Olen vuoden verran käyttänyt Efexoria ja se on auttanut pahimman vaiheen yli. Olen ollut jo 4 kuukautta takaisin työeämässä (koulussa). Itse asiassa en tunne itseäni kovinkaan masentuneeksi. Haluaisin päästä jossakin vaiheessa eroon lääkityksestä, mutten tiedä, voinko tehdä sitä...
Nukun yöt hyvin (mirtazapiinin avulla) ja hyvin levänneenä jaksan nousta yllättävän hyvin aamuisin kouluun. Totuus on se, etten ole ollut näin virkkuna aamuisin varmaan kymmeneen vuoteen. Siihen kymmeneen vuoteen on arvioitu ajoittuneen pitkäaikainen masentuneisuuteni, joka koitui vuosi sitten melkein kohtalokseni. Diagnoosissa lukee keskivaikea ja vaikea masennus. Mutta onko se diagnoosi aina olemassa?
Suositellaan, että lääkehoitoa jatketaan vähintään 6 kk oireiden hävittyä. Näissä kun on niin vaikea todeta sitä rajaa, milloin on normaali vai vielä masentunut mieliala.
Juuri Efexorista luopuminen pelottaa minua. Miten käy jaksamiselleni ja palaako ahdistuskohtaukset ja kuolemantoiveet? Syytä masennukselle on joskus vaikea nimetä. Itsellä siihen vaikuttanee ongelmat minäkuvassa ja epäonnistumisen kokemukset työuran ja perheen saavuttamisessa. Eli pelottaa kokea omat tunteet ilman mielialalääkitystä. Kestänkö ahdistumatta vain ajaudunko taas itsemurhan lähelle? Ahdistusta aiheuttaa epäonnistumisen ja yksin jäämisen tunteet. Monella ikäiselläni on jo useitakin lapsia ja puoliso. Ja minä olen vain yksin. Ei siinä mitään ongelmaa ole jos en vaivu ahdistuneisuuteen, mutta herkästihän se palaa siihen. Efexor on auttanut pahan jakson yli, mutta onko se korjannut välittäjäaineiden tilat normaaliksi, etten enää vaivu ahdistukseen? Vai onko venlafaksiini vain kemiallista synapsien harhauttamista, kuten amfetamiini? Eli perustuuko tyytyväisyys itseeni ja ei-ahdistuneisuus vain siihen, että synapseissa on normaalia enemmän serotoniinia ja noradrenaliinia ja se saa minut jaksamaan eikä liikaa synkistelemään? Miten käy sitten kun venlafaksiini vaiheittain vähenee ja jossakin vaiheessa loppuu kokonaan elimistöstäni?
Tiedän että elämänhallinta pitää olla kunnossa. Yritän harrastaa liikuntaa lähes joka ilta ja kaverin kanssa tavataan noin 1-2 kertaa viikossa. Lisäksi opiskelupaikassa on sosiaalista kanssakäymistä arkisin, mutta viikonloput olen aika yksin ja nukun paljon (annan siihen itselleni luvan). Kuitenkin näistäkin asioista huolimatta mietin paljon yksin jäämistäni ja koen epäonnistuneeni normaalissa parisuhteenmuodostamisessa. Ikää kun on jo 29 vuotta, ja en ole oikein kyennyt muodostamaan seurustelusuhdetta. Ongelma on minäkuvassani. Sitä on vaikea selittää, mutta olen jotenkin estynyt ja aina hävennyt olemustani. Tosin Efexor on lievittänyt hieman sairasta häpeää. Mutta tuntuu jotenkin luonnottomalta, että joutuisin käyttämään mielialalääkettä hyväksyäkseni itseni ja jotta olisin lähempänä normaalia ihmistä. Estyneisyyteni takia en ole tavoittanut elämääni rakkautta enkä ole saanut vaimoa, vaikka siitä niin paljon olen aina haaveillut. Kehitin itselleni kaikki syyt ja viat, joiden vuoksi olen jäänyt yksin - ne kaikki luuloni on kumottu, ne ovat perättömiä luuloja. Eli todellisuudessa minussa ei (kuulemma) ole mitään ulkoista vikaa, päinvastoin. Eli kaikki ongelmat ovat mielessäni, kuinka koen olevani huono ja ei-rakastettava mies.
Kärsin tunteistani. Tunnen liikaa, olen liian herkkä. Ehkä tunteet ovat ihmisen ominaisuus, mutta jos vaivun taas ahdistukseen, kun lopetan lääkkeet. Ja olen edelleen kyvytön tavoittamaan elämääni rakkautta. Parien näkeminen voi laukaista ahdistuneisuuteni, koska se on niin kipeää kun en tiedä miten tavoittaisin samanlaisen elämäntilanteen. Ongelmani on siis: uskallanko luopua mielialalääkityksestä ja kokea omat tunteeni ilman kemiallista harhaa? Entä jos vaivun ahdistukseen ja menen junan alle, onko sekin vain hyväksyttävä, eikä tehdä siitä etukäteen mitään ongelmaa? Vai olisiko viisainta nostaa lääkemäärää ja pyytää tujummat kapselit, etten tuntisi enää tarvetta olla rakastettu ja hyväksytty. Ehkä elämä olisi tuolloin helpompaa, mutta olisiko se enää "elämää"?
Nukun yöt hyvin (mirtazapiinin avulla) ja hyvin levänneenä jaksan nousta yllättävän hyvin aamuisin kouluun. Totuus on se, etten ole ollut näin virkkuna aamuisin varmaan kymmeneen vuoteen. Siihen kymmeneen vuoteen on arvioitu ajoittuneen pitkäaikainen masentuneisuuteni, joka koitui vuosi sitten melkein kohtalokseni. Diagnoosissa lukee keskivaikea ja vaikea masennus. Mutta onko se diagnoosi aina olemassa?
Suositellaan, että lääkehoitoa jatketaan vähintään 6 kk oireiden hävittyä. Näissä kun on niin vaikea todeta sitä rajaa, milloin on normaali vai vielä masentunut mieliala.
Juuri Efexorista luopuminen pelottaa minua. Miten käy jaksamiselleni ja palaako ahdistuskohtaukset ja kuolemantoiveet? Syytä masennukselle on joskus vaikea nimetä. Itsellä siihen vaikuttanee ongelmat minäkuvassa ja epäonnistumisen kokemukset työuran ja perheen saavuttamisessa. Eli pelottaa kokea omat tunteet ilman mielialalääkitystä. Kestänkö ahdistumatta vain ajaudunko taas itsemurhan lähelle? Ahdistusta aiheuttaa epäonnistumisen ja yksin jäämisen tunteet. Monella ikäiselläni on jo useitakin lapsia ja puoliso. Ja minä olen vain yksin. Ei siinä mitään ongelmaa ole jos en vaivu ahdistuneisuuteen, mutta herkästihän se palaa siihen. Efexor on auttanut pahan jakson yli, mutta onko se korjannut välittäjäaineiden tilat normaaliksi, etten enää vaivu ahdistukseen? Vai onko venlafaksiini vain kemiallista synapsien harhauttamista, kuten amfetamiini? Eli perustuuko tyytyväisyys itseeni ja ei-ahdistuneisuus vain siihen, että synapseissa on normaalia enemmän serotoniinia ja noradrenaliinia ja se saa minut jaksamaan eikä liikaa synkistelemään? Miten käy sitten kun venlafaksiini vaiheittain vähenee ja jossakin vaiheessa loppuu kokonaan elimistöstäni?
Tiedän että elämänhallinta pitää olla kunnossa. Yritän harrastaa liikuntaa lähes joka ilta ja kaverin kanssa tavataan noin 1-2 kertaa viikossa. Lisäksi opiskelupaikassa on sosiaalista kanssakäymistä arkisin, mutta viikonloput olen aika yksin ja nukun paljon (annan siihen itselleni luvan). Kuitenkin näistäkin asioista huolimatta mietin paljon yksin jäämistäni ja koen epäonnistuneeni normaalissa parisuhteenmuodostamisessa. Ikää kun on jo 29 vuotta, ja en ole oikein kyennyt muodostamaan seurustelusuhdetta. Ongelma on minäkuvassani. Sitä on vaikea selittää, mutta olen jotenkin estynyt ja aina hävennyt olemustani. Tosin Efexor on lievittänyt hieman sairasta häpeää. Mutta tuntuu jotenkin luonnottomalta, että joutuisin käyttämään mielialalääkettä hyväksyäkseni itseni ja jotta olisin lähempänä normaalia ihmistä. Estyneisyyteni takia en ole tavoittanut elämääni rakkautta enkä ole saanut vaimoa, vaikka siitä niin paljon olen aina haaveillut. Kehitin itselleni kaikki syyt ja viat, joiden vuoksi olen jäänyt yksin - ne kaikki luuloni on kumottu, ne ovat perättömiä luuloja. Eli todellisuudessa minussa ei (kuulemma) ole mitään ulkoista vikaa, päinvastoin. Eli kaikki ongelmat ovat mielessäni, kuinka koen olevani huono ja ei-rakastettava mies.
Kärsin tunteistani. Tunnen liikaa, olen liian herkkä. Ehkä tunteet ovat ihmisen ominaisuus, mutta jos vaivun taas ahdistukseen, kun lopetan lääkkeet. Ja olen edelleen kyvytön tavoittamaan elämääni rakkautta. Parien näkeminen voi laukaista ahdistuneisuuteni, koska se on niin kipeää kun en tiedä miten tavoittaisin samanlaisen elämäntilanteen. Ongelmani on siis: uskallanko luopua mielialalääkityksestä ja kokea omat tunteeni ilman kemiallista harhaa? Entä jos vaivun ahdistukseen ja menen junan alle, onko sekin vain hyväksyttävä, eikä tehdä siitä etukäteen mitään ongelmaa? Vai olisiko viisainta nostaa lääkemäärää ja pyytää tujummat kapselit, etten tuntisi enää tarvetta olla rakastettu ja hyväksytty. Ehkä elämä olisi tuolloin helpompaa, mutta olisiko se enää "elämää"?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Olikahan tuo nyt hyvä otsikko tähän paikkaan.?
Mutta mielestäni se jotenkin näin menee::
Kirjoitat hyvin ja selkeästi tämänhetkisestä tilanteestasi.
Pystyt täysin toimimaan ja olemaan vuorovaikutuksessa.
Mielestäni kaikki tuo on ihan normaalia.> kasvua?
Täytyisi vain jostain saada tukea ajatuksilleen.
Niitä pitäisi jotenkin käydä läpi, turvallisessa keskustelu ryhmässä.
Yksinäisyys johtuu mielestäni aivan ja ainoastaan siitä, että ei saa tunteilleen vastauksia (MISTÄ JOHTUU).
Yksinäisyyden tunne on yksi peikko, joka on monille tuttua. Ja kun sitä yksinäisyyttä yritetään "Paeta", niin mennään naimisiinkin suinpäin, tuntematta välttämättä rakkautta kumppaniaan kohtaan? > sitten kun huomataan, että emme me sovikkaan yhteen (on tehty lapsia ym.) niin erotaan yhtä nopeasti. Se on loppuelämän taakka monille. Ja ennenkaikkea lapsille.
Itse kannoin sitä yksinäisyyden, eriarvoisuuden, ym, siihenliittyvä taakkoja 45v.
Nykyään olen tyytyväinen, että ei tullut tehtyä mitään peruuttamatonta sen suhteen.
Yksinäisyys on minulle nykyään rikkaus. Saa tehdä mitä haluaa. Olen paljon ihmisten kanssa sosiaalisessa kanssakäymisessä, . Sekä toiminnallisessa, että vuorovaikutteisessa keskustelussa.
No mielestäni sinulle olisi hyvä hakeutua ryhmäkeskusteluun tämän asian suhteen. Siellä nämä solmut aukeavat. Kun kuulee muilta vastaavia tunne analyyseja?
Lääkitksestä haluaisin nyt sanoa senverran, että jos haluat lopettaa nykyisen lääkityksen, joka on vähäinen.
Ottaisit tueksi aminohappovalmisteen >Mivi total, jonka tyyppistä terveet urheilijatkin kättää. Se vaikuttaa serotoniinitasoon myönteisesti ja on luonnontuote, enemmän kuin synteettiset lääkkeet. Valmiste sisältää jonkin verran muitakin vitamiinejä.
Toivottavasti tästä saa jotain vihjeitä.
Onnea sinulle ja jatkollesi > sinä tervehdyt vielä tuolla avoimella asenteellasi.
Miksi pitäisi luopua Efexorista, kun kaikki sujuu hyvin? Minun piti luopua siitä, koska sain manian. Miljoonat kierrokset vain surisivat päässäni, ei tarvinnut nukkua juuri yhtään. En onneksi ehtinyt tekemään pahempia tyhmyyksiä, kun lääkärini kiiresti vaihtoi mirtatsapiiniin, mikä nuijanukutus siitä tulikaan! En ole edes ajatellut lääkkeestä luopumista, en tosin vielä voikaan luopua, koska olen vasta pääsemässä masennuksestani.
Ei lääke paranna vinoutuneita ajatuskuvioita, niitä hoidetaan terapiassa. Se työ on hidasta, joskus ajattelen, että se on toivotonta, niin tiukassa ajatuksenkulkuni on. Aivoni ovat kuin väärin ohjelmoitu tietokone, joka pitää ohjelmoida uudelleen, jotta ne toimisivat kunnolla. Siinä toimenpiteessä ei käy kiintolevyn kertatyhjennys ja uudelleenohjelmointi, vaan kaikki tapahtuu vähitellen. Terapeuttini sanoi, että lääke auttaa kestämään pahimman yli, auttaa kestämään terapian.
Niin, minulla ei juuri ole tunteita, olen oikeastaan vähän kateellinen sinulle, koska pystyt tuntemaan voimakkaasti. Kävi kuitenkin niin, että hetken tunteeni olivat olemassa ja sitten sulkeutuivat taas. Sieltä nousi "maailman tyhmimmän ja huonoimman" olotila. Ei ole ihme, että tunteeni ovat naftaliinissa. Ei kannata olla kateellinen sellaisista tuntemuksista.
Oletko vielä ollut terapiassa? Tämä loistava kirjoittamisesi ja analyysisi tilanteestasi on myös terapiaa. Palaute vain on meidän toistaitoisten antamaa, ei oikean terapeutin. Minäkin kirjoitan, koska on sisäinen pakko siihen. Ei näitä horinoitani ole kenenkään pakko lukea, mutta minua niiden tuottaminen auttaa.
Sinulla on ihanan idealistinen kuva naisista ja perhe-elämästä. Kunpa olisimmekin sellaisia! Viime yönä nuorimmaisemme sai mahataudin ja siivoilin hänen tuotoksiaan. Kaikenlaista puuhaa on perheestä huolehtimisessa. Ei tosin ole vastenmielistä, vaan mielekästä. Eivät naiset ole aina niin ihania, en minäkän ole vammoistani johtuen aina kovin mukava. Mitä ajattelet naisesta, joka ei kykene läheisyyteen? Olen hoidossa, jotta voisin hyväksyä itseni, uskaltaa luottaa ihmisten hyvyyteen, päästää mieheni lähelleni. Kuvittelen, että kaikki ihmiset ovat vaarallisia, vaikka eivät tietenkään ole. Vain omiin lapsiimme luotan kuten ajattelen ihmisten luottavan toisiinsa. Mitä ajattelet tällaisesta hirviöstä, villi-ihmisestä?
Jostain syystä samankaltaiset ihmiset hakeutuvat toistensa seuraan. Kun toivut vaivoistasi, saat paremman ja tasapainoisemmen vaimon, kuin masentuneena ja ahdistuneena. Hoito parantaa elämämme laatua. Se kannattaa ottaa vastaan ja syödä lääkkeet tottelevaisesti. Masennuksen ja ahsistuksen syyt pitää etsiä ja käsitellä turvallisessa hoidossa, eivät ne itsestään lähde. Juuri se etsintä ja muistaminen syöksi minut syvempään masennukseen. Jonkinlaista masennusta minussa on ilmeisesti ollut vuosikaudet.
Minulla ei varsinaista maniaa ole Efexorista, mutta kyllä se nostaa vireystasoa. Välillä jotenkin tuntuu, että olen vähän kuin "Duracel-pupu". Efexor kyllä on kantanut pahimpien ahdistusaikojen yli ja tuonut elämääni sen valon takaisin, joka oli kadoksissa toistakymmentä vuotta. En halua saada onnea Efexorista, se ei ole aitoa.
Minun on vaikea ymmärtää kun sanot, ettei sinulla ole juuri tunteita. Toivottavasti löydät niitä pikku hiljaa takaisin. Minä tosiaan tunnen ja koen asioita niin voimakkaasti. Voi kuullostaa tyhmältä, mutta välillä ajattelen, että olisi helpompaa olla tuntematta. Olenhan väärässä? On kai väärin ryhtyä latistamaan tunteita, jos sellaiset on olemassa? Mutta juuri ne negatiiviset, ahdistavat tunteet saavat minut oireilemaan. Oikeastaan olen kai ylpeä siitä tunteiden kirjosta, mitä minulla on. Paitsi ne ahdistusta aiheuttavat.
Terapiani on julkisella sektorilla tapahtuvaa keskustelua sairaanhoitajan kanssa. En tiedä, saanko solmuni auki. Eniten on keskityttävä negatiivisen minäkuvani oikaisemiseen. Ajan itseäni alas ilman minkäänlaista järkevää syytä.
Haaveilen mukavasta vaimosta, mutta kyllä minäkin tunnen monia melko kiukkuisia naisia... En voisi elää naisen kanssa, joka ei kykene läheisyyteen. Olen itse niin kosketuksen- ja läheisyydenhakuinen. Ajatus villi-ihmisestä pelottaa... ;-).
Kiitos palautteesta. Olen itsekin ajatellut, että tämän avoimen kirjoittelun avulla voin myös työstää ongelmiani. Haaveena on itseni hyväksyminen ja rinnalle suht. tasapainoinen vaimo =). Ehkä prosessini on vielä kesken, että voin olla eheä ja tasapainoinen kumppani jollekin erittäin merkitykselliselle nuorelle naiselle.
Kerron pari esimerkkiä tunteiden puuttumisesta. Vanhin lapsemme oli ylioppilaskokeessa (ainereaali) ja sai siitä lähes täydet pisteet. Näin opettajan, joka sanoi, että kerran elämässä hänelle (hänen oppilaalleen) tapahtuu jotain näin suurenmoista ja siitä saa voimia kestää ja kohdata paljon eteen tulevaa (vähemmän mukavaa). Olisi tahtonut halata minua, mutta oli kahvikupit käsissä. Ei tietysti tuntunut pahalta, mutta ei miltään muultakaan erityiseltä. Teen työtä eläinten kanssa. Viime viikolla eräs nelijalkainen eläimemme synnytti kolmijalkaisen jälkeläisen. Ei tuntunut miltään. Nykyään kyllä lasten hassutukset saattavat joskus vähän huvittaa. En tiedä, miksi tunteeni ovat menneet, koska aikaisemmin olin ylen herkkä, mutta nyt tyynen rauhallinen. Terapeuttini sanoi, että ne on ollut pakko laittaa sivuun, että on kestänyt.
Olen lukenut jonkin verran sota-aikana lapsuuttaan eläneiden kokemuksia ja niistä löydän joskus jotain tuttua. Muistan vain lohduttoman pahan olon, jonka näyttämisestä seurasi vain jotain vielä pahempaa, väkivaltaa, häpäisyä, milloinkaan ei lohdutusta. Muistan tärisevän olon ja pohjattoman lohduttomuuden, ikuisen kelpaamattomuuden ja pelon, mutta en muista vielä tarpeeksi. En ole nähnyt sota-aikaa, mutta isäni ja isoisäni olivat sodassa, isä aivan liian nuorena kokemassa etulinjan taisteluita.
Pitäisi olla turvallinen ja luottavainen olo, jotta uskaltaisi päästää tunteet ulos. Pitäisi voida luottaa, ettei tule hylätyksi, vaikka olisi vihainen, mutta en uskalla. Olen opetellut käyttäytymään "oikein", tarkkailemaan ihmisiä ja rauhoittamaan heidät, etteivät he voisi olla minulle vihaisia, koska en kestä heidän vihaansa. Silläkin toiminnalla vain on rajansa. Se vieraannuttaa ihmisen itsestään, ihmisestä tulee kuin kone, itselleenkin tuntematon.
Jokaisella ihmisellä on oikeus saada tuntea itsensä hyväksytyksi sellaisena kuin on "nahkoineen ja karvoineen". Mutta kun kaikki on mennyt tyyliin päinvastoin, ovat aivotkin päinvastoin toimivat kuin tavallisesti. Olen katsonut eläimistä esimerkkiä, miten ne hoitavat jälkeläisiään, miten ne toimivat hyvällä tavalla vaistonvaraisesti. Eivät ne hylkää tai pahoinpitele poikastaan, kuten liian monet ihmiset tekevät. Poikasethan kuolisivat, jos ne hylättäisiin. Eläinten matkimisella olen onnistunut välttämään itseäni vahingoittaneet tilanteet lastemme elämässä. Ehkä heissä näen itseni, itseni sellaisena kuin olisin ollut ilman elämän kohtuutonta murjontaa. Heissä ei ole jälkeäkään masennuksesta tai itseinhosta. He ovat täynnä intoa ja aloitekykyä. Heidän hoitamisensa auttoi minua kestämään nekin pitkät vaikeat vuodet. Piti aina vain hoitaa lapsia ja eläimiä, ei ehtinyt ajatella itseään, ei ehtinyt masentua, vaikka minua ja perhettämme yritettiin hajottaa ja pilata sen ihmissuhteet.
On ihmeellistä, miten viisaasti luonto ohjaa lasten kehitystä terveiksi ja tasapainoisiksi aikuisiksi. Se tapahtuu kuin itsestään, kun sen vain antaa tapahtua. Tietysti kohtuulliset rajat pitää olla. Tunteetkin säilyvät, kun niitä ei kielletä. Osataan nauraa ja itkeä. Uskalletaan tuoda paha olo näkyväksi, kun voidaan luottaa, että turvalliset vanhemmat ottavat sen vastaan ja auttavat ulos siitä. Vähitellen ehkä opitaan itsekin käsittelemään tunteita ja olotiloja.
Mieheni sai minut tuntemaan hyväksytyksi sellaisena kuin olen. Mutta epäluuloinen ihminen ei pysty ottamaan hyväksyntää vastaan, vaan pelkää, että jotain pahaa tapahtuu itselle, jos uskaltaa olla avoin ja heikko. Minun piti puolustaa miestäni ja lapsiamme vanhemmiltani. Olen kuin lommoinen suojakilpi. Jouduimme pariterapiaan, se auttoi varsinkin miestäni. Minut terapeutti otti yksilöterapiaan. Jouduin tai pääsin hänen hoitoonsa kuin vahingossa ja sitä hoitoa on jatkunut. Särkynyt ihminen ei ole hyvä puoliso. Toinen joutuu ryhtymään toiselle "isäksi" tai "äidiksi" ja se syö suhteesta paljon voimavaroja, jotka pitäisi voida käyttää aivan muuhun, jokapäiväiseen tavalliseen elämään.