Hermannia ei mun haluttomista etsinnöistä huolimatta löytynyt. Kukaan ei ollut nähnyt sitä, eikä se ollut tehnyt tuhojaan kenenkään pihamaalla. Mutta mulla oli vielä ässät hihassa, sillä mä tiesin mikä oli Hermannin heikkous. Vaatteet.
Se kurja kolli oli aina oikein vaaninut tilaisuutta, kun mä olin ripustanut pyykkiä kuivumaan, ja sitten kun mä olin selkäni kääntänyt, se oli hyökännyt lavantelintuoksuisten lakanoiden kimppuun ja riipinyt niihin kynnenjäljet. Myös mun pariin paitaan Hermanni oli raapustanut allekirjoituksensa kynsivitosellaan.
Niinpä mä eräänä aamuna kävelin ihan viattomasti pyykkikori sylissä pihalle, mutta teeskentelin unohtavani jotain sisälle ja laskin korin maahan. Sitten mä jäin kyttäämään meidän olohuoneen ikkunasta, milloin Hermanni tekisi siirtonsa.
Mutta kissaa ei näkynyt ja nyt mäkin aloin olla huolissani. Missä Hermanni luurasi? Sehän oli aina oikein odottanut tilaisuutta tehdä mulle kiusaa. Oliko se hyljännyt mut, vanhan taisteluparinsa, ja etsinyt uuden kidutettavan?
Viimeisenä vaihtoehtona mä kokeilin grillausta. Tai pikemminkin savustamista. Mä kävin ostamassa kaupasta pussillisen muikkuja ja järjestin kunnon muikunsavustuskarkelot meidän pihamaalle. Tosin mä en tiennyt, kuinka riemuissaan naapurit olivat siitä paksusta ja kalanhajuisesta savusta, joka leijaili ympäriinsä mun kokkaukseni johdosta, mutta muikunhaju jos mikä saisi Hermannin töppöjalkoihin vauhtia!
Mutta siinä mä istuin paistinlasta kädessäni vielä puolta tuntia myöhemmin, eikä Hermannia näkynyt. Muikut olivat palaneet käppyröiksi ja mä tökin niitä lastalla kyllästyneenä, kun mun takaani kuului hämmästynyt huudahdus:
-Noitarovioko täällä roihuaa?
Kyllästyneenä mä kallistin päätäni Kriston suuntaan. Se raivasi tiensä meidän pihamaat erottavan hernepensaan läpi ja käveli mun luokse virnuillen. Sillä oli tasainen rusketus, joka oli hankittu Barcelonasta, missä Kriston mummi asui. Ne lähti Espanjaan koko perheen voimalla aina kesäloman loppupuolella, niin että jaksoivat sitten läpi syyskuun ja repaleisen lokakuun. Kristolla oli kuitenkin tapana palata kotiin aina viikkoa ennen vanhempiaan ja pikkusiskoaan, ja ainakin viime vuonna se oli järkännyt kotibileet. Täytyi tunnustaa, että mä odotin jälleen kutsua vaikken mennyt bileisiin viime vuonnakaan.
Mutta vaikka Kristo Länsimäki oli asunut mun naapurissa ikuisuudet, me ei oikein tultu juttuun. Kristossa oli mun mielestä jotain häikkää; se oli niitä ihmisiä, joista ei koskaan tiennyt, mitä ne oikein ajattelivat.
-Eikö Kristofer Kolumbus löytänytkään uutta mannerta? mä kysyin laiskasti.
Kristo pudisti päätään ja katsoi muhun alentuvasti.
-Epsanja on löydetty jo, Miljaseni, se tokaisi opettajamaisella äänellä ja vilkaisi sitten epäluuloisesti mun muikkujani. -Ja tää savunhaju olisi takuulla leijaillut vaikka mille mantereelle! Ihan vain tiedoksi, että savustaminen ja polttaminen on kaksi ihan eri asiaa...
-Joojoojoo, mä puhisin napsien palaneet muikut pyrstöstä nurmikolle erehdyin samassa ajattelemaan ääneen:
-Mä jätänkin ne tuohon...
-Minkä ihmeen takia? Kristo kysyi ja mulle tuli kiire miettiä joku hyvä vastaus.
Nimittäin Kristolle mä en ikinä tunnustaisi metsästäväni Hermannia. Se taisi jo muutenkin pitää mua ihan säälittävänä tapauksena. Mutta miksi ihmeessä se tahtoi tietää, minkä takia mä jätin muikut nurmikolle? Mähän tekisin muikuillani mitä tahdoin? Mutta jotain oli keksittävä.
Viimein mä katsahdin Kristoon huolettoman näköisenä ja hymyilin unelmoiden.
-Nämä muikut on ongittu rakkaudella, mä sanoin haikeasti. -Mä tapasin yhden ihanan kundin, se on viettämässä viimeisiä lomapäiviä kesämökillä. Me käytiin ongella ja noi muikut on katsos niin kuin vertauskuva meidän tulisesta romanssista joka... ööh... polttaa mun sisintäni ja savustaa mut kärsimyksestä, ja niinpä mä jätän ne tuohon muistuttamaan mua rakastamisen vaikeudesta.
Kristo ei välttämättä uskonut mun kalajuttujani, koska se katsoi mua niin kuin vähäjärkistä katsotaan.
-Sä olet tosi kumma tapaus, se viimein tokaisi ja toivotti mulle hyvää ruokahalua.
Kun Kristo oli häipynyt omalle pihalleen, mä marssin helpottuneena sisälle ja mun mieli savusi yhtä mustana kuin muikutkin. Tuokin vielä! Hermanni oli edelleen kateissa, mä löyhkäsin kalalle ja olin valehdellut komeasti kuusnolla Kristolla jotain kundista, jota ei tietenkään ollut olemassa! Olisikin ollut...
Kyllästyneenä kaikkeen mä pistin oven lukkoon ja painelin suihkuun.
Se kurja kolli oli aina oikein vaaninut tilaisuutta, kun mä olin ripustanut pyykkiä kuivumaan, ja sitten kun mä olin selkäni kääntänyt, se oli hyökännyt lavantelintuoksuisten lakanoiden kimppuun ja riipinyt niihin kynnenjäljet. Myös mun pariin paitaan Hermanni oli raapustanut allekirjoituksensa kynsivitosellaan.
Niinpä mä eräänä aamuna kävelin ihan viattomasti pyykkikori sylissä pihalle, mutta teeskentelin unohtavani jotain sisälle ja laskin korin maahan. Sitten mä jäin kyttäämään meidän olohuoneen ikkunasta, milloin Hermanni tekisi siirtonsa.
Mutta kissaa ei näkynyt ja nyt mäkin aloin olla huolissani. Missä Hermanni luurasi? Sehän oli aina oikein odottanut tilaisuutta tehdä mulle kiusaa. Oliko se hyljännyt mut, vanhan taisteluparinsa, ja etsinyt uuden kidutettavan?
Viimeisenä vaihtoehtona mä kokeilin grillausta. Tai pikemminkin savustamista. Mä kävin ostamassa kaupasta pussillisen muikkuja ja järjestin kunnon muikunsavustuskarkelot meidän pihamaalle. Tosin mä en tiennyt, kuinka riemuissaan naapurit olivat siitä paksusta ja kalanhajuisesta savusta, joka leijaili ympäriinsä mun kokkaukseni johdosta, mutta muikunhaju jos mikä saisi Hermannin töppöjalkoihin vauhtia!
Mutta siinä mä istuin paistinlasta kädessäni vielä puolta tuntia myöhemmin, eikä Hermannia näkynyt. Muikut olivat palaneet käppyröiksi ja mä tökin niitä lastalla kyllästyneenä, kun mun takaani kuului hämmästynyt huudahdus:
-Noitarovioko täällä roihuaa?
Kyllästyneenä mä kallistin päätäni Kriston suuntaan. Se raivasi tiensä meidän pihamaat erottavan hernepensaan läpi ja käveli mun luokse virnuillen. Sillä oli tasainen rusketus, joka oli hankittu Barcelonasta, missä Kriston mummi asui. Ne lähti Espanjaan koko perheen voimalla aina kesäloman loppupuolella, niin että jaksoivat sitten läpi syyskuun ja repaleisen lokakuun. Kristolla oli kuitenkin tapana palata kotiin aina viikkoa ennen vanhempiaan ja pikkusiskoaan, ja ainakin viime vuonna se oli järkännyt kotibileet. Täytyi tunnustaa, että mä odotin jälleen kutsua vaikken mennyt bileisiin viime vuonnakaan.
Mutta vaikka Kristo Länsimäki oli asunut mun naapurissa ikuisuudet, me ei oikein tultu juttuun. Kristossa oli mun mielestä jotain häikkää; se oli niitä ihmisiä, joista ei koskaan tiennyt, mitä ne oikein ajattelivat.
-Eikö Kristofer Kolumbus löytänytkään uutta mannerta? mä kysyin laiskasti.
Kristo pudisti päätään ja katsoi muhun alentuvasti.
-Epsanja on löydetty jo, Miljaseni, se tokaisi opettajamaisella äänellä ja vilkaisi sitten epäluuloisesti mun muikkujani. -Ja tää savunhaju olisi takuulla leijaillut vaikka mille mantereelle! Ihan vain tiedoksi, että savustaminen ja polttaminen on kaksi ihan eri asiaa...
-Joojoojoo, mä puhisin napsien palaneet muikut pyrstöstä nurmikolle erehdyin samassa ajattelemaan ääneen:
-Mä jätänkin ne tuohon...
-Minkä ihmeen takia? Kristo kysyi ja mulle tuli kiire miettiä joku hyvä vastaus.
Nimittäin Kristolle mä en ikinä tunnustaisi metsästäväni Hermannia. Se taisi jo muutenkin pitää mua ihan säälittävänä tapauksena. Mutta miksi ihmeessä se tahtoi tietää, minkä takia mä jätin muikut nurmikolle? Mähän tekisin muikuillani mitä tahdoin? Mutta jotain oli keksittävä.
Viimein mä katsahdin Kristoon huolettoman näköisenä ja hymyilin unelmoiden.
-Nämä muikut on ongittu rakkaudella, mä sanoin haikeasti. -Mä tapasin yhden ihanan kundin, se on viettämässä viimeisiä lomapäiviä kesämökillä. Me käytiin ongella ja noi muikut on katsos niin kuin vertauskuva meidän tulisesta romanssista joka... ööh... polttaa mun sisintäni ja savustaa mut kärsimyksestä, ja niinpä mä jätän ne tuohon muistuttamaan mua rakastamisen vaikeudesta.
Kristo ei välttämättä uskonut mun kalajuttujani, koska se katsoi mua niin kuin vähäjärkistä katsotaan.
-Sä olet tosi kumma tapaus, se viimein tokaisi ja toivotti mulle hyvää ruokahalua.
Kun Kristo oli häipynyt omalle pihalleen, mä marssin helpottuneena sisälle ja mun mieli savusi yhtä mustana kuin muikutkin. Tuokin vielä! Hermanni oli edelleen kateissa, mä löyhkäsin kalalle ja olin valehdellut komeasti kuusnolla Kristolla jotain kundista, jota ei tietenkään ollut olemassa! Olisikin ollut...
Kyllästyneenä kaikkeen mä pistin oven lukkoon ja painelin suihkuun.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ihan kuin miun kesä XD Jatkatko?
Joo, jatkoa tulee pian xD
mä oon lukenu tän saman tarinan joskus aikoinaan jostai nuorten lehdest..
SIIS hei.. miks ei oo jatkoo vieläkään kuulunu??!! Sä et oo tosissas jatkoo!! Onko sitä tulossa!! :D