Kunpa onnistuisin edes jossain elämässäni. Mutta kun on syntynyt luuseriksi niin minkäs teet.
Kun vittu edes jossain olisi oikeasti hyvä, mut kaikessa pelkkä paska. Olisi hyvä jossain sellaisessa, mistä saisi vielä palkkaa.
Huoraksi en vielä kehtaa rueta -kuka tietää, ehkä siitä löydän omimman alani.
Yhteiskunta vetää jälleen maton alta. Työt loppuu kohta, ja niiden piti kestää ensi vuoden loppuun, vaan ei: kevääseen. Pääsin opiskelemaan unelmieni alaa -ja kas: en pärjää siinä. Liian vaativaa mulle. Lennän pellolle kohta kun ei näyttöjä vaan synny. Kun ei synny, ei synny.
Ala tässä pettymyksessä ja itseinhossa ajattelemaan uutta alaa: ei jaksa. Ei pysty ajattelemaan järkevästi.
Kaikki vihaa minua. Eikä ihme: kuka voisi pitää saati rakastaa tyyppiä joka ei siedä oman peilikuvansa näkemistä. Kun edes olisin hauska ja sosiaalinen, et musta pidettäis. Vittu en ole edes supliikki-ihminen. Auttais sekin jos olis kavereita mut ketä tällanen kiinnostaa.
Joskus tuntuu, että onko kaikki ihmiset jotka tielleni osuvat, kirottuja, koska he tapasivat minut. Onko kellään muulla tällaista ajatusta?
Ihan kuin vain aiheuttaisin harmia muille. Ehkä haluan aiheuttaa, onhan sekin valtaa. Saada muut huolestumaan minusta. Vihaamaan mua tai jotain. Reagoimaan muhun jotenkin. Parempi sekin kuin täysi välinpitämättömyys, kai.
Mistä mua rangaistaan koska nuoruuden unelmat työstä, ystävistä ja perheestä eivät toteutuneet?
Onko kohtaloni kuolla köyhänä, yksinäisenä, katkerana. Miksi? Mikä tarkoitus tällä kaikella on?
Olen kuullut, että ne päätyy itsemurhaan, keistä ei ole hyötyä kenellekkään, ei yhteiskunnalle, että on normaalia että kyvyttömät ihmiset poistaa itsensä yhteiskunnasta: se on luonnollista. Ne ei pysty elämään muiden ihmisten sääntöjen mukaan, he ovat hyödyttömiä kaikille, ja täyttävät itse oman kohtalonsa, he poistuvat.
Joskus olen niin täynnä vihaa muita ihmisiä kohtaan, koska he eivät arvosta minua, eivät kunnioita, eivät pidä minään. Ja mä kun yritän kuitenkin miellyttää aina kaikkia. En ole ilkeä ihminen, päinvastoin liiankin kiltti ja myöntyväinen. Ja saan paskaa niskaan.
Tuntuu, että olen jotenkin PILALLA, koko ihminen, sieluni pohjia myöten. Kaikki mussa on jotenkin väärin ja vinksallaan. Älykkyysosamäärä, sielu, sydän.
Mä yritän hoitaa työni, mutta en saa mitään aikaiseksi. Mä yritän hoitaa koulun, olen paikalla joka päivä: näyttöjä en silti saa suoritettua. Liian vaikeita. Miksi en voi olla niin kuin nuo toiset?
Kun vittu edes jossain olisi oikeasti hyvä, mut kaikessa pelkkä paska. Olisi hyvä jossain sellaisessa, mistä saisi vielä palkkaa.
Huoraksi en vielä kehtaa rueta -kuka tietää, ehkä siitä löydän omimman alani.
Yhteiskunta vetää jälleen maton alta. Työt loppuu kohta, ja niiden piti kestää ensi vuoden loppuun, vaan ei: kevääseen. Pääsin opiskelemaan unelmieni alaa -ja kas: en pärjää siinä. Liian vaativaa mulle. Lennän pellolle kohta kun ei näyttöjä vaan synny. Kun ei synny, ei synny.
Ala tässä pettymyksessä ja itseinhossa ajattelemaan uutta alaa: ei jaksa. Ei pysty ajattelemaan järkevästi.
Kaikki vihaa minua. Eikä ihme: kuka voisi pitää saati rakastaa tyyppiä joka ei siedä oman peilikuvansa näkemistä. Kun edes olisin hauska ja sosiaalinen, et musta pidettäis. Vittu en ole edes supliikki-ihminen. Auttais sekin jos olis kavereita mut ketä tällanen kiinnostaa.
Joskus tuntuu, että onko kaikki ihmiset jotka tielleni osuvat, kirottuja, koska he tapasivat minut. Onko kellään muulla tällaista ajatusta?
Ihan kuin vain aiheuttaisin harmia muille. Ehkä haluan aiheuttaa, onhan sekin valtaa. Saada muut huolestumaan minusta. Vihaamaan mua tai jotain. Reagoimaan muhun jotenkin. Parempi sekin kuin täysi välinpitämättömyys, kai.
Mistä mua rangaistaan koska nuoruuden unelmat työstä, ystävistä ja perheestä eivät toteutuneet?
Onko kohtaloni kuolla köyhänä, yksinäisenä, katkerana. Miksi? Mikä tarkoitus tällä kaikella on?
Olen kuullut, että ne päätyy itsemurhaan, keistä ei ole hyötyä kenellekkään, ei yhteiskunnalle, että on normaalia että kyvyttömät ihmiset poistaa itsensä yhteiskunnasta: se on luonnollista. Ne ei pysty elämään muiden ihmisten sääntöjen mukaan, he ovat hyödyttömiä kaikille, ja täyttävät itse oman kohtalonsa, he poistuvat.
Joskus olen niin täynnä vihaa muita ihmisiä kohtaan, koska he eivät arvosta minua, eivät kunnioita, eivät pidä minään. Ja mä kun yritän kuitenkin miellyttää aina kaikkia. En ole ilkeä ihminen, päinvastoin liiankin kiltti ja myöntyväinen. Ja saan paskaa niskaan.
Tuntuu, että olen jotenkin PILALLA, koko ihminen, sieluni pohjia myöten. Kaikki mussa on jotenkin väärin ja vinksallaan. Älykkyysosamäärä, sielu, sydän.
Mä yritän hoitaa työni, mutta en saa mitään aikaiseksi. Mä yritän hoitaa koulun, olen paikalla joka päivä: näyttöjä en silti saa suoritettua. Liian vaikeita. Miksi en voi olla niin kuin nuo toiset?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Itsestäni olen myös tiedostanut sen että jos vertaa muihin niin tunteehan sitä itsensä luuseriksi, mun kavereilla on suurimmalla osalla korkeakoulututkinto, kumppani ja hyvä duuni. Ja eihän sitä voi olla vertaamatta itseään muihin, en ainakaan itse osaa olla tekemättä sitä.
Eikä voi oikein sanoa että ihminen olisi kyvytön, ei vain ole löytänyt paikkaansa tässä yhteiskunnassa. Antaa heidän saavuttaa jotain suurempia tavoitteita elämässään, jotka jaksavat tehdä enemmän töitä sen eteen. Ei itse ole pakko jaksaa. Mutta kunpa itsekin jaksaisi etsiä edes sen paikkansa, ei sitä oikein masentuneena jaksa.
Mutta älä ainakaan vaadi itseltäsi liikoja koulun ja työn suhteen. Vaikeaa se oli itsellenikin tunnustaa ettei jaksa enää suorittaa koulua loppuun. Helvetin vaikeaa tunnustaa että on liian heikko siihen, kaivaa mieltä vieläkin parin vuoden jälkeen, mutta älä sinäkään vaadi itseltäsi enempää mihin kykenet ja jaksat.
Ja jos olet kiltti ja myöntyväinen niin ethän silloin voi haluta aiheuttaa harmia muille. Tiedän kyllä että löytyy paljon ihmisiä jotka käyttävät hyväkseen toisen ihmisen kiltteyttä, joskus pitää vaan osata sanoa EI.
"Mikä tarkoitus tällä kaikella on?" Jos sillä on se tarkoitus kun löydät paikkasi ja tehtäväsi täällä, niin kaikkien niiden vaikeuksien kanssa taistelun jälkeen osaisit nauttia elämästä. Ja elät sen jälkeen vahvempana kun tiedät miltä tuntuu olla ilman toivoa ja elämäniloa. Mutta hyvä että jaksat vielä yrittää koulussa ja töissä, ettet ole täysin luovuttanut.
Oletko muuten hakenut jo apua ahdistukseesi? Koska kun jaksat vielä yrittää, niin yritä parantaa itseäsi, ellet ole jo sen eteen tehnyt. Kun teet kaikkesi minkä jaksat oman terveytesi ja hyvinvointisi eteen niin sen jälkeen sitä näkee asiat toisin, jos vaan se apu löytyy. Jos vain jaksat...
Tsemppiä ja valoisampaa tulevaisuutta...
Olen aina ollut epäonnistuja elämässä, olen epäonnistunut niin miessuhteissa kuin ystävyyssuhteissa, kouluissa ja työpaikoissa, raha-asioissa.
Tuntuu että mua on kuin paskaa eikä arvostetaa..Kyllä siinä itsekin alkaa masentua ja itsetunto laskea kun kohdellaan huonosti..
Vihaan itseäni ja muita ihmisiä.
Tunnen oloni täysin arvottomaksi ja yhdentekeväksi tässä elämässä..Niinhän mulle on sanottukin että parempi jos kuolisit pois.
>>> Ja mä kun yritän kuitenkin miellyttää aina kaikkia. En ole ilkeä ihminen, päinvastoin liiankin kiltti ja myöntyväinen. Ja saan paskaa niskaan. >>>
-Ei sinunkaan tarvitse kaikkia yrittää miellyttää, vaikka se ei silti tarkoita sitäkään että kaikille ikäville tyypeille, esim. töissä voisi näyttää mitä heistä ajattelee; niiden kanssa kun kuitenkin joutuu olemaan, sille ei mahda mitään.
-Ei todellakaan kannata olla liian kiltti ja myöntyväinen, koska karu totuus on se, että sellaisia ovat toiset heti juoksuttamassa ja yrittävät pompotella sinua. Täytyy osata sanoa joskus myös päättävästi ei, varsinkin kun pystyy sen vielä perustelemaankin. Perusteluksi voi kyllä riittää sekin, että sanoo vain kylmän viileästi joskus esim. että "saa sitä kahvia ihan vapaasti muutkin keittää..." tms. (toisaalta, kahvinkeittohan on ihan mukavaa puuhaa, että sikäli ehkä huono esimerkki)
>>> Tuntuu, että olen jotenkin PILALLA, koko ihminen, sieluni pohjia myöten. Kaikki mussa on jotenkin väärin ja vinksallaan. Älykkyysosamäärä, sielu, sydän. >>>
-Onneksi tuo ei pidä paikkaansa, mutta masentuneena ihminen vain kovin helposti on taipuvainen ajattelemaan noin; luultavasti jokainen masentunut ajattelee jossain määrin noin.
Sinulla on ikäsi puolesta vielä kaikki mahdollisuudet onnistua vaikka kuinka hyvin; peli ei sinun kohdaltasi ole vielä ollenkaan menetetty. Jumalan siunausta sinun elämääsi!
Tunsin muutama vuosi sitten melko samalla tavalla. Todella pohjalle ihminen voi mennäkin. Itselleni oli hyötyä siitä, että lakkasin ajattelemasta näitä yhteiskunnan asettamia vaateita. Harrastuksista kannattaa pitää kiinni, sillä niissä tapaa ihmisiä, kenties samalla tavalla tuntevia kuin sinä. Harrastukset ohjaavat ajatuksia johonkin toimintaan, etkä koko ajan märehdi itseäsi. Ja jos et saa itseäsi kiskottua harrastuksiin, kuuntele vaikka musiikkia. Itse en jossain vaiheessa saanut enää luettuakaan mitään, sillä keskittymiskyky oli aivan tipotiessään ja ajatukset harhailivat. Yritä iloita ihan pienistä asioista, vaikka vaikeaa olisikin. Tee sellaisia asioita, joista itse ennen nautit. Ja arvostuksesta, vanha klisee pitää paikkansa: Muut eivät arvosta sinua, jollet itse arvosta itse itseäsi. Olen myös antanut ihmisten käyttää minua tavalla jos toisella hýväksi, ja tätä jos jotakin on vaikea antaa itselleen anteeksi. Liikunnasta on ollut itselleni paljon hyötyä, käy kävelyllä! ja siitä, että pyrkii tekemään jotain. Jossain vaiheessa oli suuren ponnistuksen tulos, kun sain vaikka tiskit tiskattua. Kuulostaa melko älyttömältä, mutta just tollaset pienet, toisille ehkä rutiininomaiset asiat pitävät pinnalla. Älä anna muiden sanella miten juuri sinun tulisi elää.
Niin itse ainakin tiedän millaista se on, kun on tiskipöydällä taas kaksi kuukautta kasvanut vuori kaikenlaistaa kippoa ja kattilaa, joista olen jaksanut ja toimertunut huuhtelemaan vain isoimmat ruuanjämät pois.
Kaikki kotihommatkin tuntuu ylivoimaisilta ja tuntuu että pelkästään jonkun tekemisen ajatteleminenkin jo käynnistää väsymysreaktion ja voimattomuuden tunteen. Päiväasairaalaan olen jonossa. Olisikohan jollain tietoa, että mihin se päiväsairaalan hoito perustuu, lauluun ja leikkiin vai mihin, siihenkö että masentuneet yms. keksenään vatvoo asioitaan???
Tietäisikö joku kertoa?
Olin 90-luvun lopulla päiväsairaalassa ja ainakin silloin se oli ihan "kiva" kokemus. Pitkälti perustui eri pienryhmien erilaisiin tehtäviin: leikkeihin ja lauluun ja muihin "hauskoihin" tehtäviin. Keskenämmekin vatvoimme tietenkin kokemuksiamme ja välillä saimme purkaa tunteitamme ihan yksinkin henkilökunnalle ja muistaakseni ainakin kerran viikossa myös psykiatrille.
Sain sieltä ystäviäkin, mutta ovat nyt eri syistä jääneet. Olivat kuitenkin siihen aikaan iso voimavara ja alku "parantumiselleni". En tietenkään pysty sanomaan, että mitä päiväsairaalassa nykyään touhutaan kun resursseja on pienennetty jatkuvasti, mutta uskoisin sen kuitenkin edelleenkin olevan ihan jees paikka.
Tiedä vaikka itsekin vielä pääsisin sinne kun nyt olen sairastunut uudelleen.
Kiitos kaikille vastanneille.
Tiedän että en ole yksin näiden loputtomien murheiden kanssa. Minä tiedän myös mitä on kun ei jaksa tiskata, kun kämppä on kuin kaatopaikka, kun ei vaan jaksa. Olen kuitenkin huomannut, että kun siihen ryhtyy vaikka siivoamaan, niin olo on mainio kun on puhdas koti.
Ja kun käy suihkussa ja laittaa vaikka jotain hyvää voidetta...pieniä asioita, mutta piristävät arkea.
Paljon paljon halauksia teille kaikille ja jaksamista!!!
on niin suunnaton kuolemankaipuu... voisi vaan jättää koko paskan elämän elämättä. Ihmiset ovat tehneet maailmasta arvottoman. Sielunruokaa ei saa juuri mistään :/