Tuli mieleen että ovatko meidän naisten väliset parisuhteet normaalia hankalampia/vaativampia?
"Jennifer" purki juuri sydäntään ja pisti BÄNKS, "memory" on törmännyt naispaholaiseen ja suhteesta ei tullut mitään, EIKÄ omassakaan suhteessani kaikki kohdallaan ole...
Tai siis on kyllä periaatteessa, mutta olen ruvennut pohtimaan että 2 naisen välinen suhde on niin totaalisen LÄHEINEN.
Tavallaan siitä toisesta ihmisestä löytää niin paljon itseään ja itse en voi jättää kiveäkään kääntämättä suhteessamme eli haluan tietää kaiken, haluan varmuutta, mutta kaipaan myös vapautta ja intohimoa.
Paras ystäväni elää sellaista elämää että hän vaihtaa tyttöystävää noin 2 vuoden välein. Hän tekee sen tietoisesti, eli hän ei "jaksa" suhdetta pidempään, ei enää sitten kun se muuttuu liian arkipäiväiseksi.
Oma suhteeni on juuri tuota arkipäiväisyyttä, johan tässä eletään kuin siskokset kohta!!! (olemme olleet yhdessä 4 v.)
Miksen voi olla tyytyväinen???? Rakastan tyttöystävääni niin paljon että olisin varmaan valmis kuolemaan hänen vuokseen (voi kuullostaa kliseeltä, mutta ei ole!), SILTI haikailen jotain "jännitystä" elämääni ja harkitsen jopa pettämistä. Miksi??? Mikä mua riivaa???
P.S. tyttöystävälläni on varmasti aivan samantyyppisiä ajatuksia...
"Jennifer" purki juuri sydäntään ja pisti BÄNKS, "memory" on törmännyt naispaholaiseen ja suhteesta ei tullut mitään, EIKÄ omassakaan suhteessani kaikki kohdallaan ole...
Tai siis on kyllä periaatteessa, mutta olen ruvennut pohtimaan että 2 naisen välinen suhde on niin totaalisen LÄHEINEN.
Tavallaan siitä toisesta ihmisestä löytää niin paljon itseään ja itse en voi jättää kiveäkään kääntämättä suhteessamme eli haluan tietää kaiken, haluan varmuutta, mutta kaipaan myös vapautta ja intohimoa.
Paras ystäväni elää sellaista elämää että hän vaihtaa tyttöystävää noin 2 vuoden välein. Hän tekee sen tietoisesti, eli hän ei "jaksa" suhdetta pidempään, ei enää sitten kun se muuttuu liian arkipäiväiseksi.
Oma suhteeni on juuri tuota arkipäiväisyyttä, johan tässä eletään kuin siskokset kohta!!! (olemme olleet yhdessä 4 v.)
Miksen voi olla tyytyväinen???? Rakastan tyttöystävääni niin paljon että olisin varmaan valmis kuolemaan hänen vuokseen (voi kuullostaa kliseeltä, mutta ei ole!), SILTI haikailen jotain "jännitystä" elämääni ja harkitsen jopa pettämistä. Miksi??? Mikä mua riivaa???
P.S. tyttöystävälläni on varmasti aivan samantyyppisiä ajatuksia...
Vastaukset 13
Vanhimmat
Kuulostaapa tutulta. Näin kävi meillä, vähän samoista syistä mitä luettelit:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.cgi?category=1000000000000005&conference=705&posting=21500000000005961
Kun mikään ei tuntunut miltään ja oltiin kuin kavereita... näin siis exäni mielestä. Opin siitä episodista sen että se suu on avattava ajoissa jos haluaa korjata tilanteen, itsekseen ongelmat ei mene pois.
Eli minun neuvoni: puhu tyttöystäväsi kanssa ennen kuin teet mitään.
t: fake/tuumaaja
Heips!
Luin tuon viestisi ja vastaukset...APUA!!!
Tämähän on YLEISTÄ!!!
Lääkkeenä tuntuu olevan että pitää puhua, mutta mitä tässä voi oikein puhua???
Olen niin yksinkertainen etten osaa itseäni muuttaa, enkä tiedä minkälaiseksi voisin pyytää tyttöystävääni muuttumaan??? Jos tietäisin, puhuisin ja pyytäisin. Jos tietäisin millaiseksi minun pitäisi muuttua, yrittäisin muuttua!
Umpikuja tämä on ja ainoaksi vaihtoehdoksi jää seksittömään tylsyyteen vaipuminen tai uusi tyttöystävä.
En tunnu tajuavan enää mistään mitään!!! Tuli kauhee möykky mahaan...
"Umpikuja tämä on ja ainoaksi vaihtoehdoksi jää seksittömään tylsyyteen vaipuminen tai uusi tyttöystävä."
Eipä ehkä ihan niinkään. Rohkeuttahan se vaatii mutta voi olla sen arvoista. Jos homma menee puihin niin ainakin voit sanoa yrittäneesi.
Tämä on se mitä itse yrittäisin omasta kokemuksestani viisastuneena:
ensiksi, kerro tyttöystävällesi miltä sinusta tuntuu äläkä ala yksin miettimään mitä pitäisi muuttaa ja miten. Kuten sanoit, tyttöystäväsi saattaa miettiä ihan samoja asioita. Ennenkuin exäni jäi kiinni, myös minusta meidän suhteemme oli junnannut paikoillaan ja kaikki oli tasaisen harmaata. Mulla ja exälläni oli vaan se ero että hän ei halunnut ratkaista asiaa yhdessä vaan hakemalla itse omaa jännitystä, joka sitten johti eroon.
Toiseksi: parisuhdeopus/mielikuvitus käteen (mikäli siis haluatte ratkaista asian yhdessä, eikä jompikumpi tai toinen päätä että paras ratkaisu on ero). Heteropareilla on ihan samoja ongelmia ja niiden ratkaisutapoja voi ihan hyvin soveltaa. Silloin pitää penkoa ne asiat esiin mitkä herättävät jälleen niin romantiikan kuin halunkin. Yhteisen ajan vietto jossain uudessa paikassa, toiseen uudelleen tutustuminen, toisen koskettaminen ja helliminen ilman että se johtaisi seksiin jne., tapoja on monia. Vaikka ihmiset muuttuvat ajan myötä, hän on silti se ihminen johon alunperin ihastuit ja rakastuit, se tunne vain pitää houkutella esiin ellette ole kasvaneet täysin eri suuntiin.
Kolmanneksi, jos homma lähtee sujumaan uudelleen, niin niiden pikkuasioiden muistaminen jotka yleensä unohtuu (tai tätä voi yrittää ennenkuin edes kertoo että ongelma on, omilla teoilla voi vaikuttaa myös omiin tunteisiin). Jokapäiväisillä pienillä eleillä ja huomionosoituksilla voi saada ihmeitä aikaan kun näyttää toiselle sen että hän on tärkeä ja rakas eikä mikään itsestäänselvyys. Sen osoittaminen ei vaadi paljon mutta voi antaa sitäkin enemmän.
Ei se ole fuulaa se että omaan kumppaniin voi rakastua uudelleen. Jos olisi, voisi saman tien heittää haaveet pitkästä kestävästä suhteesta. Mutta järkeä tässäkin saa käyttää, jos tuntuu siltä ettei hommasta yrittämisenkään jälkeen tule mitään, on aikalisän paikka.
Rakastuminen on helppoa, rakastaminen voi olla jo mutkikkaampaa. :)
Kuullostaa tutulta. Ei tarvitse muuta kuin herättää vanhat tunteet ja mielenkiinto esiin ja peli voi jatkua. Ei varmasti tule olemaan ihan helppoa, mutta kannattaa. ;)
muuttuminen ei auta.meillä autto yksinkertasesti se että rupesin olemaan oma itseni.olin huomaamatta muuttunut sellaiseksi kuin tytöystäväni luuli haluavansa minun olevan.sitten kaikki olikin muuttunut arkiseksi eikä mitään tapahtunut.ero oli lähellä.nyt kun olen taas oma itseni on jännitystäkin palannut elämään.parasta olla vaan oma itsensä eikä muuttua miksikään.tee jotain yllättävää jota tyttöystäväsi ei osaa odottaa sinulta.sen luulisi auttavan.tsemppiä.
elämä sujuu kaikkein parhaiten, jos ihminen on oma itsensä - ei sen enempää eikä sen vähempää.
Kaksi naista kimpassa. Tuppaa usein miehellä olemaan tekemistä yhdenkin kanssa.
....sie laitoit lööperrii pelliin;)
siis tosiasiahan on, että rakastumisvaihe loppuu noin 2 vuodessa ja siintä alkaa se tavallinen arki.
luulen, että naisten välinen suhde on kuluttavampaa kuin heterosuhde koska naiset todellakin ovat niin läheisiä kuten mainitsit.
Luulen, että on ihan ihmisestä kiinni kuinka kauan suhdetta jaksaa. toiset haluavat rakastua aina uudelleen ja nauttia taas siintä uutuuden viehätyksestä. Itse nautin siintä tunteesta, että tuntee toisen hyvin ja elämme yhdessä arkea. Ei siinä paljon yllätyksiä tule,mutta turvallisuuden tunnetta kyllä.
Vieraissa käymisestä sen verran, että tuntuu olevan kovin yleistä. Tietenkin on imartelevaa jos joku toinenkin kun kumppanisi tuntee sinut viehättäväksi vuosien suhteen jälkeen ja varmaan vieraissa käynti voi hetkeksi piristääkin. Sanoit, että kumppanisikin on varmaan miettinyt sitä. Mitäköhän kävisi jos jompikumpi teistä toteuttaisi nuo mietteet?
voiko siintä loppujenlopuksi muodostua vain rasittava kostonkierre ja noidankehä? Tai ehkä siintä jäisi vain mukava muisto, vaikea tietää kokeilematta....
... voi muuttua kahleeksi - klisee sekin, mutta totta juuri naisten välisissä suhteissa. Kaikki suunnitellaan, sovitaan etukäteen ja tällä tavoin todellakin poistetaan impulsiivisuus suhteesta ajan mittaan.
Suhteen alussa kaikki on uutta, ei tiedä mitä huominen tuo tullessaan. Sitten kun aletaan lukemaan toista kuin avointa kirjaa huomataan, että mihin se jännitys ym. kiva on kadonnut?
Olen ehdottomasti sitä mieltä, että jos kaikkea ei jaettaisikaan keskenään niinkuin naisilla ja hyvillä ystävillä jo pentuna oli tapana. Mitä, jos pidettäisiin se pieni välimatka, yksityisyys, jännitys suhteen edetessä? Onnistuuko se edes? uskon, että onnistuu jos annetaan molemmille oma elämä myös siinä yhteiselämässä.
Varmin tapa saada toinen karkoitettua pois ja hakemaan uusia ulottuvuuksia muualta on se, että ollaan niin tiiviisti yhdessä, että tukahdutetaan itsemme siinä suhteessa ihan kokonaan.
Itse kannatan suhdetta, joka ei ole perinteinen parisuhde, oma vapaus ilman jatkuvaa selontekoa. Ollaan yhdessä, kun tuntuu hyvältä eikä heti parin viikon tutustumisen jälkeen rahdata kamoja samaan osoitteeseen.
Pettämistä en kannata, koska silloin mielestäni ollaan jo siinä vaiheessa, että jotain on kadotettu, ahdistaa ja haetaan sitä tietynlaista vapaudentunnetta, määräämisoikeutta, minuuden hyväksyntää muualta. Joltain, jonka kanssa taas tuntuu hyvältä aloittaa jotain....
Siksi toisekseen, missä onkaan sanottu, että ihminen on yksiavioinen, kaksiavioinen....
me olemme niin kyltymättömiä....kait sit!
Keskustelimme eilen...
Näemme asiat onneksi samalla lailla.
Molempien mielestä asia on ongelma, siis se suhteen arkipäiväisyys, muttei kuitenkaan niin iso ongelma että sen takia kannattaisi pettää tai lopettaa suhde.
Kai se on kaikilla se sama ongelma, vertasimme tilannettamme omien vanhempiemme edelleen kestäviin suhteisiin ja ei se varmaan yhtä suurta rakkkaudenleiskuntaa ole ollut, heteropareilla on vaan enemmän "kiinnikkeitä": yhteinen asuntolaina, lapsia, sukulaiset ja muu yhteiskunta tietävät heidän suhteestaan jne, joten se eroaminen ei tapahdu ihan helposti tai ex tempore.
Monilla naispareilla ei ole em. "pakottavaa" tarvetta olla yhdessä, joten erokin voi olla TEKNISESTI helppo: toinen pakkaa vain kamat matkalaukkuun ja soronoo...
Tässä arkipäiväisessä suhteessa siis kärvistelen ja potkaisen joka kerta itseäni kun alkaa se narina siellä aivojen sopukoissa, että haluan jotain enemmän - ku ei SE ihminen ole koskaan täysin tyytyväinen (ja toisaalta hyvä ettei olekaan - asuisimme edelleen jossain luolassa ja ilman tulta).
Olen huomannut sen, että tyytyväisen ja ns. onnellisen olotilan saavuttaminen on paradoksi, ainakin minun kohdallani.
Juuri, kun olen luullut saavuttavani kaiken, huomaan olevani keskellä ei mitään. Taas mietin haikaavani uusia tavoitteita, uusia tunteita, jotain muuta...
Olen oppinut ja opettelen edelleen sitä, että en suostu jäämään paikoilleni enää uskoen, että kaikki on valmista. Aion myös sanoa sen tuleville uusille kumppaneilleni - olen sanonutkin jo, että en lupaa mitään. Olen ihminen, joka hakee aina jotain..
Jos rakastun joskus, ehkä saavutan vihdoin sen mielenrauhan ja onnen tunteen, josta hyvässä parisyhteessa on kyse. Siihen asti olen levoton ja etsin ja ihmettelen. Haluan myös ystäväni tiedostavan sen tosiasian - en tieten tahtoen halua loukata koskaan ketään.
Sinulle.. Itse asiassa se asia jonka minä olen aina tiedostanut itsessäni, jota vastaan kuitenkin olen sanonut taistelevani mutta pettynyt itseeni. Minä kuulun myös tuohon ryhmään joka ei ole tyytyväinen kuin sen hetken. Inhoan sitä! Miksi en sitten jaksa ponnistella hiukkasen kauemmin? Onko se oikeasti muka sitä etten vain usko hänen olevan se oikea, kun kuitenkaan en koskaan lähde suhteeseen kevyesti vaan ns tositarkoituksella(olen seurustellut kaksi kertaa elämässäni). Nyt minusta tuntuu että olen pettänyt itseäni oikein olan takaa, kun hautasin tuon ajatuksen, itsekritiikin jonnekkin syvälle ja annoin vain mennä. Vuosia on kulunut ja liian monia tunteita on tullut käytyä lävitse..
Mutta nyt jälleen kun näkee itsensä, haluan että saan oman mieleni järjestymään. Tiedän että pystyn siihen mutta en vain ole halunnut tehdä niin, joskus tuntuu voimat loppuvan, mutta jostain on kai löydettävä jokin voimanlähde joka auttaa eteenpäin.
Onnea sinulle ja tyttöystävällesi. Minä toivon olevani joku päivä yhtä vahva että voin tehdä kaikkeni suhteeni eteen, että se toimisi ja että toinenkin sen tekisi, että se olisi yhteinen päämäärä. Enkä antaisi periksi ja lähtisi toiseen tuuleen..