissä. Kukaan ei auta jos minulle tulee hätä, neuvoton tilanne ?
Jännittäjä, pelokas, itsensä sairaaloiseksi tunteva (luuleva).
Minun täytyi joskus nipistää itseäni katsomalla elänkö minä vai onko tämä pahaa unta. Onko elämää yleensä olemassa, vai onko tämä vain minun uni ? ?
Asiaan kun tulee mukaan ALKOHOLI, jolla haetaan lohdutusta ja rohkeutta, joka aluksi tuntuu vähän auttavankin, pahentaa tilanteen lopulta niin, että alkaa tuntea psyykkistä oirehtimista, unettomuutta ja kaikkea mahdollista.
Tilanne johtaa siihen, että lopulta VÄSYY tähän kaikkeen ja haluaa poistua koko tilanteesta kokonaan pois, riistämällä itseltä hengen.

Itse pärjäsin hyvin työelämässä n. 20 vuotta.
Mutta sisälläni oli jatkuvasti syvä tunne yksinäisyydestä ja edellä kuvatuista asioista.
Käytin alkoholia, jolla aikansa sai helpotusta.

Kunnes tuli täydellinen väsymys, että minä en enää jaksa, HALUAN POIS.

Mutta esteenä oli ÄITINI: en voi tehdä hänen vuokseen sitä lopullista ratkaisua. Äiti ei selviäisi siitä koskaan.
Hakeuduin sairaalaan, sain lääkityksiä ja pääsin eläkkeelle. Kuntoutukseen, VERTAISKESKUSTELU RYHMÄÄN.

Nykyään olen mielestäni täysin terve sosiaalinen ihminen. Tulen juttuun kaikkien kanssa.
Toimin tukihenkilönä ja ryhmä ohjaajana ym. ym.

Toivon että tälläistä selvitystä jatkaa jokin muukin, näistä kipeistä asioista selvinnyt veli tai sisar, sillä tietääkseni heitä on yllättävän paljon. Antakaa äänenne kuulua, sormienne kirjoittaa, sillä se antaa TOIVOA sairauden alkuvaiheessa oleville.......PISTE