En tiedä mihin tämän kirjotan, mutta laitan tämän nyt tänne.
Vihaan itseäni kamalasti. 10 viikkoa olen elänyt pääasiassa leivällä ja salaatilla, joskus lämmintä ruokaa. Viikolla olen vielä onnellinen, mutta perjantai-iltana valtava ahdistus ja pahaolo valtaavat mieleni ja koko viikonlopun odotan maanantaita että pääsisin kouluun. Kotona asuminen on minulle suurta tuskaa. Rakastan kyllä perhettäni, mutta minulla ei ole hyvä olla kotona. Ei minua hakata tai muuta, en vain jaksa asua täällä. Useina iltoina itken itseni uneen. En jaksa. Kouluni opo tietää hieman tilanteestani, kuten ongelmat syömisen kanssa ja väsymys ja ajoittainen ahdistus. Vanhempani eivät näistä asioista tiedä, yhdessä sovimme ettei tarvitse kertoa. Tavatessani opon juttelemme syömisestäni ja jaksamisestani, ja luotan häneen täysin. Kuitenkaan en koskaan ole kertonut siitä, kuinka vaikealta kotona asuminen ja viikonloput tuntuvat. Jos kertoisin, mitä sitten tapahtuisi? Ei minulla ole muuta vaihtoehtoa kuin koittaa jaksaa vielä pari vuotta, sitten muutan täältä pois.
Kellään muulla samanlaista tilannetta? Mitä mieltä olette, kannattaako minun kertoa tästä kotona asumisen vaikeudesta? Ja mitä siitä voisi seurata?
Kiitos jos joku luki tämän.
Vihaan itseäni kamalasti. 10 viikkoa olen elänyt pääasiassa leivällä ja salaatilla, joskus lämmintä ruokaa. Viikolla olen vielä onnellinen, mutta perjantai-iltana valtava ahdistus ja pahaolo valtaavat mieleni ja koko viikonlopun odotan maanantaita että pääsisin kouluun. Kotona asuminen on minulle suurta tuskaa. Rakastan kyllä perhettäni, mutta minulla ei ole hyvä olla kotona. Ei minua hakata tai muuta, en vain jaksa asua täällä. Useina iltoina itken itseni uneen. En jaksa. Kouluni opo tietää hieman tilanteestani, kuten ongelmat syömisen kanssa ja väsymys ja ajoittainen ahdistus. Vanhempani eivät näistä asioista tiedä, yhdessä sovimme ettei tarvitse kertoa. Tavatessani opon juttelemme syömisestäni ja jaksamisestani, ja luotan häneen täysin. Kuitenkaan en koskaan ole kertonut siitä, kuinka vaikealta kotona asuminen ja viikonloput tuntuvat. Jos kertoisin, mitä sitten tapahtuisi? Ei minulla ole muuta vaihtoehtoa kuin koittaa jaksaa vielä pari vuotta, sitten muutan täältä pois.
Kellään muulla samanlaista tilannetta? Mitä mieltä olette, kannattaako minun kertoa tästä kotona asumisen vaikeudesta? Ja mitä siitä voisi seurata?
Kiitos jos joku luki tämän.
Vastaukset 3
Vanhimmat
no oot selvästi masentunut. en tiiä liittyykö toi kotona asuminen siihen, ite oon masentuneempi aina kotona (asun ryhmäkodis). voi olla, et sä alitajusesti sillon ajattelet että "sulla ei oo mahollisuutta näyttää kellekään että oot itsenäinen". tää on villi veikkaus, luin yhest kirjasta et noi kaks asiaa liittyy toisiinsa. mut en oo varma.
Olen syömishäiriöisen pojan äiti.Olemme poikani kanssa kamppailleet tämän syömishäiriön ja ahdistuksen kanssa jo muutamia vuosia.Neuvoisin sinua kaikesta huolimatta ottamaan tuon ahdistuksesi puheeksi ensin vaikka kouluterveydenhoitajan kanssa.Sinun on myös mahdollista hakeutua esim lasten -ja nuorten psykiatriselle poliklinikalle puhumaan näistä tuntemuksistasi.Juttele nyt kuitenkin ensin kouluterveydenhoitajalle tästä asiasta ja pyydä häntä auttamaan sinua pääsemään lasten-ja nuorten psykiatriselle poliklinikalle.Hoito siellä ei maksa sinulle mitään ja sieltä ei myöskään anneta tietoja esim vanhemmillesi ellet sitä halua.
Tässä muutama neuvo sinulle näin aluksi. Muuta en tähän hätään osaa neuvoa kun kirjoituksestasi ei muuta käynyt selväksi kuin että sinun on todella paha olla.
onko siinä jotain outoa jos tästä asiasta juttelee opolle? kun sillekin oli jo kova paikka kertoa. niin tietysti vain jos opolle se sopii tai hän sitä itse ehdottaa.