Sellaista vaan haluaisin kysyä, että mielenterveysongelmiin liittyen onko olemassa jotain selkeätä ikärajaa ettäjos jonkin iän yli pääsee ilman suurempia ongelmia niin silloin ei tilanne voi olla vakava? Voiko mieli sairastua ihan minkä ikäisenä hyvänsä? Käsittääkseni kuitenkin perinnölliset sairaudet puhkeavat perin nuorella iällä.
Omalta osaltani kun olen jo yli kolmekymppinen enkä ole eläissäni mitään mielenterveyslääkkeitä ottanut niin kuvittelisin, että olen ns turvallisilla vesillä.
Kokonaan toinen asia on se, että olisinko ollut moisten lääkkeiden tarpeessa nuorempana. Minua on koko aikuisikäni vaivannut hirvittävä pettymys omaan elämääni. Se, että olen yksin eikä siihen tilanteeseen ole ikinä mitään muutosta tulossa on tehnyt minusta ihmisraunion. Nuorempana kuvittelin, että kyllä se aurinko paistaa risukasaankin mutta nyt alkaa olla vitsit vähissä. Minä todella tiedän, että elämäni voi nykyisestä muuttua ainoastaan huonompaan suuntaan. Niin, minulla on kuitenkin asunto ja työpaikka joten pitäisi olla kiitollimnen siitä mitä on eikä valittaa mitä ei ole. Vanhaksipojaksi jäämisen tajuaminen on kuitenkin sanut minut tuntemaan sellaisia ajatuksia että onko elämässä ylipäätään mitään mieltä.
Ei ainoastaan tuo yksinäisyys vaan muutenkin totaalinen epäonnistuminen elämässä on saanut minut tuntemaan itseni ihan toisen luokan ihmiseksi. Minulla oli kaikenlaisia haaveita yliopistoon menosta ym mutta kaikki ovat kaatuneet.
Kerran olen käynyt psykologin juttusilla mutta sen naisen säälivä ilme sai minut ajattelemaan että en todellakaan ala avautumaan tuntemattomalle ihmiselle. Näinkin kauan on kuitenkin eletty ja pärjätty joten en minä mikään geneettinen hullu ole mutta kun elämä potkii päähän niin kyynisyys ja katkeruus astuu sisään.
Kuiteskin, ne vaan sanoisivat, että "Sinä et saa ajatella itsestäsi noin negatiivisesti". Kyllä minä itsekin osaan noin sanoa. Helpommin sanottu kuin tehty.
Moni on sanonut, että on olemassa mielialalääkkeitä, joiden avulla olohelpottuu. Jotenkin vaan kun olen ilmankin jotenkuten luovinut yli 30v niin en moista pandoran boksia haluaisi avata.
Omalta osaltani kun olen jo yli kolmekymppinen enkä ole eläissäni mitään mielenterveyslääkkeitä ottanut niin kuvittelisin, että olen ns turvallisilla vesillä.
Kokonaan toinen asia on se, että olisinko ollut moisten lääkkeiden tarpeessa nuorempana. Minua on koko aikuisikäni vaivannut hirvittävä pettymys omaan elämääni. Se, että olen yksin eikä siihen tilanteeseen ole ikinä mitään muutosta tulossa on tehnyt minusta ihmisraunion. Nuorempana kuvittelin, että kyllä se aurinko paistaa risukasaankin mutta nyt alkaa olla vitsit vähissä. Minä todella tiedän, että elämäni voi nykyisestä muuttua ainoastaan huonompaan suuntaan. Niin, minulla on kuitenkin asunto ja työpaikka joten pitäisi olla kiitollimnen siitä mitä on eikä valittaa mitä ei ole. Vanhaksipojaksi jäämisen tajuaminen on kuitenkin sanut minut tuntemaan sellaisia ajatuksia että onko elämässä ylipäätään mitään mieltä.
Ei ainoastaan tuo yksinäisyys vaan muutenkin totaalinen epäonnistuminen elämässä on saanut minut tuntemaan itseni ihan toisen luokan ihmiseksi. Minulla oli kaikenlaisia haaveita yliopistoon menosta ym mutta kaikki ovat kaatuneet.
Kerran olen käynyt psykologin juttusilla mutta sen naisen säälivä ilme sai minut ajattelemaan että en todellakaan ala avautumaan tuntemattomalle ihmiselle. Näinkin kauan on kuitenkin eletty ja pärjätty joten en minä mikään geneettinen hullu ole mutta kun elämä potkii päähän niin kyynisyys ja katkeruus astuu sisään.
Kuiteskin, ne vaan sanoisivat, että "Sinä et saa ajatella itsestäsi noin negatiivisesti". Kyllä minä itsekin osaan noin sanoa. Helpommin sanottu kuin tehty.
Moni on sanonut, että on olemassa mielialalääkkeitä, joiden avulla olohelpottuu. Jotenkin vaan kun olen ilmankin jotenkuten luovinut yli 30v niin en moista pandoran boksia haluaisi avata.
Vastaukset 5
Vanhimmat
No moi. Eipä sille taida olla ikärajaa. Itse kuitenkin pitäisin aikuisena ja vanhempana mielialalääkkeiden käyttämistä turvallisempana kuin lapsena ja nuorena jolloin aivot eivät ole vielä kehittyneet kokonaan eikä tiedetä varmaksi onko niillä aivojen kehitykseen jotain vaikutusta.
Kyllähän sekin tiedetään että monet masentuvat vakavasti vasta vanhuksena kun ihmissuhteet ovat harventuneet tai kadonneet kokonaan. Joka toinen päivä suomessa vanhus tekee itsemurhan... Kääk. Kauheaa ajatella tulevaisuutta tosiaan.
Itselläni on vähän samansuuntaisia ajatuksia kuin sullakin. Mutta monet sanovat että se johtuu kolmenkympin kriisistä. Miksi olet varma ettei tilanteeseesi ole tulossa muutosta?
kolmenkympin kriisi johdu juuri siitä, että siinä iässä tulee tunne että elämä on jo asettunut uomiinsa eikä ole enää muutoksessa?
Tai sit se johtuu siitä että kuvitellaan että kolmekymppisenä pitäisi olla jo tietyt asiat elämässä uomissaan.
Tai siitä että tuntee itsensä vanhaksi.
Tai siitä että elämä menee liian nopeasti eikä kerkiä tekemään kaikkea mitä haluaisi.
Tai siitä ettei tunne saaneensa aikaan mitään järkevää kolmikymppiseksi mennessä.
Tai että on tehnyt jo kaiken oleellisen.
jne.
Kaip toi kriisi johtuu vain siitä että toi 30v on joku rajapyykki jossa pitäisi jättää hyvästejä nuoruudelle ja alkaa aikuiseksi ihan oikeasti.
En tiedä muista mutta musta ei ainakaan ole kivaa olla 30v kun tuntuu että olen vieläkin ihan samanlainen kuin 18 vuotiaana.
Et sinä ainakaan vielä mielialalääkkeitä tarvitse.>>>>
Mutta kyllä sinun olisi jotain muutosta hyvä saada aikaiseksi >>>>Kirjoitit ihan minun ajatuksillani joita kannoin taakkanani 45 vuotta> Kunnes tuli masennus ja unettomuus >uupumus >työn ja alkoholin sivu tuotteena.
Ethän tee samaa virhettä kuin minä.
Sitten joutui hakemaan muutosta elämäänsä.
Nykyään olen sosiaalinen henkilö, eikä vaivaa mikään > antaisiko ikä vähän anteeksi, että ei tarvitse pyrkiä enää mihinkään ?
Mutta sinulla > Hakeudu jollekkin kurssille 2viikkoa -2 kk, pituisille.
Tai ihan mihin vain, jossa syntyy uusia kontakteja > hae muutosta tilanteeseesi, sillä se selviää..............Hyvää jatkoa.....jos
Kenties olet oikeassa että iän myötä asiat alkavat vaikuttaa vähemmän dramaattisilta.