Olin 19, kun tulin raskaaksi, raskaus ei ollut suunniteltu, mutta päätin pitää lapsen.
Lapsen isä lähti kävelemään samantein, kun kuuli raskaudesta, opintoni jäivät kesken, osaksi laiskuutta, osaksi pahoinvoinnin takia.
Olin todella pahoinvoiva raskauteni ajan, tutustuin mieheen joka halusi pitää minusta ja lapsesta huolen.
Valitettavasti mies oli väkivaltainen, rikollinen ja käytti huumeita.
Olin naiivi, elämää näkemätön nuori, joka koskaan aiemmin ei ollut kokenut mitään noista vastaavista.
Erosimme muutaman vuoden kuluttua, minä pelokkaana ja väsyneenä ihmisenä, hän omana itsenään.
Aloin jälleen seurustelemaan, olin vieläkin naiivi ja kapeakatseinen, ihmistuntemusta minulla ei ollut edes puheeksikaan.
Aloimme heti suunnittelemaan auvoista perhe-elämää, ja sen kotihelvetin jälkeen, mitä minulla oli, se oli kuin taivas.
Minua ei enää lyöty, ei potkittu, tavaroitani ei rikottu, en joutunut juoksemaan talvipakkasilla hankeen henkeni edestä.
Kuinka typerä olinkaan.
Tulin raskaaksi ja aloin suunnittelemaan, kunhan vauva syntyisi, jatkaisin opintojani ja elämä hymyilisi.
Olin raskausajan yksin.
Mies käytti huumeita.
Oli käsittämätöntä, miten en tajunnut sitä, ehkä halusin sulkea silmäni todellisuudelta.
Miehen perhe oli onnellinen, he saisivat lapsenlapsen. Minun perheeni haukkui minut ja miltei katkaisivat välit.
Olisi pitänyt kuunnella perhettäni.
Lapsen syntymän jälkeen olin yksin.
Kuopus oli koliikkilapsi, itkuisa ja vaikea.
Olin päivät pitkät suljettuna kotona, mies oli missä olikaan.
Opiskeluhaaveet sain haudata.
Muutin loppujenlopuksi omaan kotiini, mutta kuopus oli niin hankala, että hänen kanssaan en voinut mennä minnekään. Kuopus oli hankala, ärtyisä lapsi ja hän itki kolme ensimmäistä elinvuottaan.
Olin kotona, tunsin olevani huono äiti, masennuin, syyllistyin.
Kuopukseni isä teki kaikki parhaat mahdolliset temppunsa hankaloittaakseen minun elämääni, samaten anoppi.
Minua uhkailtiin, haukuttiin, mistään ei kanssani sovittu.
Varmasti vikaa oli itsessänikin, en koskaan osannut kertoa, minkä takia lähdin, sain vain vihat päälleni, kun hajotin perheen oman itsekkyyteni takia.
Nyt asiat ovat helpottuneet, mutta kun katson elämää taaksepäin, näin 30 vuoden iässä, olisin valinnut toisin.
Olisin käynyt kouluni loppuun, olisin tehnyt abortin. En olisi tehnyt toista lasta.
Me elämme hyvin niukalla rahalla, teen huonoa hommaa huonolla palkalla.
Olen yksin, minulla ei ole vanhempia tai sukulaisia auttamassa.
Älkää käsittäkö väärin, olen ihan tavallinen ihminen, nauran ja iloitsen pienistäkin asioista. Elän elämääni tyytyen hyvin vähään.
Sen vain haluaisin sanoa, ystävät hyvät, miettikää ennenkuin teette lapsenne.
Kyllä sitä selviää, kun on pakko.
Mutta helpommallakin voisi päästä.
Tulee aikoja, jolloin olet yksin, ilman autoa, itsekin kuumeessa, lapset kuumeessa, talvipakkasilla, jääkaappi on tyhjänä ja sinun pitäisi jaksaa kauppaan lähteä.
Jaksamisia.
Lapsen isä lähti kävelemään samantein, kun kuuli raskaudesta, opintoni jäivät kesken, osaksi laiskuutta, osaksi pahoinvoinnin takia.
Olin todella pahoinvoiva raskauteni ajan, tutustuin mieheen joka halusi pitää minusta ja lapsesta huolen.
Valitettavasti mies oli väkivaltainen, rikollinen ja käytti huumeita.
Olin naiivi, elämää näkemätön nuori, joka koskaan aiemmin ei ollut kokenut mitään noista vastaavista.
Erosimme muutaman vuoden kuluttua, minä pelokkaana ja väsyneenä ihmisenä, hän omana itsenään.
Aloin jälleen seurustelemaan, olin vieläkin naiivi ja kapeakatseinen, ihmistuntemusta minulla ei ollut edes puheeksikaan.
Aloimme heti suunnittelemaan auvoista perhe-elämää, ja sen kotihelvetin jälkeen, mitä minulla oli, se oli kuin taivas.
Minua ei enää lyöty, ei potkittu, tavaroitani ei rikottu, en joutunut juoksemaan talvipakkasilla hankeen henkeni edestä.
Kuinka typerä olinkaan.
Tulin raskaaksi ja aloin suunnittelemaan, kunhan vauva syntyisi, jatkaisin opintojani ja elämä hymyilisi.
Olin raskausajan yksin.
Mies käytti huumeita.
Oli käsittämätöntä, miten en tajunnut sitä, ehkä halusin sulkea silmäni todellisuudelta.
Miehen perhe oli onnellinen, he saisivat lapsenlapsen. Minun perheeni haukkui minut ja miltei katkaisivat välit.
Olisi pitänyt kuunnella perhettäni.
Lapsen syntymän jälkeen olin yksin.
Kuopus oli koliikkilapsi, itkuisa ja vaikea.
Olin päivät pitkät suljettuna kotona, mies oli missä olikaan.
Opiskeluhaaveet sain haudata.
Muutin loppujenlopuksi omaan kotiini, mutta kuopus oli niin hankala, että hänen kanssaan en voinut mennä minnekään. Kuopus oli hankala, ärtyisä lapsi ja hän itki kolme ensimmäistä elinvuottaan.
Olin kotona, tunsin olevani huono äiti, masennuin, syyllistyin.
Kuopukseni isä teki kaikki parhaat mahdolliset temppunsa hankaloittaakseen minun elämääni, samaten anoppi.
Minua uhkailtiin, haukuttiin, mistään ei kanssani sovittu.
Varmasti vikaa oli itsessänikin, en koskaan osannut kertoa, minkä takia lähdin, sain vain vihat päälleni, kun hajotin perheen oman itsekkyyteni takia.
Nyt asiat ovat helpottuneet, mutta kun katson elämää taaksepäin, näin 30 vuoden iässä, olisin valinnut toisin.
Olisin käynyt kouluni loppuun, olisin tehnyt abortin. En olisi tehnyt toista lasta.
Me elämme hyvin niukalla rahalla, teen huonoa hommaa huonolla palkalla.
Olen yksin, minulla ei ole vanhempia tai sukulaisia auttamassa.
Älkää käsittäkö väärin, olen ihan tavallinen ihminen, nauran ja iloitsen pienistäkin asioista. Elän elämääni tyytyen hyvin vähään.
Sen vain haluaisin sanoa, ystävät hyvät, miettikää ennenkuin teette lapsenne.
Kyllä sitä selviää, kun on pakko.
Mutta helpommallakin voisi päästä.
Tulee aikoja, jolloin olet yksin, ilman autoa, itsekin kuumeessa, lapset kuumeessa, talvipakkasilla, jääkaappi on tyhjänä ja sinun pitäisi jaksaa kauppaan lähteä.
Jaksamisia.
Vastaukset 13
Vanhimmat
elämäsi.Valitettavasti mutta näin vain on.
Mie ainaki ymmärsin tekstin, niin että nuorena alkuperäinen kirjoittaja oli ollut naiivi, mutta on nyt viisaampi. Yleensä teini-iässä ollaan vielä aika lapsellisia. En toki sano etteikö esim.30 -v. voi olla lapsellinen, mut harvemmin sentään, koska elämänkokemus opettaa.
Tuo olisi voinut käydä minkäikäiselle tahansa. Mielestäni ap. kuulostaa lähinnä jälkiviisaalta. Jos olisi nyt se 19v. ja tulisi raskaaksi eikä tietäisi mitä tulevaisuus tuo tullessaan niin varmasti tekisi saman päätöksen. Toki jos omistaisi kristallipallon niin säästyisi monelta surulta. tätä en sano mitenkään pahalla. Toivon ap:lle jaksamista ja parempaa onnea miesten suhteen.
T: äiti 19wee
Yhdyn äiti19w:n kommenttiin, sitä kun ei koskaan ei ikinä voi tietää mitä elämä tuo tullessaan, joten siksi olen sitä mieltä että iästäriippumaton tekijä.
Jälkeenpäin on helppoa katsoa tekemiään virheitä. Sen vuoksi vanhemmat usein sanovat lapsilleen, että älä tee niin kuin minä tein vaan niin kuin minä sanon.
Siinä itää viisauden siemen.
Vaikka 17-18-19-20-vuotiaana tuntuu, että "olen kyllin vanha ja kokenut päättämään asioistani..." , niin elämä kuitenkin vasta näyttää ovatko päätökset olleet oikeita.
On jännä katsoa taakseen 18 vuotiaana ja miettiä, kuinka kakara oli 15-vuotiaana vaikka silloin tuntuikin jo melkein aikuiselta kun oli rippikoulunkin käynyt ja ekat seksikokeilut takana. 23-vuotiaana miettii, kuinka lapsi sitä olikaan silloin alle 20-vuotiaana. 26-vuotiaana nauraa itselleen ja kuvitelmilleen, kuinka 23-vuotias on jo aikuinen. 30-vuotiaana asia on jo surkuhupaisa, kuinka sitä on ollut aina varma, että on nähnyt jo kaiken näkemisen arvoisen.
Miltä se mahtaa tuntua sitten 80-vuotiaana katsoa taaksepäin...?
Kuten RitaRita sanoi; "Yleensä teini-iässä ollaan vielä aika lapsellisia". Kukaan teini ei tunne itseään lapselliseksi, vaan aikuiseksi ja kykeneväksi päättämään helpostikin seuraavasta ainakin 18-vuodesta.
Joskus päätös osoittautuu oikeaksi, joskus vääräksi.
Mitään (muutamia poikkeuksia lukuunottamatta) ei kuitenkaan häviä, vaikka muutaman vuoden odottaisikin, ennen kuin perustaa perheen tai hyppää ylipäänsä tuonne aikuistenmaailmaan. Ja siinä ajassa voi vaikka hommata ammatin ja työpaikan, jos ei muuta tekemistä keksi.
Se on loppupelissä melko turvaton paikka, tuo maailma.
onhan se niin että vanhemmalla on yleensä aina enemmän elämämänkokemusta, mutta sitten on olemassa nuoria joilla elämä on ollut niin kovaa koulua etteivät he yksinkertaisesti osaa eikä kykene ajattelemaan naiivisti vaikka heillä ikänsä puolesta olisi oikeus.
eli totta toinen puoli mutta minä olen sitä mieltä että menneen elämän laatu on kytköksissä tähän asiaan enemmän vielä kuin ikä
Vanhemmuuden vastuu ja kokemus ovat aivan erilaisia kun ne kokee kokematon teini verrattuna aikuiseen naiseen.
Minä olisin itsekin voinut päätyä vaikka miten päin, jos olisin tullut teiniäidiksi. Sen sijaan nyt hyvätuloisena, kolmikymppisenä naisena onnellisessa parisuhteessa äitiys on aika eri juttu. Tiedän tämän sillä siskoni, jonka kanssa minulla on vuoden ikäero sai teini-iässä lapsen. Meillä on lämmin suhde perheenjäsenten kesken ja hän sai loputtomasti apua ja tukea niin minulta kuin äidiltämmekin. Ja silti se oli hänelle todella rankkaa. Hänellä kesti vuosia päästää balanssiin äitiyden kanssa. Voin vain kuvitella kuinka rankkaa se olisi ollut hänelle ilman näitä tukijoukkoja.
Nykyään hän on elämäänsä tyytyväinen kolmekymppinen nainen hyvässä suhteessa ja hänen lapsensa on mulle yhä kuin puoliksi oma. Hän on loistava äiti. Loppu hyvin, kaikki hyvin siis.
Poikkeuksellisen kypsiä teinejä kyllä löytyy, mutta todellisuudessa he ovat kyllä harvassa. Oma siskoni ei ollut sellainen; hän kasvoi lapsen mukana (jos näin nyt voi sanoa). En voi suositella teiniäitiyttä kenellekään, mutta enpä nyt henkeen ja vereen sitä vastaankin olisi. Esimerkiksi jos oma lapseni saisi lapsen teini-iässä en pahaa sanaa sanoisi ja auttaisin niin paljon kuin vain voisin. Mutta rankempi tie se kyllä on kuin äitiys myöhemmällä iällä.
AP, olen varma että olet hyvä äiti vaikka pohditkin kuinka elämäsi olisi voinut mennä. Ei kannata hirveästi jossitella. Voithan vieläkin opiskella ja järjestää elämääsi uudelleen! Olet vasta nuori.
Elämässä ei kuitenkaan KOSKAAN voi tietää mitä tulee vastaan.Voit huomenna olla vaikka yh, jos niikseen tulee.Voit huomenna olla rattijuopon uhri ja vammautua pysyvästi.Elämää ei todellakaan kannata ottaa itsestään selvyytenä.Oli ikä aivan mikä tahansa.
Huomisesta ei tosiaan voi tietää.
Siltikään ei välttämättä ole paras tapa elää se, "kuin viimeistä päivää"
Voi olla, että kuolen huomenna ja voi olla että kuolen 95-vuotiaana. En kuitenkaan tee valintojani sen perusteella, että jos huomenna kuolen.
Eikä kaikkien ole pakko saada lapsia ennen kuolemaansa. Etenkin jos sattuu kuolemaan nuorena.
Voi myös olla, että eroan, jään yksinhuoltajaksi, joudun pyörätuoliin, sairastun syöpään tai muuta vastaavaa, mutta ainakaan minä en perusta elämääni sille ajatukselle, mitä pahaa minulle voisi sattua.
Siinä uskossa eletään, että hyvin menee ja murheet murehditaan sitä mukaa kun niitä tulee.
Siinä uskossa eletään, että hyvin menee ja murheet murehditaan sitä mukaa kun niitä tulee.
uskon että jokainen ihminen tekee näin iästä riippumatta..
en tähän hätään tunne ketään joka olisi lapsen tehnyt nuorena vain siksi ettei vaan kuole ennen..?!
itse tein lapsen juuri tämän ikäisenä eli 19v
koska mielestäni tämän parempaa saumaa ei enää tule
-opinnot on suoritettu
-voi olla pitkään lapsen kanssa kotona ja kun lapsi on tarpeeksi iso voin ampaista siihen yliarvostettuun uraputkeen
-ehdin saamaan ison perheen sillä jos aloitan 30 vuotiaana lasta yrittämään se voi jäädä vaan yritykseksi
-ja viimeisenä mutta ei vähäisenpänä sairaus joka etenee etenemistään joten kokoajan on pienempi mahdollisuus saada lapsia
en tiedä miksi muut nuoret ovat valinneet tämän tien,mutta minä valitsin juuri näiden seikkojen vuoksi
En ole sanonutkaan että elää pitäisi kuin viimeistä päivää, vaan ei pidä ajatella ihmisiä tietyn iän perusteella tietyllä tavalla.Eli mustavalkoinen elämän ajattelu kannattaa jättää pois ja ajatella ihan että jokainen on yksilö ja erillainen.Siksi lähinnä kommentoin tuota tekstiä koska tämä lause pisti silmääni " Sen sijaan nyt hyvätuloisena, kolmikymppisenä naisena onnellisessa parisuhteessa äitiys on aika eri juttu. "
Sillä kuten jo sanoin, elämä voi nakata vielä vaikka ja mihin.Onnellinen parisuhde ja varakkuus, eivät kulje käsikädessä iän kanssa.
jos loukkasin. Ei ollut tarkoitus olla erimieltä, vaan "jatkaa" ajatustaasi.
toki tarkoittanutkaan, että onni, ikä ja varallisuus kulkisivat käsi kädessä.
Halusin vain sanoa alkuperäiselle tueksi, että ymmärrän kyllä miksi hän kokee valintansa rankoiksi. Hän sai aika tiukkaa kommenttia siitä, että kyse olisi ennen kaikkea hänen persoonastaan (eikä siis juuri nuoresta iästä, jolloin hän lapset sai) ja tämä oli omasta mielestäni hieman epäoikeudenmukaista. Vaikka teiniäitiys on jollekin harkittu valinta, useimmille se ei ole -ei edes suurimmalle osalle teiniäideistä (joita siis tunnen muitakin kuin siskoni). On ok, jos se tuntuu rankalta ja on vienyt elämää eri suuntaan kuin oli alunperin ajatellut eivätkä negatiiviset tunteet todellakaan tarkoita, että hän olisi kertakaikkiaan vain ihmisenä huono äiti.
Ei voi paljonkaan yleistää, mutta omalla elämänkokemuksellani voin kyllä kertoa mielipiteitäni. Kaikkea hyvää niin teiniäideille kuin vanhemmillekin!