hyvää yötä.

Onko se käsi, vai onko se käden varjo.
Joinain päivinä puhun hitaammin, joinain päivinä
sanat rientävät ajatusten edelle, luuletko että valehtelen
kun lauseet soljuvat kirkkaina päästäni hyväillen sinua, tai ehkä
silloin, kun mutisen epäselvästi ja
katseeni harhailee.

Onko se.

Käsi vai käden varjo?

Sanonko nyt.

Hyvää yötä,
päätän runon tähän.

Päätin jo päättää, jatkankin yhä.
Oletko siinä?








Valehtelenko, asettaessani lauseiden perään
kysymysmerkkejä.

Ikäänkuin olisi joku jolta kysyä.
Ikäänkuin
näyttöruudun takana asuisi joku tai joitain,
kulkisivat huoneissaan hymähdellen
vielä sittenkin
kun minä vaikenen.

Oletko se sinä, siinä, vai varjosi?

Jos varjomme nyt sulautuisivat yhteen
kuka kävelisi niiden läpi.

Voisimmepa kävellä varjojen läpi.








Unohda!

Kaikki muu, se on
vain houretta, ylimääräistä lisuketta
ja tajunnanvirtaa,
lue ainoastaan tähän asti:

Onko se käsi, vai onko se käden varjo.








Hyvää yötä.

Käsi vai käden varjo?

Sanonko nyt -
hitto vieköön, sanat
kuljettavat taas minua, äitiparta
yrittää hetkuttaa sormistaan kuin viimeiset
sinkoilevat pisarat, mutta se vain ei tyhjene, onko
se, uskotko sen, uskotko
että.

Loputon varasto ääniä ja mielikuvia?

Niin kauan kuin hengitämme
h y v ä ä y ö t ä h y v ä ä y ö t ä h y v ä ä y ö t ä h y v
varjoissa.

Sepäs tuli raflaavasti!
Ouch.








Löinkö pääni pöydän reunaan.
Vai onko se vain lause:
Löinkö pääni pöydän reunaan, vai onko se vain lause?
Lause, jolla annetaan merkitystä sanalle.

Ouch.

Sepäs tuli raflaavasti?

Löinkö pääni pöydän reunaan, vai onko se vain lause?
On varmasti lause.

Niin kuin esimerkiksi.

Entä jos varjomme
ovat ihmisiä,
ja me olemmekin vain
ihmistemme varjoja.

On hassunkurinen,
jota ajattelin hetki sitten
noutaessani teetä
keittiön puolelta - nytpä kirjoitin
sen tuohon.

Poks.

h y v ä ä y ö t ä h y v ä ä y ö t ä h y v ä ä y

Hyvä, taidan tietää kuinka runo päättyy -
älä kurkista.








Hahaa, oletko niitä ihmisiä
jotka lukevat ensimmäisenä loppuratkaisun?
Katsotko vain ne pelit, joista jo etukäteen tiedät
kotijoukkueesi voittavan?

Kannustatko heitä raivoisasti?

Koetko saavasi osan heidän voitostaan?
Poraisitko reikää - jos uskaltaisit - läpi seinän
ja reikään asettamastasi tötteröstä
kiljuisit naapurille, hehän ovat kannattaneet toista joukkuetta:
siinäpä se.

Vaan entä jos heidän joukkueensa olisi voittanut?








Siinäpä se!

Kirottua, kuinka kauas voi eksyä aiheesta.
Ja aihe oli?

Hmmm, aihe taisi olla hyvää yötä.

Otsikon mukaan.

Kyllä,
laitan siis otsikoksi:
Hyvää yötä.

h y v ä ä y ö t ä h y v ä ä y ö

Hitsi!

Äitiparta raapii päätään, kuinka se oli.
Nyt, kirjoitan että.
Hitsi...

Onkohan se.
Kaikki se, mitä tunnen kirjoittaessani, se kaikki.
Minkä tunnet lukiessasi:
Onko se?

Käsi tavoittaa varjoa,
ajatus koskettaa varjoa ja antaa varjolle
merkityksen ja muodon, mieli sanoo, lukiessaan
äitiparran tekstiä
mitä se on.

Sitäpä se juuri on.

Varjoa.








Voisimmepa vain kävellä varjojen läpi!
Mmmmmm.

Mmmmmm.

Kävelemmekö parhaillaan varjojen läpi, edes vähän?
Voisimmeko edes vähän kävellä?

Niiden varjojen läpi.

Rakkaani:
h y v ä ä y ö t ä h y

Rytmitän lauseita.
Olenko se minä, vai äitiparta, onko äitiparta
minä tai olenko minä äitiparta, kuka on
mikä on, olkoon.

Sekin on totta, että hengittäminen sattuu!
Puhun nyt itsestäni ensimmäisessä persoonassa,
vaikka se olisikin vastoin runon luonnetta.

Eihän se ole!
Ei olekaan, no niin jatkan siis -








Lensin lauteilta rähmälleni rintakehä edellä viime keskiviikkona
kaveri olisi soittanut ambulanssin
ei tarpeen, kyllä tämä tästä, lantioon vain jäi
ristikon muotoinen mustelma
lattialaatoista.

Ja uskon että se on totta:
h y v ä ä y








Niin kauan kuin
h y v


Hengitämme



h








Näissä varjoissa:








- -




O n k o s e k ä s i , v a i o n k o s e k ä d e n v a r j o . J o i n a i n p ä i v i n ä p u h u n h i t a a m m i n , j o i n a i n p ä i v i n ä s a n a t r i e n t ä v ä t a j a t u s t e n e d e l l e , l u u l e t k o e t t ä v a l e h t e l e n k u n l a u s e e t s o l j u v a t k i r k k a i n a p ä ä s t ä n i h y v ä i l l e n s i n u a , t a i e h k ä s i l l o i n , k u n m u t i s e n e p ä s e l v ä s t i j a k a t s e e n i h a r h a i l e e .

Onko se käsi, vai onko se käden varjo.
Joinain päivinä puhun hitaammin, joinain päivinä
sanat rientävät ajatusten edelle, luuletko että valehtelen
kun lauseet soljuvat kirkkaina päästäni hyväillen sinua, tai ehkä
silloin, kun mutisen epäselvästi ja
katseeni harhailee.

Onko se.

Käsi vai käden varjo?

Sanonko nyt.

Hyvää yötä,
päätän runon tähän.

Päätin jo päättää, jatkankin yhä.
Oletko siinä?

O n k o s e k ä s i , v a i o n k o s e k ä d e n v a r j o . J o i n a i n p ä i v i n ä p u h u n h i t a a m m i n , j o i n a i n p ä i v i n ä s a n a t r i e n t ä v ä t a j a t u s t e n e d e l l e , l u u l e t k o e t t ä v a l e h t e l e n k u n l a u s e e t s o l j u v a t k i r k k a i n a p ä ä s t ä n i h y v ä i l l e n s i n u a , t a i e h k ä

Valehtelenko, asettaessani lauseiden perään
kysymysmerkkejä.

Enpä tiedä, D'Arlandes.

No niin, tiedätkö Roger Palmerin, Rozier?

Buonaparte?

O n k o s e k ä s i , v a i o n k o s e k ä d e n v a r j o . J o i n a i n p ä i v i n ä p u h u n h i t a a m m i n , j o i n a i n p ä i v i n ä s a n a t r i e n

Ikäänkuin olisi joku jolta kysyä.
Ikäänkuin
näyttöruudun takana asuisi joku tai joitain,
kulkisivat huoneissaan hymähdellen
vielä sittenkin
kun minä vaikenen.

Oletko se sinä, siinä, vai varjosi?

Jos varjomme nyt sulautuisivat yhteen
kuka kävelisi niiden läpi.

Voisimmepa kävellä varjojen läpi.

Unohda!

Olemme laivoja
auringossa välkkyvin purjein,
luotuja purjehtimaan toisissamme
kulkemaan sielun merta

Tunnustelevin sormin
uskaltaudun syviin vesiin,
hapuilevin huulin työnnyn aavalle
ja arvaamattomaan aallokkoon

Kaikki muu, se on
vain houretta, ylimääräistä lisuketta
ja tajunnanvirtaa,
lue ainoastaan tähän asti:

Onko se käsi, vai onko se käden varjo.

O l e m m e l a i v o j a a u r i n g o s s a v ä l k k y v i n p u r j e i n , l u o t u j a p u r j e h t i m a a n t o i s i s s a m m e k u l k e m a a n s i e l u n m e r t a T u n n u s t e l e v i n s o r m i n u s k a l t a u d u n s y v i i n v e s i i n , h a p u i l e v i n h u u l i n t y ö n n y n a a v a l l e j a a r v a a m a t t o m a a n a a l l o k k o o n

Kumpikin meistä
laivoina toisissaan!
Ja joskus kyljet ryskyen

Hyvää yötä.

käymme sotaa

Käsi vai käden varjo?

Niin kauan kuin hengitämme
h y v ä ä y ö t ä h y v ä ä y ö t ä h y v ä ä y ö t ä h y v
varjoissa.

Sepäs tuli raflaavasti!
Ouch.

Löinkö pääni pöydän reunaan.
Vai onko se vain lause:
Löinkö pääni pöydän reunaan, vai onko se vain lause?
Lause, jolla annetaan merkitystä sanalle.
Ouch.

Sepäs tuli raflaavasti?

Löinkö pääni pöydän reunaan, vai onko se vain lause?
On varmasti lause.

Niin kuin

e s i m e rk i ks i.
Sanonko nyt -

E i , m u t t a k e r r o n s i n u l l e ! R o g e r P a l m e r , 3 6 v u o t i a s m i e s p i e n e s t ä k a l a s t a j a k y l ä s t ä G l a s g o w ' n l ä h e l t ä , s a i s u r m a n s a m e r i t a i s te l u s s a 2 1 . 1 0 . 1 8

hitto vieköön, sanat

KÄTENI! KÄTENI!

kuljettavat taas minua, äitiparta
yrittää hetkuttaa sormistaan kuin viimeiset
sinkoilevat pisarat, mutta se vain ei tyhjene, onko
se, uskotko sen, uskotko
että

K Ä T E N I

Loputon varasto ääniä ja mielikuvia?

Entä jos varjomme

Olemme laivoja
auringossa välkkyvin purjein,
luotuja purjehtimaan
sielun merta

Tunnustelevin sormin
uskaltaudun syviin vesiin,
hapuilevin huulin
työnnyn aallokkoosi

ovat ihmisiä,
ja me olemmekin vain
ihmistemme varjoja.

On hassunkurinen,
jota ajattelin hetki sitten
noutaessani teetä
keittiön puolelta - nytpä kirjoitin
sen tuohon.

Poks.

h y v ä ä y ö t ä h y v ä ä y ö t ä h y v ä ä y

Hyvä, taidan tietää kuinka runo päättyy -
älä kurkista.
Hahaa, oletko niitä ihmisiä
Äitiparta raapii päätään, kuinka se oli.
Nyt, kirjoitan että.
Hitsi...

Onkohan se.
Kaikki se, mitä tunnen kirjoittaessani, se kaikki.
Minkä tunnet lukiessasi:

jotka lukevat ensimmäisenä loppuratkaisun?
Katsotko vain ne pelit, joista jo etukäteen tiedät
kotijoukkueesi voittavan?

Kannustatko heitä raivoisasti?

Koetko saavasi osan heidän voitostaan?
Poraisitko reikää - jos uskaltaisit - läpi seinän
ja reikään asettamastasi tötteröstä
kiljuisit naapurille, hehän ovat kannattaneet toista joukkuetta:
siinäpä se.
Vaan entä jos heidän joukkueensa olisi voittanut?
Kyllä,
laitan siis otsikoksi:
Siinäpä se!

Kirottua, kuinka kauas voi eksyä aiheesta.
Ja aihe oli?

Hmmm, aihe taisi olla hyvää yötä.

Otsikon mukaan.

Kukaan ei ole koskaan kirjoittanut hänestä sanaakaan, ei
sanaakaan, vaikka juuri hän ja hänenlaisensa
silasivat Lordin Nelsonin nimen kullalla ja asettivat
sen historiaan.

Katso, ilman heidän nimetöntä uhriaan
suuri Nelson ei olisi mitään.

Hyvää yötä.

h y v ä ä y ö t ä h y v ä ä y ö

Hitsi!

s a n a a k a a n , e i s a n a a k a a n , v a i k k a j u u r i h ä n j a h ä n e n l a i s e n s a s i l a s i v a t Lo r d i N e l s o n i n n i m e n k u l l a l l a j a a s e t t i v a t s e n h i s t o r i a a n

ja asettivat sen historiaan
Onko se?

Käsi tavoittaa varjoa,
ajatus koskettaa varjoa ja antaa varjolle
merkityksen ja muodon, mieli sanoo, lukiessaan
äitiparran tekstiä
mitä se on.

käteni

Sitäpä se juuri on.

K Ä T E N I Varjoa.

Voisimmepa vain kävellä varjojen läpi!
Mmmmmm.

Mmmmmm.

Kävelemmekö parhaillaan varjojen läpi, edes vähän?
Voisimmeko edes vähän kävellä?

Niiden varjojen läpi.

Nimemme on jäävä historiaan
yhtä varmasti kuin Lordi Nelson muutaman vuoden kuluttua
tai se pikkuhölmö Rozier, se korsikalainen pikkuhölmö, josta emme tiedä
vielä mitään, kahdenkymmen vuoden kuluttua
kerron sinulle, Roger Palmer

Rakkaani:
h y v ä ä y ö t ä h y

Rytmitän lauseita.
Olenko se minä, vai äitiparta, onko äitiparta
minä tai olenko minä äitiparta, kuka on
mikä on, olkoon.

O n k o s e k ä s i , v a i o n k o s e k ä d e n v a r j o . J o i n a i n p ä i v i n ä p u h u n h i t a a m m i

Sekin on totta, että hengittäminen sattuu!
Puhun nyt itsestäni ensimmäisessä persoonassa,
vaikka se olisikin vastoin runon luonnetta.

Eihän se ole!
Ei olekaan, no niin jatkan siis -

Lensin lauteilta rähmälleni rintakehä edellä viime keskiviikkona.

Olemme laivoja
auringossa välkkyvin purjein,
luotuja purjehtimaan
sielun merta

Tunnustelevin sormin
uskaltaudun syviin vesiin
Hapuilevin huulin
siihen kohisevaan aallokkoon

Kumpikin meistä
laivoina toisissaan
Ja joskus kyljet ryskyen
käymme tulista maailmansotaa

kaveri olisi soittanut ambulanssin

Sitten vieretysten
soljumme
välkehtivänä merenä,

ei tarpeen, kyllä tämä tästä, lantioon vain jäi
ristikon muotoinen mustelma

niin jälleen antautuen toisillemme

T a n s s i m m e v a l o s s a , k a s , k au k a n a k a u k a n a h i e t i k o l l a , o m a n i t s e n i e r ä m a a s s a p u r j e h d u s k y v y n k a d o t t a n e e n a : l a u l a n n a r s k u v a a s ä v e l t ä , h a p u i l e n h e l l i s s ä m u i s t o i s s a o i n a i n p ä i v i n ä s a n a t r i e n t ä v ä t a j a t u s t e n e d e l l e , l u u l e t

hellissä muistoissa

lattialaatoista.
Ja uskon että se on totta:
h y v ä ä y N i i n k a u a n k u i n
hyv

Hengitämme

h Näissä varjoissa.

Nimemme on jäävä historiaan
yhtä varmasti kuin Lordi Nelson muutaman vuoden kuluttua
tai se pikkuhölmö Napoleone

B u o n a p a r t e. O n k o s e k ä s i , v a i o n k o s e k ä d e n v a

¤


Ikäänkuin olisi joku jolta kysyä.

Ikäänkuin
näyttöruudun takana asuisi joku tai
joitain.

Onko se käsi, vai onko se käden varjo.

Enpä tiedä, D'Arlandes.

Käsi vai käden varjo?
Sanonko nyt.