Ilo on kadonnut elämästäni lähes kokonaan. Olen usein surullinen ja en nauti jokapäiväisestä elämästäni enää juuri ollenkaan. Tilanne on ajutunut pikkuhiljaa tähän. Taustalla on monia tekijöitä mitkä vaikuttavat alakuloisuuteeni.
Olo on tyhjä, mitäänsanomaton ja apea. Elämänhalua kyllä on, mutta en oikein tiedä mitä tekisin kun mikään ei huvita. Just ja just saan päivärutiinit tehtyä pakottamalla itseni niihin.
Puoliso ei välitä ollenkaan enkä saa häneltä minkäänlaista tukea tai ymmärrystä, olen hyvin yksin olotilani kanssa. Joskin ammattiapua kyllä saan mikä ehkä tulee helpottamaan tilannetta jossain vaiheessa.
Tunnen turvattomuutta ja surua, itkukaan ei ole kaukana.
Olo on tyhjä, mitäänsanomaton ja apea. Elämänhalua kyllä on, mutta en oikein tiedä mitä tekisin kun mikään ei huvita. Just ja just saan päivärutiinit tehtyä pakottamalla itseni niihin.
Puoliso ei välitä ollenkaan enkä saa häneltä minkäänlaista tukea tai ymmärrystä, olen hyvin yksin olotilani kanssa. Joskin ammattiapua kyllä saan mikä ehkä tulee helpottamaan tilannetta jossain vaiheessa.
Tunnen turvattomuutta ja surua, itkukaan ei ole kaukana.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Mulla on aivan samanlainen olo tällähetkellä. Ei mikään huvita ja haluais vaan olla. Sama juttu, pienien juttujen summaa pitkältä ajalta ei siis mitään yhtä juttua mikä tekee olon tällaisesksi. Tosin olen aivan yksin. Kavereita löytyy mutta ei niin hyviä että niille voisi puhua mistä vain..kunpa saisi ilon takaisin jotenkin..
On raskasta olla sisin piilotettuna kun pelkää niin vimmatusti avata sitä ja sulkeminenkaan ei kuitenkaan hyvää tee
Olen itsekin ollut vuosia alavireinen ja välillä suorastaan masentunut ja nääntynyt. Yllättäen terapiassa ja ystävien kanssa keskustellessa ovat tulleet mieleen lapsena kokemani traumaattiset tapahtumat. Itse asiassa masennus ja ahdistus ovat olleet tärkeitä kutsuja käydä läpi lapsuuden kohtaamatonta pelkoa, vihaa ja hätää. Silloin siihen ei ollut mahdollisuutta. Tämä on toinen tilaisuus. Se pieni lapsi haluaa tulla kuulluksi ja kohdatuksi. Onneksi en hylännyt sitä kutsua ja samalla itseäni. Tie on ollut kipeä, hämmentävä ja rikas. Olen saanut huutaa tuskaani ja vihaani myös Jumalalle, jonka rakkaudellisessa läsnäolossa olen saaanut rohkeutta kokea syvimmät epätoivon hetkeni. Jatka etsimistä. Tsemppiä sille tielle!
Toivottavasti et kadota sitä koskaan , ole sille hyvä ja ymmärtävä äiti ja isä !!! Anna sen tunteilla ja kiukutella ja surra ollen suvaitsevaisempi kuin mitä sinulle oltiin !
Kutsumaton vieras nimeltään masennus on tullut ja vienyt kaiken hyvän mennessään. Se tuli minunkin elämääni kutsumatta ja lähtee pois, mutta ei silloin, kun tahdon. Hitaasti ja paljon myöhemmin se lähtee. Se tuli, kun aloin muistaa elämäni unohdettuja aikoja, lapsuutta ja nuoruutta. Se tuli, kun terapia alkoi toimia ja muistin liikaa ja liian nopeasti, väkivallan, hyväksikäytön ja paljon muutakin. Sitten sain lääkettä ja vielä toista lääkettä, kun ensimmäinen ei sopinut minulle. Ilman ammattiapua en olisi kestänyt ja selvinnyt. Nyt olen menossa parempaan päin. En nuku enää kaiket päivät, muistini toimii taas paremmin, jaksan keskittyä ja ehkä olla jostain vähän kiinnostunutkin. Masennuksesta toipuu, mutta se vie aikaa. Pitää uskaltaa hakea apua ja ottaa apu ja hoito vastaan. Masentunutta on terveen vaikea ymmärtää. Ajatukset voivat olla ihmeellisiä puolisonkin mielestä. Hän tarvitsee voimia myös ja kärsivällisyyttä, uskoa, että toinen toipuu, ehkä myös yhteistä terapiaa. Ehkä lääkärin tai terapeutin pitää kertoa tilanteesta, jotta hän uskoo ja ymmärtää.
Toivon voimia ja uskoa toipumisen tiellä.
jossa näyt sellaisena kuin olet, sinä olet sinä ja sellaisena varteenotettava eikö vain. Oppimisen tuska ja koetun tuska kun pikkuhiljaa vie yhä vähemmän tilaa, saat sen täyttää omien itse valittujen asioiden kautta
Kiitos ystävällisistä sanoistasi! Vielä en näy, olen itsellenikin vieras, yhteys sisimpääni on kadonnut, ollut jo kauan. Taas pääsen tuskaani käsiksi, kun mieleni ja muistini suostuvat vähitellen toimimaan.