Miksi koen noin pari kolme kertaa viikossa sellaisia päiviä jolloin tekisi mieli vain itkeä, vaikka ei ole näkyvää syytä, haluaisi vain kadota maan alle ja muutenkin sellainen ahdistus koko aika päällä, vaikka ei ole mitään syytä siihen!!?
Voisiko syynä olla väkivaltainen perhetaustani(asun toisessa perheessä nyt),en saanut koskaan äitini hyväksyntää... voisivatko nämä olla syitä?
Käyn psykologilla juttelemassa, mutta en ole vielä puhunut hänelle mun mielialan vaihteluista.
Haluan vain tämän pahan olon pois, mutta miten saan sen kun siihen ei ole selvää syytä?!
Voisiko syynä olla väkivaltainen perhetaustani(asun toisessa perheessä nyt),en saanut koskaan äitini hyväksyntää... voisivatko nämä olla syitä?
Käyn psykologilla juttelemassa, mutta en ole vielä puhunut hänelle mun mielialan vaihteluista.
Haluan vain tämän pahan olon pois, mutta miten saan sen kun siihen ei ole selvää syytä?!
Vastaukset 10
Vanhimmat
olla syynä taustalla. Varmaan onkin. Hyväksy ittesi pahaolokin, ja sellaisenaan hyväksymättömänäkin.
äidissä vika ole, vaikka psykologisi niin yrittää väittääkin todennäköisesti. Selittävät kaiken aina äidistä johtuvaksi. Myös sekin, että äitiä ei ole, paha olo johtuu siitä. Tai äiti on ollut liian hyvä. Miten päin vaan, selityksiä löytyy.
Itse kyllä olen huomannu ajoittaisen pahan olon johtuvan roskaruuasta, liikunnan puutteesta, krapulasta, tupakasta tai hormonaalisista muutoksista.
Ei sitä nyt ihan noinkaan voi sanoa etteikö vikaa koskaan voisi olla äidissä. Kyllä monet äidit ovat ihan oikeasti huonoja. Ja jos lapsi on sijoitettu toiseen kotiin, vikaa löytyy kyllä ihan varmasti myös äidistä. Suomessa ei lapsia ja nuoria sijoiteta perheen ulkopuolelle kovin helposti.
tietysti tämä alakuloisuus on varmasti monien asioiden summa, mutta silti haluaisin vain jonkun vastauksen tähän! Tiedän ettette te voi sitä antaa, mutta silti! Kukaan ystävistäni ei pysty ymmärtämään mitä tällä tarkoitan.
Äitinihän takia minut sijoitettiin juuri perheen ulkopuolelle asumaan toiseen perheeseen. Mutta siis pitäisikö vain alkaa leikkimään iloista, että mieliala muuttuisi? argh! tämä on niin turhauttavaa
jos 16.000 on sijoitettu ja EU:ssakin jo puuttunut asiaan. Suomessa nimenomaan lapset otetaan väkisin rakkailta äideiltään pois. Äitien arvostus on tässä maassa nollassa. Virkamiehetkö muka lapsen hoitaa paremmin kuin oma äiti? Olkoon äiti luonteeltaan millainen tahansa, ei sijaiskoti voi häntä korvata. Aiheettomia huostaanottoja on Suomessa enemmän kuin missään maailmassa, ei edes Ruotsissa yhtä paljon vaikka sekin on sossutanttojen onnenmaa.
ongelmana se, että oikeasti rakastat äitiäsi ja sulle on väkisin isketty ajatusmaailma, että äitisi on huono. rakasta äitiäsi aivan vapaasti äläkä välitä sossutanttojen puheista!
Niinhän se on että loppujenlopuksi kukaan ei todella voikaan ymmärtää koskaan miltä toisesta ihmisestä tuntuu. Jokainen kokemus on yksilöllinen ja uniikki. Siinä mielessä me kaikki ollaan tavallaan vankeina omissa elämissämme, omien päidemme sisällä. Kukaan ei voi tietää miltä sinusta tai minusta tai hänestä tuntuu, koska kukaan muu ei ole koskaan elänyt juuri minun tai sinun tai hänen elämää kuin me itse. Siksi juuri sinä itse olet ainoa ja tärkein henkilö senkin asian selvittämiseen mistä tuo selittämätön paha olosi johtuu. Kukaan muu ei sitä voi selvittää kuin sinä itse. Ja se on aika lohdullista, koska sinun ei tarvitse olla silloin kenenkään muun armoilla, vaan voit olla itse oman elämäsi tekijä, toimija, tulkitsija ja sen luoja.
Mutta siltikin voi ottaa vastaan ja hyväksyä sellaistakin tukea jota antaa ne ihmiset, lähellä elävät, jotka eivät todella ymmärrä miltä juuri minusta tai sinusta tuntuu.
Ei tietenkään kannata leikkiä iloista jos ei siltä oikeasti tunnu. Mutta kannattaa myös pitää varansa ettei itse ala tiedostamattaan ruokkimaan sitä pahaa oloa. Masentuneilla ihmisillä on taipumus yleensä ihan tiedostamattaankin imeä ympäristöstään asioita jotka ruokkivat masennusta. Yleensä on vaikea edes keskittyä mihinkään muuhun kuin siihen pahaan oloon kun se on päällä. Lisäksi kun ihminen käy vaikkapa sitten psykologin juttusilla juuri masennuksen tai ahdistuksen tms. takia hän herkistyy kuuntelemaan itseään ja miettimään mielialojaan usein vähän liikaakin. Psykologit usein oikein kehottavat kuuntelemaan itseään ja seuraamaan omia mielialojaan. Jossain määrinhän se onkin ihan järkevää, mutta usein se oman itsensä kuuntelu menee överiksi. Siinä on vaara että lopulta koko elämä pyörii pelkkien omien mielialojen tutkiskelemisen ympärillä ja muu elämä jää varjoon.
Kannattaa myös sulkea pois kaikennäköset fyysiset syyt ahdistukseen. Esim kilpirauhasen toimintahäiriöt aiheuttavat pahimmillaan hyvinkin pahoja mielialahäiriöitä, jopa ihan skitsofreniaan viittaavia oireita. Kaik tuollaiset kannattaa sulkea vielä pois.
Mutta kyl ne asiat siitä selviää. Sulla on sijoitettuna lapsena hyvät mahdollisuudet monenlaisiin sellaisiin tukimuotoihin joihin ei omassa perheessä elävällä yleensä ole. Voit saada henkilökohtaisen tukihenkilönkin joka auttaa sinua käytännön asioissa ja muissakin asioissa eteenpäin. Sinulla on psykologi jolle voit luottamuksellisesti kertoa asioistasi. Kannattaa ottaa kaikki hyöty irti niistä ammattihenkilöistä joihin sinulla on mahdollisuus. Pääset niiden avulla hyvin omille jaloillesi elämää hyvää, omannäköistäsi, itsenäistä elämää.
=)
Ota puheeksi pykologisi kanssa jos sulla on hyvä psykka. Paha olo voi johtua monista eri tekijöistä.
Mutta monilla ihan käytönnönkin keinoilla voi vaikuttaa mielialaan, vaikka se itse syy johtuisi mistä. Kannattaa pitää hyvää huolta itsestään vaikkei jaksaisi. Kannattaa syödä kalaa. Kannattaa pitää huoli b- vitamiinin saannista. Kannattaa harrastaa liikuntaa. Ei kannata alkaa käyttää alkoholia ainakaan liikaa, mutta mieluiten ei ollenkaan. Vaikka ruokahalua ei olisi, kannattaa muistaa syödä hyvin ja terveellisesti. Kannattaa tehdä kaikkea sellaista mikä on kivaa jotta ei tule kelailtua asioita liikaa ja saa ajatukset välillä pois pahoista asioista.
Kaikennäköisillä pikku jipoilla voi vaikuttaa paljonkin siihen ettei vajoa ihan pohjalle asti kun ahdistaa. =)
Siitä äidistäni vielä. En tule hänen kanssaan toimeen. Tai ollaan me puheväleissä, mutta en saa häneltä sitä mitä kaipaisin. Mut joo.. se äidistäni.
Pitäisi varmaan ottaa psykologin kanssa puheeksi, mutta se ei koskaan anna mitään konkreettisia vinkkejä mihinkään vaan se yrittää saada mut pohtimaan sitä mitä sanon sille: "Luuletko tuon johtuvan siitä?""Luuletko, että olet sitä ja tätä?"
Kyllähän minulla liikunta auttaa loistavasti näihin oireisiin, mutta liikun tälläkin hetkellä 4 kertaa viikossa...
Ja kaikennäköisiä vitamiinipillereitä olen popsinut=)
Seuraavaksi olen menossa solariumiin eli ns.valohoitoon.
Olen jo kerran sairastanut vakavaa masennusta ja siihen en palaa, joten nyt teen vaikka mitä, että tämä alakulo ei ota minusta valtaa!!
KIITOS=)
Juup, no vaikuttaa että suhtaudut fiksusti ja rakentavasti tähän ongelmaan. Et mene rypemään vaan teet konkreettisia asioita tilanteen parantamiseksi. Kuten sanoin, sul on siis hyvät tsäänssit koska suhtaudut asiaan järkevästi.
Sellasia noi psykologit tuppaavat olemaan että heidän tehtävänsä ei ole antaa suoria neuvoja ja ohjeita. Heidän tehtävänsä on auttaa ihmisiä löytämään vastauksia ja ratkaisukeinoja itse. Toimia peilinä, kuten sanotaan. Sehän on hyvä asia juuri siksi koska heidän ammattitaitoonsa liittyy juuri sen tiedostaminen että jokainen kokemus on niin yksilöllinen ettei ammatti- ihminenkään voi siis tietää niin hyvin toisen fiiliksiä että hänellä olisi varaa mitään neuvoja mennä antamaan. Itse kävin psykalla ja minua ärsytti juuri se etten saanut mitään vastakaikua. Ja pyysin sitä sitten erikseen. Ja se neuvo oli että "vaihda sukunimesi". Kaduin heti että olin neuvoja mennyt edes pyytämään. ;-)
Usein sijoitettuja lapsia ja nuoria säälitään ja pahoitellaan heidän kohtaloaan. Mutta tosiasiassa sijoitetut lapset ja nuoret, varsinkin ne jotka ovat päässeet uuteen vakaaseen perheeseen, kuuluvat usein niihin onnekkaisiin joiden hätä on huomattu. He ovat saaneet uuden mahdollisuuden. Paljon teitysti riippuu siitä sijoitusperheestäkin miten asiat sitten alkavat rullaamaan.
Tapasin juuri vähän aikaa sitten erään aikuisen ihmisen, jonka elämä on käytännössä pilalla. Ja se on pilalla juuri siksi, että häntä ei aikoinaan sijoitettu perheen ulkopuolelle. Itki sitä, kuinka onnekkaassa asemassa hänen veljensä oli, joka pääsi koulukotiin pois siitä helvetistä johon tämä kaveri joutui jäämään koko lapsuutensa ajaksi. Se aiheutti hänelle, hänen persoonallisuudelleen, tunnemaailmalleen ja kyvylleen olla sosiaalisissa kohtakteissa, niin peruuttamatonta vahinkoa, ettei hän siitä tulee koskaan selviämään normaaliin elämään. Ja hän itse tietää että se johtuu nimenomaan siitä ettei häntä aikoinaan sijoitettu muualle.
Elämä ei ole koskaan täydellistä. Joidenkin alkuelämä on huonompi kuin toisten. Mutta huonon alun ei tarvitse olla huonon tulevaisuuden ennuste. Sinulla on koko loppuelämä aikaa elää hyvää, rikasta elämää. Sinulla on onni, ettei sinun kokemuksiasi ole mitätöity, vaan ne on nähty, niihin on reagoitu, ja siksi sinulla on lupa myös surra niitä. Jospa tuo nykyinenkin paha olo johtuisi siitä? Ehkäpä elät jonkinlaista suruaikaa? Kukapa tietää.
Mutta tulevaisuus on vasta edessäpäin. Ja siellä odottaa varmasti kaikenlaista mielenkiintoista. Nyt kannattaa keskittyä rakentamaan hyvää pohjaa sille. Kyllä se siitä. Ei muuta ku nokka kohti horisonttia. =)