Mulla on paha olla. Mä en jaksa tehdä mitään.. Välillä on parempiaki päiviä. Jaksaa nauraa. Jaksaa hymyillä.
Huonona päivänä mä en jaksa nauraa millekkään, mikä on muista hauskaa. Ne saattaa jopa suuttua kun en naura.
Kukaan ei kysy mikä mulla on kun en hymyile.
Yleensä hymy on kivuliasta tekohymyä. En pidä siitä. Mutta pakko hymyillä ettei muut suutu.
Monesti mä vaan istun mun huoneessa ja luen koska, mä en jaksa olla ihmisten kanssa. Äiti suuttuu siitäkin jos on väsynyt. Mä olen väsynyt koko ajan. Silti pitää esittää että muka on hauskaa.
Mä olen varma että, mun perhe tietää mun viiltelystä. Niitä haavoja ei voi olla näkemättä.
Mutta ne ei oo sanonu mitään. Miksi?
Mä hakuan olla yksin mutta mä haluan myös puhua. Mä haluan että joku kuuntelis mua. Mutta silti mä en halua mennä kenenkään luo ja kertoa kuinka pahalta musta tuntuu. Mä en uskalla.
Mua väsyttää.
Huonona päivänä mä en jaksa nauraa millekkään, mikä on muista hauskaa. Ne saattaa jopa suuttua kun en naura.
Kukaan ei kysy mikä mulla on kun en hymyile.
Yleensä hymy on kivuliasta tekohymyä. En pidä siitä. Mutta pakko hymyillä ettei muut suutu.
Monesti mä vaan istun mun huoneessa ja luen koska, mä en jaksa olla ihmisten kanssa. Äiti suuttuu siitäkin jos on väsynyt. Mä olen väsynyt koko ajan. Silti pitää esittää että muka on hauskaa.
Mä olen varma että, mun perhe tietää mun viiltelystä. Niitä haavoja ei voi olla näkemättä.
Mutta ne ei oo sanonu mitään. Miksi?
Mä hakuan olla yksin mutta mä haluan myös puhua. Mä haluan että joku kuuntelis mua. Mutta silti mä en halua mennä kenenkään luo ja kertoa kuinka pahalta musta tuntuu. Mä en uskalla.
Mua väsyttää.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Hei, Tyttö-_-91
Sinun kannattaa mennä rohkeasti puhumaan jollekin. Ystävällesi, perheellesi jos suinkin voit tai muille läheisillesi. Kannattaa kuitenkin hakea apua myös ammattiauttajilta, sillä he osaavat auttaa oikealla tavalla.
Sinulla on selviä masennuksen oireita. Suosittelen, että teet jotain mahdollisimman pian, sillä mitä nopeammin haet apua, sitä paremmat mahdollisuudet Sinulla on toipua.
Sinun ei tarvitse aina hymyillä, jos Sinua ei hymyilytä. Ihminen saa surra ja olla väsynyt, eikä kukaan saa estää sitä. Muista se.
Musiikista voi löytyä apua, kunhan se on oikeanlaista. Lisäksi Sinun kannattaa aloittaa uusi/ pitää entinen harrastus, sillä se estää syrjäytymisen.
Masennukselle ei aina välttämättä löydy mitään kamalan selkeää syytä, mutta useinkin sille on syy. Kannattaa miettiä, mikä syy voisi olla Sinun kohdallasi ja pyrkiä muuttamaan asioita, jos vain pystyy. (tällainen voi olla esim. huono ihmissuhdetilanne, jossa joutuu olemaan alakynnessä, huono koulumenestys, kiusaamisen kohteena olo, stressi, ympäristön luomat liian kovat paineet tms.)
Pärjäile, ja koita jaksaa! Elämä on välillä vaikeaa.
Hei tiedätkö, toi on niin tuttua.
Mä voisin kirjoitella vaikka sun kanssa, jos haluat? Voitais yrittää jakaa näitä ajatuksia ja muuta. Joskus se on helpompaa tehdä ventovieraan kanssa kuin jonkun rakkaan; ei niitäkään haluais liikaa kuormittaa.
Ehkä sun perhe kieltäytyy uskomasta, ajattelemasta, että sulla on asiat huonosti, tai että ne voivat edes olla? Mun omalla perheellä kesti tosi kauan, kestää vieläkin, että ne hyväksyy tän prosessin jota käyn läpi. Tsemiä sulle, kyllä me jaksetaan, yhdessä jotka tietää miltä tää tuska tuntuu. Pärjäile:)
Kiitos siitä että, ootte vastaillu ja näin.
Mulla on torstaina terveystarkastus koulussa. Mä voisin puhua siellä. Mutta mä en uskalla. Mulla ei oo tarpeeksi rohkeutta. Pelottaa ees aatella minkälaisen hässäkän se voi aiheuttaa.
Mä en oikein tiedä mitä mun pitäs tehdä...
Hei, tiedätkö, minäkin voisin olla kirjoittanut juuri tuon saman viestin kuin sinäkin! Minäkin olen välillä niin uupunut ja väsynyt, että joskus mietin jaksaisinko edes elää. Ja olen myös viillellyt ja masentunut. Mutta mä onneksi löysin ystävän, yllättävänkin läheltä, joka auttaa mua aina kun mulla on vaikeeta. Ja sellanen ystävä on paljon arvokkaampi kuin kasa kultaa tai jalokiviä! :) Sunkin pitäisi löytää sellainen, ja jos suoraan kasvokkain puhuminen tuntuu vaikealta, niin sähköposti on hyvä vaihtoehto. Siinä saa kirjoittaa ajatuksiaan jos (niin kuin minä) ei vain uskalla/pysty puhumaan suoraan. Ja mitä enemmän on spostaillu niin sitä enemmän sitä uskaltaa ruveta luottamaan tuohon ihmiseen ja sitten jopa kasvokkain puhuminen on helppoa.
Usko pois, vaikka kertominen on vaikeata aluksi, niin se auttaa. Se helpottaa sun oloa uskomattoman paljon. Ja minustakin tuntuisi pelottavalta puhua terkkarille... Olisiko sinulla jotain muuta aikuista ystävää jonka tunnet hyvin ja johon luotat? En tietenkään voi sanoa ettei terkkarille tms. kannata puhua, sekin auttaa varmasti. Pääasia on, että keräät rohkeutta sen verran kasaan, että uskallat jollekulle puhua ja kertoa. Voimia asioiden kanssa!
Oletko miettinyt, miten käy, jos et puhu? Se tilanne vain lykkäytyy koko ajan eteenpäin, onko siitä silloin mitään apua, jossain vaiheessa ehkä kuitenkin harmittelet, että miksi en silloin hakenut apua. Vaikka kuinka kauan odottaa, tuskin se avun hakeminen yhtään helpommaksi muuttuu. Ja jos tuo sun tilanne on jatkunut kauan, niin se ei ehkä itsestään siitä paremmaksi muutu. Eli sulle jää oikeastaan vain se yksi vaihtoehto, avunhakeminen.
Vaikeita asioita on vain tehtävä välillä, vaikka se on pelottavaa. Tai sun oman elämän kannalta varmaan kannattaa tehdä niin. Varmaan todella moni on sen kokenut itse ne vaikeat tuntemukset, jokainen tavallaan. Ehkä kellään ei ole oikein rohkeutta, kun on kyse oman elämän vaikeuksista. Minä hain apua muutama vuosi sitten, niin en todellakaan tuntenut että pystyisin. Mutta silti sain sanottua sille terkkarille, että haluaisin puhua ja sain siltä ajan.
Sitten kun tavattiin niin sain sanottua että mulla menee huonosti ja aloin itkeä. Kyllä me sitten jotain saatiin puhuttua ja se kyseli multa kaikenlaista tai oikeastaan vastailin joo ja ei ja välillä selitin vähäisen, mitä pystyin. Sitten se varasi mulle ajan yhdelle toiselle henkilölle, jonka tapasin muutaman kerran ja se arvioi varmaan mun avun tarvetta. Sen jälkeen pääsin säännöllisesti juttelemaan yhden terapeutin kanssa.
Multa kysyttiin, että haluanko että kerrotaan vanhemmille. Mutta sitten kyllä jossain vaiheessa tuli mulle postista kirje, jossa oli sitten niistä juttelu ajanvarauksista. ja annoin vanhempienkin lukea sen. Sen enempää ei kotona asiasta puhuttu. Jossain vaiheessa toisen vanhemman piti tavata kerran joku sieltä, mutta jos oikein tajusin, niin siltä vanhemmalta vain kyseltiin, että onko se huomannut mussa jotain muutosta ja jotain sellaista.
Minua ei uhkailtu millään nuorisokodilla. Varmaan, jos olisin sanonut tekeväni kohta itsemurhan, niin tilanne olisi voinut olla toinen. Sanoin kyllä että elämä tuntuu turhalta ja ei ole oikein mitään syytä elää, mutta sehän ei ole sama asia. Minulle ehdotettiin masennus ja unilääkkeitä, mutten tahtonut, eikä niitä ollut mikään pakko ottaa.
Nyt menee hyvin ja se vaikea masennus on vaan siellä menneisyydessä:)
Mutta toivoisin, että hakisit apua:) Ei se koskaan ole helppoa, mutta silti. Eikä tarvitse olla mitään tiettyä syytä, että sitä apua voisi hakea. En minäkään tiennyt oikein syytä mun pahaan oloon, vaan tajusin myöhemmin vasta paremmin. Yritä edes, ehkäpä sää voit torstaina vaikka pyytää uuden ajan, ja sanoa, että haluaisit jutella silloin sen kanssa jostain. Sitten kun sulla on se aika lappu kädessä, niin ei ole enää mitään syytä perua aikaa. Saattaahan olla, että sillä terkkarilla on silloin kiireinen päivä, jos teillä on torstaina perustarkastukset.
Hei,sulla on paha olla ja tiedostat sen itse.
Toivon, että hakeudut nopeasti kouluterveyden
hoitajalle,apu on lähempänä kuin arvaatkaan.
Vanhemmille voi myös puhua asioistaan kyllä ne ymmärtää,ja välittää. PUHUMINEN ON PARASTA LÄÄKETTÄ.
Koskaan ei ole myöhäistä hakea apua kun sitä tarvitaan,tunteitaan ei pidä piilottaa vakan alle.
VIILTELY on jo niin vakava MASENNUKSEN oire,että siihen on ehdottomasti puututtava.OTA NYT YHTEYS AMMATIAUTTAJAAN KOULUTERVEYDEN KAUTTA.
Siellä saat puhua asioista mitä et halua puhua esim. kotona.
PUHUMINEN AUTTAA SINUA,JA NÄIN PÄÄSET ETEENPÄIN ELÄMÄSSÄ JA ONGELMIEN RATKAISUSSSA.TOIVON TODELLA ETTÄ HAET APUA. ROHKEUTTA SINULLE.
Sä et oo yksin!
Sun ei tarvii kärsiä turhaan. Mulla oli vakavan laatunen masennusjakso 2005 syksystä, 2006 syksyyn. Se oli niin vaikeeta aikaa, etten edes muista siitä mitään. Koko aika oli kun vaeltais veden alla. Muutaman kerran kun ylitti suojatietä jätin kattomatta tuleeko autoja. Oli niin paha olla ettei olis ollu väliä onko kuollu vai elossa. Tuntuu pahalta ajatella sitä nyt. Mun masennus johtu koulupaineista, vähäsestä unesta ja muusta ahdistavasta. Kun se masennus alkoi, se alko aika huomaamatta. Syksyllä 2005 poissaolot alko pikku hiljaa lisääntymään. Mulla oli kolmannessa jaksossa, jouluun mennessä tullu yli 150 tuntia poissaoloja. Mä en osannu ajatellakkaan olevani masentunut sillon. Oli vaan jotenkin niin huomaamatta tullu oltua poissa. Joululoman jälkeen mä en menny enää kouluun ollenkaan. Mä olin 6kk poissa koulusta ja jouduin käymään 8. luokan kahteen kertaan. Se aika oli varmasti mun tähänastisen elämän vaikeinta ja omituisinta. Olin sellasessa harmaassa massassa eikä missään näkyny mitään apua. Viikot kulu huomaamatta. Kaikki vuorokausirytmit meni ihan sekasin. Monesti heräsin arkiaamusin vasta kahdelta iltapäivällä. Mun ruokahalu oli ihan olematon. Mulla ei ollu mitään intoa laittaa ruokaa, eikä ollu suoraan sanoen edes nälkä. Nälän huomas vasta kun alko heikottamaan pahasti. Kaikki päivät oli samanlaisia. Heti kun heräsin, menin koneelle pukematta edes päälle. Pelkät kalsarit jalassa istuin siinnä iltaan asti. Se oli ainoa asia mihin mulla oli yksinkertasesti voimia. Se sai mut niin surulliseks. Myöhemmin siitä tuli addiktio. Mua ei kiinnostanu pitää hygieeniasta huolta, muistan kerran kun en käyny suihkussa tai ulkona yli kahteen viikkoon. Hampaidenpesun lopetin kokonaan, enkä oo vieläkään osannu tehä siitä tapaa. Mä en osannu enää edes itkeä vaikka oli niin paha olla. Mun elämästä valu niin paljon hukkaan tosi onnettomissa merkeissä. Mä oon kiitollinen että säästyin itsetuhosilta ajatuksilta. Muutaman kerran kävi vaan tää aiemmin mainittu auton alle jääminen mielessä. Mutten mitenkään harkinnut sitäkään. Mun itsetunto oli olematon. Aiemmin puhelias, ilonen, pirteä luonne oli kadonnu. Jäljellä oli itsetunnoton, heikko, sosiaalisesti kyvytön, rähjänen nahjus. Mä olin ollu aina sellanen ns. suosittu kaveri. Paljon kavereita ja aina jotain tekemistä. Kaikki katos. Ystävyyssuhteet rappeutu, kun en ollut yhteydessä. Menetin niin paljon. Toukokuussa 2006 mulle alettiin varaamaan aikoja Nuorten Psykologiselle poliklinikalle, jossa kävin muutaman kerran. 2006 vuoden kesälomalla alko tilanne jollain lailla helpottamaan. Lomalla sain levätä. Menin mökille ja riparille. Sain voimia ja oli aikomuksena mennä syksyllä taas normaalisti kouluun. Kun koulut alko, mä kävin koulua kaks päivää, jonka jälkeen jäin taas pois. Mikään ei tuntunu sujuvan. Tunsin kauheeta epäonnistumisen tunnetta kaikesta. Kävin taas syksystä siellä Nuorten psyk. polilla. Ne ehdotti sellasta hoitojaksoa osastolla. Mä en tietenkään voinu edes kuvitella sellasta, enkä halunnu. Mun vanhemmat kuitenkin päätti kokeilla sitä. Kapinoin jonkun aikaa sitä vastaan, mut kun en kerran voinut mitenkään mihinkään vaikuttaa annoin olla. Menin sinne osastolle syyskuussa, 2006. Se aika oli tietysti sillon vähän inhottavaa. Ensimmäisen viikon jouduin viettämään sisällä. Siellä oli ollu sellaset säännöt, kun siellä hoidettiin päihdelinjan potilaita kanssa. Mulla oli oma iso huone, iso kaari ikkuna ja suhteellisen hyvät näkymät. Se ei ollu kovin tyypillinen sairaala. Se huone oli aika hyvin sisustettu. Siellä oli näin jälkeen päin ajateltuna ihan mukavaa. Ne muut nuoret oli tosi hyviä tyyppejä, kaikilla oli siellä omat ongelmansa eikä niistä siellä pahemmin puhuttu muiden kun hoitajien kanssa. Se tarkotus miks mut sinne laitettiin oli että, mä saisin jotain apua koulun kanssa. Mä kävin siellä koulua sitten. Kuuden viikon jälkeen ne halus kokeilla miten pärjään omassa koulussa. Mä en ollu valmis siihen mut pakkohan se oli. Kahdeksannen viikon jälkeen pääsin kotiin. Se oli marraskuun loppupuolta. Se jakso autto mua tosi paljon ja palautti voimia. Se toi mulle vuorokausirytmiä ja tavotteita. Oon tosi ilonen että, menin sinne. Vaikka se oli vaikeeta, se oli paljon parempaa kun vaipua siihen harmaaseen massaan. Kävin normaalisti koulua taas. Poissaoloja oli enemmän kun muilla koko syksyn ajan, muttei kuitenkaan kovin paljoa. Se syksy meni tosi hyvin, olin tyytyväinen kun tunsin et, oon saanu asioita vihdoin kuntoon. Keväällä 2007, alko taas tulla poissaoloja ja neljäsjakso oli kahta päivää lukuun ottamatta poissaoloa. Mä en taas pystynyt menemää kouluun. Se oli kauhee moraalinen tappio. Koulukuraattori oli yhteydessä äitiin ja kerto sille että, mun täytyy tehdä kokeet että pääsen luokalta. Mä luin kotona ja menin sen kuraattorin luokse tekemään kokeen ja lähdin sit kotiin. Sain niistä hyvät numerot ja pääsin vihdoin 8. luokan läpi. Nyt yhdeksäs luokka on ollu aika tappelua että jaksais. Poissaoloja on ollu tän syksyn aikana 160 tuntia. Ei silti pidä jäädä kotiin. Mun ongelmat jatkuu vieläkin, mutta hiipuu pikkuhiljaa pois. Jos olisin hakenut apua aiemmin olisin säästyny niin paljolta. Se Nuoriso Psykiatrinen poliklinikka, jossa oon käyny on auttanu mua paljon. Mä oon parantunu tosi hyvin, enkä kadu todellakaan mitään mitä oon niiltä ihmisiltä sieltä osastolta ja polilta saanu. Mä olin ennakkoluulonen, joka makso tosi paljon aikaa. Älä tee samaa virhettä. Hae apua vaan. Se on vaivatonta ja loppujen lopuks ihan kivaakin. Mulle on auttanu pelkkä puhe, vaikka lääkkeitäkin on määrätty en oo niitä syönyt. Puhuminen auttaa niin paljon. Ei kannata pelätä kenekään reaktiota sun tilanteesta. Sun on pakko kertoa joskus. Masennus ei katoa mihinkään. Mä huomasin sen.
Onnea ja koita jaksaa. :)
Ellen! Ois tosiaankin mukava jutella sun kanssa.:)
Mulla ei oo ketään läheistä kaveria jolle puhua.
Mullahan ois pitäny olla se terkka aika viime torstaina mutta mä siirsin sen tälle torstaille.
Tää viikko on ollu suht.koht. hyvä, ei oo väsyttäny niin paljoa. On jaksanu hymyillä. Ja oon ollu joka päivä koulussa.
Mä en vaan jaksa keskittyä mihinkään koulussa... Mä en muista mitään. Päivät on sellasta sumua. Onneksi siellä ei tuu juurikaan läksyjä. Mä en jaksais tehä niitä.
Mä olen ollut nyt 8 päivää viiltämättä... Aika saavutus. Silti koko ajan tekee mieli..
Mä oon huomannu että, mun ruokahalu on huonontunu huomattavasti. Mä en syö juurikaan koulussa. Mä kippaan koskemattoman ruuan roskiin. Kotona mä syön vaan sillon kun on ruoka-aika. Enkä mä ota paljoa ruokaa. Mä en jaksa syödä.
Kukaan ei oo kumminkaan sanonu mitään. Ehkä ne ei oo huomannu..
On heikko ja voimaton olo.
Ehkä muut on voineet huomata, mutta se on monelle niin iso kynnys puuttua toisten asioihin tuossa tilanteessa. Koulussa muut ehkä ajattelee, että ehkä sää kotona puhut ja selvität asioitasi. Ja jos ne kotona ajattelee, että sää tahdot koulussa puhua omistasi asioistasi jollekin "kaverillesi". Ehkä siinä tilanteessa vain pitää itse tehdä se aloite avun hakemiseen. Toivottavasti torstaina saisit sanottua sen terkkarille, että sulla menee huonosti. Kannattaa:)
Sillon torstaina oli se terkka-aika.
Mä sanoin sille naikkoselle et oon väsyny. Se kysy masentaako mua. Mä väitin etten mä tiedä. Mä en pystyny sanomaan totuutta. En tiiä miks. Peräännyin viime hetkellä.
Ois pitäny kertoo.. -.-