Turku 10 km kyltissä luki ja mun vatsassa lenteli yhä enemmän perhosia. Ei tarvitse odottaa enää kuin vartti niin pääsisi taas Janin syliin.
Olihan siitä jo kaksi kuukautta kun olin viimeksi hänet nähnyt.
Minä asun Tampereella ja hän Turussa, joten on mahdotonta nähdä useammin.
En tiedä miten olen selvinny kaksi kuukautta ilman Jania, mut näköjään ihmeitä tapahtuu. Onneksi puhelin ja kirjepaperi on keksitty.
Olin menossa Janille koko kesälomaksi, enkä olisi voinut toivoa parempaa synttärilahjaa. Ajoimme Janin kotipihalle, hyppäsin autosta ulos ja ryntäsin soittamaan ovikelloa. Janin äiti avasi oven ja sanoi:
- Tervetuloa Milla, Jani onkin jo odottanut sinua.
- Niin minäkin olen odottanut tänne tuloa koko talven ja syksyn! hihkaisin ennen kun tajusin mitä olin sanomassa.
- No sehän on mukavaa, käy sisään, Jani on yläkerrassa. Janin äiti virkkoi ja osoitti ylös vieviä portaita.
Unohdin ihastuksessani vastata Janin äidille jotain kohteliasta, ja lensin portaat ylös. Vihdoinkin näkisin Janin, avasin oven ja.. Näin Janin. Kaikessa komeudessaan hän makoili sängyllä ja lueskeli jotain V8 tapaista.
- Moikka kulta, huudahdin heti huoneeseen päästyäni.
Hiljaisuus.
-Moi? toistin hämmästyneenä.
Yleensä Jani oli aina tullut minua vastaan pihalle asti, mikähän hänellä nyt oli.
- Ai moi Milla, mä en huomannut sua, Jani sanoi ja jatkoi lehtensä lukemista.
- Saisinko tervetulo-suukon, minä yritin saada Janin huomion itseeni.
-Et.. Siis anteeksi, mulla on kiire, Jani vastasi ja oli kuin minua ei olisi olemassakaan.
- Kiire?! Minä huudahdin niin että varmasti vanhempani ja Janin äitikin kuulivat sen.
- Nyt kun minä olen täällä niin sä et viitsi edes tervehtiä saati sitten antaa mulle tervetuliais-suukkoa, mikä sinua vaivaa?! huusin samaan hengenvetoon.
- Hei rauhoitu Milla, Jani rauhoitteli, lähdetään ulos.
Toivoin koko sydämestäni että hetkellinen hajamielisyys olisi painunut niin pitkälle kuin pippuri kasvaa, mutta eihän se ollut.
- Mitä sulle kuuluu? kysyin Janilta.
- Hmmm... Ihan hyvää, Jani sanoi, mutta näytti siltä että se oli jossain kuuden miljoonan kilometrin päässä minusta, eikä kuunnellut minua yhtään.
- Onko sulla ollut ikävä minua? kysyin Janilta.
- Vähän, hän vastasi.
- Vähän?! mä ajattelin. Miten toi ihminen voi sanoa noin?
Me ollaan oltu puolitoista vuotta yhessä ja mun rakas sanoo mulle että sillä on ollut mua ikävä VÄHÄN?! Mihin tää maailma on menossa...
- Etkö sä halua seurustella enää minun kanssani? kysyin ja odotin jo pahinta.
- Totta kai haluan, Jani sanoi ja halasi mua rauhoittavasti.
- Mulla vaan on.. Ongelmia, se sanoi ja käänsi katseensa toiseen suuntaan.
- Minkälaisia? Kerro mulle, maanittelin Jania.
-No.. Janin ääni muuttui oudoksi, ihan kun se itkisi.
- Kai sä muistat Petterin? se kysyi karheasti.
- Totta kai mä muistan Petterin! Mitä hänelle ja Liisalle nykyään kuuluu? kysyin innostuneena.
Petteri ja hänen tyttöystävänsä Liisa olivat olleet viime kesänä samaan aikaan kanssani Janin luona.
- Se on kuollut. Jani paukautti yön hiljaisuuteen.
- Petteri? kuiskasin hiljaa ja tunsin kuinka kyyneleet valuivat pitkin poskiani.
- Voi Jani! mä huudahdin ja syöksyin halaamaan sitä. Mikset sä kertonut aikaisemmin?
- Emmä voinut. Halusin että sä itse kysyt, mikä mulla on. Jani sanoi ja mua alkoi itkettää yhä enemmän.
- Mihin se kuoli? kysyin kyynelten sokaisemana.
- Se jäi auton alle. Jani vastasi ja me jäätiin seisomaan keskelle katua hiljaisuuden vallitessa ja itkettiin.
- Siis siksi sinä olit niin hajamielinen ja loukkasit mua? minä rikoin hiljaisuuden.
- Niin, anteeksi kulta. Mä rakastan sua. Jani sanoi ja suuteli mua pitkään.
- Niin minäkin sinua. *
Olihan siitä jo kaksi kuukautta kun olin viimeksi hänet nähnyt.
Minä asun Tampereella ja hän Turussa, joten on mahdotonta nähdä useammin.
En tiedä miten olen selvinny kaksi kuukautta ilman Jania, mut näköjään ihmeitä tapahtuu. Onneksi puhelin ja kirjepaperi on keksitty.
Olin menossa Janille koko kesälomaksi, enkä olisi voinut toivoa parempaa synttärilahjaa. Ajoimme Janin kotipihalle, hyppäsin autosta ulos ja ryntäsin soittamaan ovikelloa. Janin äiti avasi oven ja sanoi:
- Tervetuloa Milla, Jani onkin jo odottanut sinua.
- Niin minäkin olen odottanut tänne tuloa koko talven ja syksyn! hihkaisin ennen kun tajusin mitä olin sanomassa.
- No sehän on mukavaa, käy sisään, Jani on yläkerrassa. Janin äiti virkkoi ja osoitti ylös vieviä portaita.
Unohdin ihastuksessani vastata Janin äidille jotain kohteliasta, ja lensin portaat ylös. Vihdoinkin näkisin Janin, avasin oven ja.. Näin Janin. Kaikessa komeudessaan hän makoili sängyllä ja lueskeli jotain V8 tapaista.
- Moikka kulta, huudahdin heti huoneeseen päästyäni.
Hiljaisuus.
-Moi? toistin hämmästyneenä.
Yleensä Jani oli aina tullut minua vastaan pihalle asti, mikähän hänellä nyt oli.
- Ai moi Milla, mä en huomannut sua, Jani sanoi ja jatkoi lehtensä lukemista.
- Saisinko tervetulo-suukon, minä yritin saada Janin huomion itseeni.
-Et.. Siis anteeksi, mulla on kiire, Jani vastasi ja oli kuin minua ei olisi olemassakaan.
- Kiire?! Minä huudahdin niin että varmasti vanhempani ja Janin äitikin kuulivat sen.
- Nyt kun minä olen täällä niin sä et viitsi edes tervehtiä saati sitten antaa mulle tervetuliais-suukkoa, mikä sinua vaivaa?! huusin samaan hengenvetoon.
- Hei rauhoitu Milla, Jani rauhoitteli, lähdetään ulos.
Toivoin koko sydämestäni että hetkellinen hajamielisyys olisi painunut niin pitkälle kuin pippuri kasvaa, mutta eihän se ollut.
- Mitä sulle kuuluu? kysyin Janilta.
- Hmmm... Ihan hyvää, Jani sanoi, mutta näytti siltä että se oli jossain kuuden miljoonan kilometrin päässä minusta, eikä kuunnellut minua yhtään.
- Onko sulla ollut ikävä minua? kysyin Janilta.
- Vähän, hän vastasi.
- Vähän?! mä ajattelin. Miten toi ihminen voi sanoa noin?
Me ollaan oltu puolitoista vuotta yhessä ja mun rakas sanoo mulle että sillä on ollut mua ikävä VÄHÄN?! Mihin tää maailma on menossa...
- Etkö sä halua seurustella enää minun kanssani? kysyin ja odotin jo pahinta.
- Totta kai haluan, Jani sanoi ja halasi mua rauhoittavasti.
- Mulla vaan on.. Ongelmia, se sanoi ja käänsi katseensa toiseen suuntaan.
- Minkälaisia? Kerro mulle, maanittelin Jania.
-No.. Janin ääni muuttui oudoksi, ihan kun se itkisi.
- Kai sä muistat Petterin? se kysyi karheasti.
- Totta kai mä muistan Petterin! Mitä hänelle ja Liisalle nykyään kuuluu? kysyin innostuneena.
Petteri ja hänen tyttöystävänsä Liisa olivat olleet viime kesänä samaan aikaan kanssani Janin luona.
- Se on kuollut. Jani paukautti yön hiljaisuuteen.
- Petteri? kuiskasin hiljaa ja tunsin kuinka kyyneleet valuivat pitkin poskiani.
- Voi Jani! mä huudahdin ja syöksyin halaamaan sitä. Mikset sä kertonut aikaisemmin?
- Emmä voinut. Halusin että sä itse kysyt, mikä mulla on. Jani sanoi ja mua alkoi itkettää yhä enemmän.
- Mihin se kuoli? kysyin kyynelten sokaisemana.
- Se jäi auton alle. Jani vastasi ja me jäätiin seisomaan keskelle katua hiljaisuuden vallitessa ja itkettiin.
- Siis siksi sinä olit niin hajamielinen ja loukkasit mua? minä rikoin hiljaisuuden.
- Niin, anteeksi kulta. Mä rakastan sua. Jani sanoi ja suuteli mua pitkään.
- Niin minäkin sinua. *
Vastaukset 4
Vanhimmat
Hyvältä kuulosti! :)
Vähän liian nopeasti tapahtui nuo jutut, mutta muuten kyllä aivan kivaa luettavaa!
Olisi mukavaa lukea lisääkin...
En oikein tiedä.. Katsotaan :)
...................
.................