Lueskeltuani kirjoituksianne silmiini osui tämä yksiavioisuuden teema.
Olen pohtinut tätä viime aikoina todella paljon.
Ja mitä useammalta kantilta ajattelen asiaa, sitä enemmän minulle herää kysymyksiä.
Elämä on niin moninainen ja jokainen tapaus yksilöllinen. Meillä jokaisella on historiamme. Ensiset tuttumme, rakastettumme, exämme ja romanssimme..
Uusi parinmuodostus ei ole itsestäänselvyys, että kaksi täysin vapaata ihmistä rakastuu ja aloitetaan parisuhde.
Oi-joi..Variaatioita riittää vaikka kuinka.
Jos lähtökohtana ja ihanteena on kahden ihmisen liitto, joka perustuu rakkaudelle, kunnioitukselle ja molempien vapaalle halulle elää vain pelkästään toisilleen, niin tällöin yksiavioisuus on luonnollinen ratkaisu.
Mutta jos kahden ihmisen liitto on syntynyt liian pikaisesti, harkitsemattomasti, vanhoja rakkauksia mukanaan vetäen. Tai jos pariskunnan toinen osapuoli on taitamaton osoittamaan hellyyttä ja rakkautta, vaikka muuten on hyvä kumppani. Niinpä niin. Monta tarinaa, monta kumppanuutta..
Olen kallistumassa sille kannalle, että kaikki suhteet eivät voi perustua yksiavioisuuden ihanteelle, vaan asioita on tarkasteltava tapauskohtaisesti.
Paras lopputulos kaikkien kannalta olisi, jos heti suhteen alussa käytäisiin läpi tämä yksiavioisuusasiakin.
Itse tänä päivänä tuskin uskaltaisin aloittaa suhdetta naisen kanssa, joka sanoo, että se on kerrasta poikki sanon suoraan sen, jos sä toisien kanssa nyt meet..
Mitä mieltä olette, hyvä naiset?
Olen pohtinut tätä viime aikoina todella paljon.
Ja mitä useammalta kantilta ajattelen asiaa, sitä enemmän minulle herää kysymyksiä.
Elämä on niin moninainen ja jokainen tapaus yksilöllinen. Meillä jokaisella on historiamme. Ensiset tuttumme, rakastettumme, exämme ja romanssimme..
Uusi parinmuodostus ei ole itsestäänselvyys, että kaksi täysin vapaata ihmistä rakastuu ja aloitetaan parisuhde.
Oi-joi..Variaatioita riittää vaikka kuinka.
Jos lähtökohtana ja ihanteena on kahden ihmisen liitto, joka perustuu rakkaudelle, kunnioitukselle ja molempien vapaalle halulle elää vain pelkästään toisilleen, niin tällöin yksiavioisuus on luonnollinen ratkaisu.
Mutta jos kahden ihmisen liitto on syntynyt liian pikaisesti, harkitsemattomasti, vanhoja rakkauksia mukanaan vetäen. Tai jos pariskunnan toinen osapuoli on taitamaton osoittamaan hellyyttä ja rakkautta, vaikka muuten on hyvä kumppani. Niinpä niin. Monta tarinaa, monta kumppanuutta..
Olen kallistumassa sille kannalle, että kaikki suhteet eivät voi perustua yksiavioisuuden ihanteelle, vaan asioita on tarkasteltava tapauskohtaisesti.
Paras lopputulos kaikkien kannalta olisi, jos heti suhteen alussa käytäisiin läpi tämä yksiavioisuusasiakin.
Itse tänä päivänä tuskin uskaltaisin aloittaa suhdetta naisen kanssa, joka sanoo, että se on kerrasta poikki sanon suoraan sen, jos sä toisien kanssa nyt meet..
Mitä mieltä olette, hyvä naiset?
Vastaukset 13
Vanhimmat
henkilökohtaisesti en voisi seurustella ihmisen kanssa, joka haluaa mennä muidenkin kanssa, koska itse olen, kuten olen aikaisemminkin todennut, yhden naisen nainen. kerran olen myös tehnyt sen virheen että otin silloisen tyttöystäväni takaisin sen jälkeen kun hän oli minua pettänyt. no, senhän varmaan tiedättekin että ei se siihen kertaan jäänyt, lupauksista huolimatta. siitä lähtien olenkin tehnyt selväksi, että se on kerrasta poikki. mutta kukin tavallaan...
Jo sanana pettäminen kuulostaa "hirviöltä" korvissani..
Hmmm....yhden naisen nainen olen minäkin ehdottomasti, mutta yritin sanoa aloituksessani, että on tilanteita, joissa tietynlainen ehdottomuus kumppanin "omistamiseen" on mahdotonta tai kohtuutonta. Joskus tällainen vannottaminen, että et kyllä petä enää vain tappaa loputkin suhteesta. Tämä ei mielestäni kuulu aikuisten ihmisten kumppanuuteen..
Tämä on monimutkainen asia edes selittää, joten minustakin voi nyt saada täysin väärän kuvan, että olen jotenkin kevytkenkäinen ja haalin mahdollisuuksia pettämiseen.
Hmmm...minä en kyllä pettäisi ketään. En lupaa sellaista, johon en pysty. Kokemus on tehnyt minusta nöyrän näissä asioissa.
Aijemmin olin todella jyrkkä yksiavioisuuden kannattaja.
Mutta joskus olen joutunut tilanteeseen, jolloin kumppanini ja minun keskinäiset välit ovat olleet niin pahasti katkolla ja yrityksistäni huolimatta edes keskusteluyhteyttä ei ole syntynyt, niin eikö tällaiseen ole parempi vaihtoehto etsiä lämpöinen tunnelma muualta kuin suoralta kädeltä erota, alkaa omaisuuden jakaminen jne.. Eikö suhteen ulkopuolinen lämpö voi saada myös tasapainoon vakisuhdetta, jos siinä on vielä jotain korjaamisen mahdollisuuksia.
Mutta kaikessa pitää olla rehellinen. Ketään ei saa käyttää hyväkseen, ei uskotella ikuista rakkautta, jos on vain lyhyellä tähtäimellä liikkeellä.
Vaikeita asioita....
Sana pettäminen todellakin kuulostaa "hirviöltä". Mutta missä menee yksiavioisuuden ja pettämisen raja? Lasketaanko pettämiseksi toiseen ihmiseen ihastuminen, vaikka mitään ei tapahtuisikaan? Vaiko merkityksetön pussailu? Jokainen varmaan asettaa itse rajansa näissä asioissa.
Olen kanssasi samaa mieltä siintä, että on parempi etsiä lämpöinen tunnelma muualta kun suoralta kädeltä erota. Tälläinenkin voi auttaa purkamaan solmuja omassa parisuhteessa. En usko, että voisin kuitenkaan hyväksyä minkäänlaista rinnakkaissuhdetta puolisoltani. Luulen, että pystyisin kuitenkin antamaan anteeksi pienen hairahduksen tilanteessa, jossa suhteemme on todellakin solmussa. Jaa..olen kutenkin huomannut edellisissä suhteissa, että kun pieniä hairahduksia antaa anteeksi kerta kerran perään, niin ei se tilanne siintäkään selkiydy....todella vaikeita asioita nämä:(
Mutta varmaan jokainen nainen on niin itsekäs, että haluaa olla se yksi ja ainot joten parasta on tietää koko ajan omat ja toisen rajat.
Tulikohan nyt sekavaa tekstiä...ajatukseni risteilevät nopeammin päässäni kun sormet näppiksellä:)
Olen ehdottomasti yksiavioisuuden kannattaja jos nyt aviosta voidaan näissä suhteissa puhua useinkaan. Kuitenkin ainakin parisuhteesta. Toista ei tietenkään voi hallita eikä kahlita, sitoutumisen tulee tapahtua molempien tahdosta ja loukkaamattomasta rakkudesta. Luulen että jos kumppani on sopiva jä tosissaan välittää toisesta niin ei sitä tartte sivuilleen vilkuilla. Lisäksi jos toista sitoo, yrittää rajoittaa ym. niin luulen ettei silloin tunne toista kohtaan riittävästi luottaakseen siihen että toisen tarpeet tulee tyydytettyä suhteessa.
Mistä tulee suhteeseen mustasukkaisuus? Eikö useimmiten siitä että ei sitouduta tai ei välitetä toisesta riittävästi ja kuitenkin ollaan yhdessä. Luulen että näinä päivinä seksi on niin nopeasti määräävä tekijä suhteessa ettei kerkee syntyä henkistä suhdetta toiseen joka on mielestäni suhteen A ja O.
Jo sanakin sanoo ettei puolisoa pidä valita himonkiihkossa.
Että silleen:)).
En periaatteen tasolla usko siihen että me naiset olemme yksiavioisia.
Käytännössä taas muu kuin yksiavioisuus taitaa olla aika mahdotonta. Tai kyllähän sitä mieluusti ITSELLEEN soisi sen vapauden että voisi olla muidenkin naisten kuin oman tyttöystävän kanssa.
Voisin kyllä osallistua kokeeseen jossa asuittaisiin usean naisen kanssa saman katon alla ja miten se sitten sujuisi, muodostuisiko kiinteitä pareja ja pysyisivätkö he yksiavioisina vai...voisi ihmissuhde"ohjelma" muuttuua väkivalta"ohjelmaksi"...???
Pitäisi vaan olla se naisten määrä aika iso, koska sitä kiinnostavaa naista on kuitenkin vaikea "löytää"...ku näin 3-kymppisenä on jo niin pirun kranttu ;)
Vaikee dilemma!
Olen sitä mieltä, että jos toista rakastaa, on tyytyväinen elämäänsä - ei haluakaan "vieraan" ihmisen läheisyyttä. Kaikki lämpö ja läheisyys saadaan omasta suhteesta.
Jos parisuhteesta puuttuu aitous, rakkaus, niin se on luonnollista, että sitä tunnetta on haettava joskus muualta. Ei kukaan ihminen voi elää ikuisuuksia ilman toisen läheisyyttä. Ei parisuhteessa eläminen ole joka kerta merkki ja tae onnistuneesta yhdessäolosta. Ollaan lähellä ja kuitenkin kaivataan läheisyyttä...
Yksiavioisuus sanana on aika vanhoillinen ja varsinkin meikäläisten käyttämänä (itsehän sitä kyllä tuolla käytin). Mitä se sitten tarkoittanee kenenkin kohdalla? Siihen vaikuttaa useat asiat, omat arvot ja asenteet elämään yleensä. Kuka hyväksyy yhden illan jutut, jos se on perusteltua (kuka perustelee?), joku ei hyväksy edes hitaiden tanssimista toisen kanssa.
Jokaisessa suhteessa on pelisääntönsä ja jos uskalletaan olla heti alunperin rehellisiä, niin paljolta pahalta vältyttäisiin. On vaan niin helppoa antaa asioiden mennä uuteen suhteeseen siirryttäessä, on helppo mennä ja katsoa mitä tuleman pitää, toivoa, että tämä uusi suhde on sitä mitä odottaa. Kun aikaan menee huomataan, että se ei välttämättä sitä ollutkaan ja ainakin minun on siinä vaiheessa hyvin vaikeaa alkaa kertomaan niitä asioita, joita olisi pitänyt realistisesti käydä heti alussa lävitse.
On helpompaa vain todeta, että juttu ei ollutkaan sitä, mitä odotin ja pillit pussiin ja menoks. Ja tällasista suhteen romuttamisista sitten syntyy aina uusia ja uusia naispaholaisia ja katkeria ihmisiä, joiden usko menee kaikkiin samantien pitkäksi aikaa...
On niin vaikeaa sanoa suhteen alussa, kun ei edes huomaa aina milloin se alkaakaan, ettei luvata mitään, mennään päivä kerrallaan ja jos toinen haluaa mennä toisten kanssa, niin kerrottakoon siitä sitten heti ja ei loukata toista osapuolta. Annetaan sille toiselle mahdollisuus tehdä omat päätöksensä siinä vaiheessa - hyväksyykö vai ei....
Puhuminen, keskusteleminen helpottaa - totta, mutta se ajankohta milloin puhutaan on mielestäni kaikista tärkein pointti! Koitettais saada puhuttua jo heti alussa eikä odotettaisi niitä ensimmäisiä kriisejä ja konfliktitilanteita...
Toiveajattelua, mutta noin kai sen pitäisi OIKEESTI mennä....
Kuin olisi omia ajatuksiaan lukenut, huh.
Tällainen avoimuus on tärkeää jo suhteen alusta asti..
Minulle kommentoitiin aiemmin, kun puhuin avoimuudesta, että suhteesta lähtee heti mielenkiinto ja jännitys.
Onhan se jännittävää katsoa milloin tyttöystävä huomaa minun pettävän häntä, tai jännittävää huomata että tyttöystävä kävi parhaan ystäväni kimppuun kun en tiennyt että hän kimpaantuu pienestä halista... no, meni vähän yli..
Itse en ole ikinä pettänyt ja tällä hetkellä on vaikeata kuvitella tilannettakaan.
Mutta itse "arvostaisin" jos tyttöystäväni sanoisi suoraan pettäneensä. Jatkaako? Eikö jatkaa? Silloin puhuttaisiin asiat halki.
Minkälaisen pettämisen voisi sitten hyväksyä?
Suudelma? Mutta suudelmiakin on niin erilaisia...tunnetilat niissä etc.
Kenties tämä on juuri sellainen tilanne jolloin se minun suureen ääneen kailottama AVOIMUUS on tärkeätä. On tärkeätä kertoa omat tunteensa ja kuulla toisen tunteet.
Taas ei pysy yhtään hallinnassa ajatus..
Siis loppujen lopuksi tarkoituksena oli sanoa:
"Hapsu" puhuu asiaa!
Ihmiset ovat erilaisia. Ja eri elämänvaiheissaan voivat olla erilaisia kuin aiemmissaan. Minustakin on ollut vaikea uskoa yksiavioisuuteen. Miten kukaan voisi olla ihastuilematta, rakastumatta tai hakematta tyydytystä muualta, kun nykyään eletään keskimäärin 8-kymppisiksi, eka vakikumppani haetaan kumminkin jo aika nuorena. Utopiaa, niin ajattelin aikoinaan yksiavioisuudesta.
Yllätyksekseni huomasin kuitenkin itse olevani yksiavioinen, ehdottomasti. Siis sen jälkeen kun kolmekymppisenä vihdoin tajusin, mikä olen (sitä ennen miehet vaihtuivat). Ei tullut mieleenkään vilkuilla muita naisia (en kyllä tuntenutkaan ketään muita lesboja, joten ei kannata elvistellä). En ole myöskään milloinkaan ollut mustasukkainen, luotan epäilyksettä. Ja kun luottamus menee, en pysty kumppanuuteen, niin rajoittunut tässä ollaan aina vaan. Kun ensimmäinen naisystäväni halusi 13 vuoden jälkeen uudelleen parikseni, päälle jäänyt ihannointimoodi romahti. Miksi luottaisin nytkään, en luota. Varsinkaan, kun hänellä on edelleen se sama, johon vaihtoi meikäläisen. Kuin yrittäisi vaihtaa turvallisesti duunia, höh :D
Monet kai hakevat koko elämän kestävää suhdetta, aikuistuttuaan. Oli mielenkiintoista lukea, että jotkut tietoisesti haluavat vaihtaa vähintään parin vuoden välein, etsivät ensi huumaa jatkuvasti. En selvästikään kuulu näihin. Ensimmäisen kerran hellyin ekaan naisystävääni juuri sillä hetkellä, kun kuvittelimme erilaisia hullutuksia. Hullutuksia, joilla herätetään pahennusta vanhainkodissa, siis sielläkin vielä yhdessä. Vau, tässä on minun naiseni! No joo. Utopistinen idylli on edelleen, että olisi joku, jolle ei mitään tarvitse selittää. Jonka katseen pilke näyttää, että hän tietää minun pidättelevän naurua, raivostusta, kyllästymistä. Jolle kerron kaiken, paitsi että paljon ei tarvitse enää kertoa, hiljaisuus on suloista. Ja hän tuntee saavansa samaa. Ainakin minulla tähän pääsy edellyttää pitkää suhdetta ja yksiavioisuutta. MUTTA en vieläkään halua asua yhdessä kenenkään kanssa, se on ahdistavaa. Yhteiset viipyilyt, päiviäkin kestävät, ovat makeampia. Itsenäisesti yhdessä, mutta lähellä.
Ja huomenna järven rannalle, herttaista juhannusta rakkaat naiset!
Ajatukset meni vähän sekaisin: kysymys koskee kai siis uskollisuutta, ei niinkään yksiavioisuutta, siis sitä, että yhden ja saman ihmisen kanssa olisi koko elämän kestävä liitto, mikä kai on aika harvinaista nykyaikana. Vai tarkoittaako yksiavioisuus siis pelkästään uskollisuutta kahden ihmisen välillä?
Mielestäni uskollisuus parisuhteessa on niin itsestään selvä asia, etten minä itse kehtaisi ottaa sitä edes puheenaiheeksi. Rakkaus toiseen ihmiseen on mielestäni sitä, että antaa toiselle vapauden. Rakkaus ei synny väkisin eikä pakottamalla. Itse en lähtisi suhteeseen ihmisen kanssa, johon en voisi luottaa. Jos joku ei halua olla minun kanssani, tällainen ihminen voi lähteä, niinhän hän varmaan tekeekin. Jos sanoo toiselle tai kuulee itse tällaista, että "se on kerrasta poikki" jne. tulee kyllä itsellekin aika ahdistava olo, ikään kuin rakkaus olisi jonkinlainen vankila. Sitähän rakkaus ei ole, eikä saa olla.
Kestävä hyvä parisuhde perustuu puolisoiden vapaaehtoiseen haluun olla juuri tämän ihmisen kanssa. Se on jokaisen ihmisen oma valinta, onko uskollinen vai ei, toisen sanomiset ei siihen välttämättä juuri vaikuta. Voi käydä pikemminkin päinvastoin: mustasukkainen, kyttäävä puoliso tekee huonovointiseksi, niin että on lähdettävä tuulettumaan jonnekin muualle. Kyllä minä silti toivon, että puolisoni odottaisi minulta uskollisuutta - ihan itsestään selvänä asiana!
Nämä minun ajatukseni ovat varmasti ihan tyhmiä, eikä näitä ole testattu käytännössä. Varmaan ihan puuta heinää koko tarina. Tuskinpa todellisuudessa pystyisin itsekään elämään nuhteettomasti. Varmaan ihastuisin ja rakastuisin muihinkin, vaikka en ehkä olisi uskoton, ellei minua sitten ajettaisi siihen. Välinpitämätön, tunnekylmä puoliso on painajainen, josta minä haluaisin herätä. Kai jokainen haluan elää, ei tulla elävältä haudatuksi.
Jos molemmat puolisot rupeavat vilkuilemaan muualle, niin silloin tilanne on kai aika paha, vaikka varmaan tällaistahan se on normaalielämä. Tämä tilanne on ajatuksenakin niin pelottava, tai turhauttava, etten oikein enää jaksa uskoa rakkauteen, vaikka rakastuisinkin. Tulee sellainen tunne jo ihan alussa, että eihän tämä voi kestää kuitenkaan... syitä voi olla monia, eikä ne syyt liity välttämättä uskollisuuteen. Ehkä ihmiset ovat uskottomia siksi, etteivät he uskalla rakastaa toisiaan riittävästi, ehkä menettämisen pelossa, tai jonkun muun syyn takia. Ei uskalleta sitoutua kunnolla, joten on helpompi lähteä eri teille. Ehkä se pelko juuri ajaakin vilkuilemaan muita ja ihastumaan aina uuteen ihmiseen. Pelätään jo etukäteen, että entä jos tämä ei kestä kuitenkaan. Parempi katsella jo uutta varmuuden varalle...
Ehkä tässä on syy siihen, miksi minä en pysty läheiseen ihmissuhteeseen vaan elän mieluummin yksin - ja ihastun aina uudelleen uusiin ihmisiin ja pelkästään haaveilen ikuisesta rakkaudesta...
Toista ihmistä ei voi omistaa, vaikka haluaisikin, mutta toiselle ihmiselle on kai MAHDOLLISTA omistautua vaikka elämänpituiseksi ajaksi, tai joksikin ajaksi ainakin. En usko, että minä osaisin omistautua kahdelle tai useammalle ihmiselle yhtä aikaa ilman että KAIKKI kärsisivät. Olen yksiavioinen, jos toinenkin on. Voisin olla yksiavioinen, vaikka toinen ei olisi. Kaikki on mahdollista, mutta mikä sitten olisi hyvää elämää?
Uskottomuuskin kuuluu elämään (siinä kuin uskollisuuskin) ja myös parisuhteeseen jollakin tavalla jossakin vaiheessa. Näiden tosiasioiden kanssa pitäisi vain oppia elämään.
Tosiasioita ovat toisaalta odotukset
vapaaehtoisesta sitoutumisesta kumppaniin.
Ja toisaalta vaikeus edes löytää niin sopusointuinen kumppanuus, joka säilyisi arjen tyrskyissä ja olisi tukeva kasvualusta yhteiselle jakamiselle ja halulle ymmärtää toista ihmistä niin pitkälle, että molemmat ovat tyytyväisiä.
Ja kun vielä otetaan huomioon, että elämässä voi tapahtua ihan mitä vain ja kenelle vain, niin luulen, ettei ainakaan minusta olisi sanelemaan ehtoja kenenkään toisen suhteeseen eikä moralisoimaan ketään osapuolta.
Itse uskon tapauskohtaiseen ratkaisuun, jossa ennalta asetettuihin tavoitteisiin ei välttämättä ole päästy.
Kaikista elämän tosiasioista huolimatta ainakin minä haluaisin kuulla toiselta lupauksen siitä, että rakkaus kestää IKUISESTI - haluan uskoa siihen. Ilman sitä kaikki tuntuu niin turhalta, vaikka tietäähän sen, ettei täällä mikään kestä kuin oman aikansa.
olet tavoittanut uskollisuusproblematiikkaa, ei kuulosta edes teorialta. Noita juttuja siinä punnitaan. Riippuu osapuolista, miten haluttavia ne miljoonat pienet yhteiset asiat ovat kummankin mielestä siinä vaiheessa, kun kumppanuus on ns. varma nakki. Tai ei enää ole sitä.
Voihan sitä itse kukin ihastella muita, ihastuakin, kauniita ja/tai kiinnostavia ihmisiä on ympärillä melkoisesti. Mutta teot ratkaisevat. Olisi vaan niin valtavan söpöä vielä vanhanakin katsoa toista silmiin sillä tavalla ... Eikä se onnistu lyhyissä suhteissa. Luulen, että tiheästi toisiaan seuraavat "ikuiset rakkaudet" masentavat ajan myötä. Tai en tiedä, ihmiset ovat erilaisia.
Onko lesbot yksiavioisempia kuin muut? Esimerkiksi homoista saa sen kuvan, että he harrastavat irtosuhteita aika paljon. Samoin heteromiehillä on pettäminen verissä tai ainakin he himoitsee vieraita naisia. Naiset on uskollisempaa sorttia...?