Olen viimeiset yli kymmenen vuotta taiteillut paniikkihäiriön ja masennuksen kanssa. Siinä sivussa on ollut kahdenasunnonloukut ja velkajärjestelyt, ihmissuhdesotkut ja ties mitä. On pitänyt taistella oikeuksistaan, vaikka näin jälkikäteen tuntuu mahdottomalta millä voimilla se tapahtui.
On onni nuo myrskyiset vuodet on takana päin. Silloin tuntui, että elämä on yhtä mustaa putkea ja ei pilkahdustakaan putken päässä. Elämä tahmoi totisesti ihan kunnolla.
Nyt näkyy kuin näkyykin valoa putken päässä, ainakin ajoittain. Haluaisin pian selville vesille, mutta se vain ei ole mahdollista, vielä. Paniikkihäiriö on uskollisesti kuvioissa, samoin ahdistus ja masennus. Aamupäivät on vaikeita ja väsyttäviä, vaikka olisin nukkunut yön hyvin, puhumattakaan jos olisin nähnyt painajaisia ja heräillyt yhtenään. Saatan nukkua pahaa oloani pois iltapäivästä, ruoka ei maista, ainut mikä rytmittää elämääni on koirat ja se on minulle erityisen tärkeää. Jos ne ei veisi minua ulos, voisin vajota lopullisesti sängynpohjalle. Toisaalta rankinpina kausina toivon, ettei niitä olisi, mikä sekin aiheuttaa syyllisyydentuntoja.
Tuossa aiemmin joku kirjoitti Hellstenin ajatuksia syväjäädytetystä lapsesta. Minä olen juuri sellainen. Nyt jälkikäteen käsitin, että en saanut elää lapsen elämää ja vielä nytkin nelikymppisenä miehenä pitäisi tanssia vanhempieni sanelemaan tahtiin. En ole mitään, eikä minusta ole mihinkään ja sen ajatuksen ne ovat juurruttaneet päähäni tosi hyvin. Mitään muuta perintöä ei varmaan ole odotettavissakaan. Perhettä kohdanneen trakedian johdosta jäin harmillisesti ns. ainoaksi pojaksi, ja suku ajatteli väliemme paranevan, mutta nyt on pinaavaa "eroa" riittänyt kaksi vuotta. Pahaa se tekee, mutta ne harvat kerrat, kun kävin "kotonani", olin pahoinvoipa ja itkuinen jälkikäteen. On parempi pysyä heistä erossa.
Tämä syksy on tuntunut erityisen vaikealle. Olen yrittänyt ponnistella entisillä lääkkeillä, vaikka mielessä on käynyt uusien hankkiminen. En jaksa tähän väsymykseen vanhan lääkityksen purkamista ja uuden aloittamista. Siinä onnistuminenkaan ei ole satavarmaa.
Jo iltapäivänunilta herääminen tuntuu hitusen hyvältä, mitään sellaisia pitkiä hyvänolonhetkä ei juuri ole. Iltaulkoilun jälkeen alan odottamaan nukkumaanpääsyä. Se ehkä on parasta elämässäni tätä nykyä, vaikka näin kai ei saisi olla. En usko, että minulle tapahtuu mitään positiivista tai ainakaan, että se olisi kenenkään mielestä sallittua.
En usko, että tällä kirjoituksellakaan on mitään tarkoitusperää, mutta saahan sen aina poistattaa.
Aurinkoista talvisäätä kaikille!
[email protected]
On onni nuo myrskyiset vuodet on takana päin. Silloin tuntui, että elämä on yhtä mustaa putkea ja ei pilkahdustakaan putken päässä. Elämä tahmoi totisesti ihan kunnolla.
Nyt näkyy kuin näkyykin valoa putken päässä, ainakin ajoittain. Haluaisin pian selville vesille, mutta se vain ei ole mahdollista, vielä. Paniikkihäiriö on uskollisesti kuvioissa, samoin ahdistus ja masennus. Aamupäivät on vaikeita ja väsyttäviä, vaikka olisin nukkunut yön hyvin, puhumattakaan jos olisin nähnyt painajaisia ja heräillyt yhtenään. Saatan nukkua pahaa oloani pois iltapäivästä, ruoka ei maista, ainut mikä rytmittää elämääni on koirat ja se on minulle erityisen tärkeää. Jos ne ei veisi minua ulos, voisin vajota lopullisesti sängynpohjalle. Toisaalta rankinpina kausina toivon, ettei niitä olisi, mikä sekin aiheuttaa syyllisyydentuntoja.
Tuossa aiemmin joku kirjoitti Hellstenin ajatuksia syväjäädytetystä lapsesta. Minä olen juuri sellainen. Nyt jälkikäteen käsitin, että en saanut elää lapsen elämää ja vielä nytkin nelikymppisenä miehenä pitäisi tanssia vanhempieni sanelemaan tahtiin. En ole mitään, eikä minusta ole mihinkään ja sen ajatuksen ne ovat juurruttaneet päähäni tosi hyvin. Mitään muuta perintöä ei varmaan ole odotettavissakaan. Perhettä kohdanneen trakedian johdosta jäin harmillisesti ns. ainoaksi pojaksi, ja suku ajatteli väliemme paranevan, mutta nyt on pinaavaa "eroa" riittänyt kaksi vuotta. Pahaa se tekee, mutta ne harvat kerrat, kun kävin "kotonani", olin pahoinvoipa ja itkuinen jälkikäteen. On parempi pysyä heistä erossa.
Tämä syksy on tuntunut erityisen vaikealle. Olen yrittänyt ponnistella entisillä lääkkeillä, vaikka mielessä on käynyt uusien hankkiminen. En jaksa tähän väsymykseen vanhan lääkityksen purkamista ja uuden aloittamista. Siinä onnistuminenkaan ei ole satavarmaa.
Jo iltapäivänunilta herääminen tuntuu hitusen hyvältä, mitään sellaisia pitkiä hyvänolonhetkä ei juuri ole. Iltaulkoilun jälkeen alan odottamaan nukkumaanpääsyä. Se ehkä on parasta elämässäni tätä nykyä, vaikka näin kai ei saisi olla. En usko, että minulle tapahtuu mitään positiivista tai ainakaan, että se olisi kenenkään mielestä sallittua.
En usko, että tällä kirjoituksellakaan on mitään tarkoitusperää, mutta saahan sen aina poistattaa.
Aurinkoista talvisäätä kaikille!
[email protected]
Vastaukset 1
Vanhimmat
koska se teksti on puhuvampi kuin monet tuhannet sanat mielestäni. Juuri luvattomuus olla lapsi jopa aikuisenakin estää meitä elämästä ja tuntemasta ja hyväksymästä tunteitamme, näin sen minäkin näen. Oletko tutkinut painajaisiasi? Mitä niissä on toistuvaa ? On jo aikakin että olet tajunnut että heikko itsetuntosi johtuu kasvatuksesta ja siis vanhempiesi omista heikkouksista! Ikävää on se että tieto ei aina johda heti tulokseen kuten itsestäsi annat ymmärtää (huom:annat) . Oletko koskaan tullut kertoneeksi kellekkään millä tavoin olet huono esim.vanhempiesi silmissä , siis tarkalleen, ei pelkkä huono,heikko sanoina riitä vaan miten se heidän mielestään on tullut esiin sinussa. Äläkä sinä nyt enää kysele saatko tuntea hyvää oloa muilta kuin itseltäsi ja vastaushan on ilmiselvä! Oikeastaan aika outo jo kysymyksenäkin! Jos minun kirjoitus kohtasi muunkin tarkoitusperän lainauksella Hellstenistä niin silloin sinun vastauksesi oli yhtä tarkoitusperäinen. Uskallatko jo avoimesti pelätä ja voida pahoin, uskallatko sanoa vanhemmillesi avoimesti miltä sinusta nyt tuntuu? Et sinä ole mikään lattiamatto muille ja heidän omille kasvuhäiriöilleen ja koeta tajuta se seikka että vanhempasi ovat omien traumojensa uhreja ja omien saamiensa kasvatusten tuloksia jotka sinä olet pakosta lapsena joutunut ottamaan vastaan. Jos he eivät vieläkään kykene kasvamaan vuoksesi oppiakseen rakastamaan sinua oikein , syy on heidän , ovatko edes yrittäneet? Kirjan nimi on muuten elämän lapsi. Kuulostaa ehkä kehittymättömältä kun aikuisen yhteydessä puhutaan hänen sisäisestä lapsesta mutta niinhän ei asianlaita ole. Eihän tässä se sisäinen lapsi ole kadonnut vaan se on koko elinkaaren olemassa ja hyvin moni ei sen olemassaoloa aina edes tajua tai tahdo myöntää :) Kukapa nyt haluaisi suoraan myöntää kiukutellessaan ja mökötäessään että sen sisäisen lapsen mieli on sillä hetkellä loukattu. Mutta onhan tarkoitus tuntea mitä tuntee ? Miksi ei niin voisi tehdä? Jos sattuu niin sen voi myöntää eikös vain? Minuunkin sattuu välillä niin vimmatusti ja itkettää ja välillä kaipaisin hellyyttä ja olkapäätä vain olla kuin lapsi turvassa, niin tunnen ja koen, myönnän sen! Mutta ei se minusta pahaa ihmistä tee, näytän vain inhimillisen itseni sellaisenaan. Kova houkutus olisi kanssasi viestiä pitempäänkin mutta tällä erää lopetan tähän. Toivottavasti kaivaraani tulet toistekin tänne kirjoittelemaan vaikka sinun ajatuksillasi varmaan vielä ajattelet että siinä taas yksi joka ei oikeasti välitä :) Vaan kyllä sekin luulo katoaa ajan oloon.