Raskaus oli todella toivottu ja iloinen yllätys. Nyt mennään jo puolivälin tienoilla. Mielessä pyörii nyt oikeasti erilaiset asiat kuin joku vuosi sitten. Teen kaikkeni, jotta minun lapseni tulisi elämään onnellisen lapsuuden ja hänestä kasvaisi tasapainoinen ja itseänsä arvostava ihminen. Itse tiedän millaista on elää turvaton ja välittämätön lapsuus. Tällä hetkellä mieltäni askarruttaa oma parisuhteeni... Voin sanoa, että onnellinen en ole. Mikään asia ei toimi, eikä ole normaalisti. Mihinkään en saa turvaa, en tukea ja en apua käytännön asioissakaan. Kaipasin ajatuksissani miestä, joka huolehtisi minusta, olisi tuki ja turva, rakastava kainalo. Tiedän, että olen hyvä puoliso jos minulle annetaan siihen mahdollisuus.. Kuitenkin tavallaan rakastan puolisoani, mutta onko se sitten sellaista välittämistä mikä kuuluu miehen ja naisen välille. Odottamisen kuuluisi olla onnellista aikaa, mutta tuskani tästä suhteeseen liittyvistä ajatuksista, vie odotuksen ilon...
Odotusta ja ajatuksia suhteesta....
htujukmjik,,
7824
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
ihmiset valitatte suhteista raskauden aikana... kaikilla ei edes ole miestä saatikka lapselle isää tulevaisuudessa!!!eikä sekään ole aina naisen vika!! kaikkea kun voi sattua!!ole siis onnellinen että sinulla on edes mies!ja jos et ole tyytyväinen niin lähe kävelemään!sori jos kuulostaa rajulta mut näin se vain on!
Ei se ole aloittajan vika jos toisilla ei ole miestä ollenkaan! Ja kyllä minä esikoisen odotuksen kohdalla olisin ollut onnellisempi ilman miestä kun sen hullun kanssa...
Onko parempi että on onneton kurjan miehen kanssa kuin onnellinen ilman miestä? Luulen että lapseen varmasti heijastuu vanhempien onneton parisuhde. Juttusi antaa ilmi: mies kuin mies, kuhan on.
kuinka niin monella ihmisellä tuntuu olevan lapsi tulossa (suurinpiirtein se maailman iloisin asia) ja sitten kuitenkin se parisuhde on ihan hunningolla eikä tulevasta lapsesta pääse "kunnolla" iloitsemaan.
Tähän on vaikea antaa mitään perustavanlaatuista neuvoa kun ei tuota sinun tilannettasi tarkkaan tiedä, ja vaikka tietäisikin niin emme osaa katsoa tulevaisuuteen. Sen verran voi aina sanoa kuitenkin, että ihan helpolla ei kannata luovuttaa. Raskausaikana saattaa helposti tulla epäilyjä parisuhteesta, varsinkin jos se mies ei osaa olla tarpeeksi tukena. Tosi on kuitenkin, että todella monet miehet ovat tavallaan "heränneet" sitten kun se lapsi on siinä konkreettisesti sylissä. En nyt tarkoita mitään suurta elämänmuutosta, ei ne alkoholistit ja vaimonhakkaajat siitä yhtäkkiä mihinkään muutu, mutta monet miehet vain ovat niin pöljiä, etteivät he tajua paljonko nainen kaipaa tukea raskausaikana, mutta heistä tulee kuitenkin hyviä miehiä ja isiä _lopulta_.
Nyt sinun kai pitääkin kysyä itseltäsi, että johtuvatko teidän ongelmat lähinnä tästä raskaudesta, ja ehkä saisit miehesi tajuamaan tilanteen ja parantamaan omaa panostaan. Ja jos ongelmat tulevat kauempaa, pitää pohtia kuinka vakavia ne ovat. Jos kaikki on niin solmussa että et edes jaksa ongelmia alkaa selvittämään, ei se että "tavallaan rakastaa" auta enää mitään. Kiintymystä riittää kyllä ihmiseen jonka kanssa on elänyt ja helposti se tulevaisuus ilman kyseistä henkilöä pelottaa. Sitä kuitenkin monesti huomaa, että se "rakastaminen" ei ollutkaan sitten ihan niin syvää kun seisoo jo omilla jaloillaan.
Lapsi on hyvä syy yrittää saada suhde toimimaan mutta huono syy pitää auttamattoman huonoa suhdetta pystyssä. Lapsen kannalta nyt tapahtuva ero on parempi kuin sitten vaikka 5-vuotiaana.
Joka tapauksessa sinun kannattaisi puhua asiasta neuvolassa, ja mahdollisesti pyytää aikaa neuvolapsykologille. Riskinä on esim. raskausmasennus ja yleensäkin stressaaminen ei tee hyvää sikiölle. Uskoisin että nämä ammatti-ihmiset osaisivat paremmin puntaroida tilannettasi ja antaa sinulle vinkkejä mitä tehdä.
Hei!
Meillä vauva oli yllätys. Toki olimme seurustelleet jo useampia vuosia, mutta ikää ei ollut kovin paljon. Ongelmia mielestäni aiheuttivat monetkin asiat: Toisaalta se, että raskaus ei vaikuttanut miehen elämään: hän jaksoi valvoa, pystyi käydä juhlimassa, hän pystyi olla kertomatta kavereilleen jne. Pystyi yksinkertaisesti unohtamaan koko asian vähäksi aikaa! Itse väsytti, oli huono olo, olisi joskus huvittanut lähteä johonkin ja unohtaa koko raskaus, elää ns. normaalia elämää!..Jotenkin itse pystyi asennoitumaan kuitenkin siihen tulevaan elämään, kun luki lehtiä ja muutenkin keräsi tietoa. Mies ei osannut orientoitua niin, että olisi tiedonhankinnalla tulevaan varautunut.
Oikeastaan kaikki alkoi muuttua vasta siinä vaiheessa, kun potkut alkoivat tuntua ulospäin ja lopullisesti sairaalassa, kun isä makasi tyttärensä kanssa sairaalan sängyssä ja ihmetteli meidän yhteistä ihmettämme. Tuosta hetkestä tyttö on ollut isälleen ehkä tärkeintä maailmassa.
Jos ennen raskautta kaikki oli hyvin (ainahan jotakin häikkää kai on..) ja sinusta tuntuu, että ongelmat johtuvat lähinnä raskaudesta, puhu miehesi kanssa. Uskon että tunnelmasi ovat aika tavallisia. Mies ei vain ymmärrä, hänestä ehkä tuntuu epävarmalta kun sinä saat pitää vauvan nyt kokonaan itselläsi, vauva ei tunnu varmaankaan kovin konkreettiselta vielä hänen mielestään. Ajattele vaikka niin, että miehet ovat näissä asioissa vähän niin kuin lapsia, he tarvitsevat konkretiaa..:)
sanot että raskaus toivottu? eikö suhteessa sitten ennen raskautta ollut ongelmia? ihmettelen vain miten tuollaisen ihmisen kanssa ylipäätään alkaa perustaan perhettä, jollei kerran saa tukea ja turvaa.. Eikä ole onnellinen. Kuulostaa karulta, mutta olisiko kannattanut miettiä etukäteen?
MInulle raskaus oli yllätys myös siinä mielessä, että lääkärinkin mukaan en tule koskaan saamaan lapsia. Joten, ehkäisyä ei käytetty lähes vuosikymmeneen. Nyt kun yllättäin huomasin olevanikin raskaana, voit kuvitella sitä iloa. En olisi voinut kuvitellakaan muuta vaihtoehtoa kuin pitää lapseni. Parisuhteeni ei ollut/ole mitä parhaimmalla tolallaan, mutta näin vaan kohtalo laittoi sormensa peliin. En ole ihminen, joka helpolla luovuttaisi. Olen pitkään (vuosia vuosia), miettinyt lähteäkö vai ei. Kuitenkin olen jäänyt. En usko, että täydellistä parisuhdetta onkaan. Tämä tilanne osakseen varmasti on jo aikaisemminkin aiheuttanut masennusta minulle. Kokeilin lääkitystäkin. Jonka kyllä lopetin jo 2kk jälkeen. Huomattuani sen olevan turha. Ei asiat parane lääkkeillä.