-Juuri tänään pohdiskelin sitä,miten moni asia on ikääntyessä kohdallani muuttunut.-Suuri joukko hyvistä ystävistä on kadonnut johonkin ja kuusikymmppisenä ei synnyt juurikaan uusia ystävyyssuhteita,sillä tässä iässä ihmiset ovat urautuneet useimmat vanhoihin kuvioihin eivätkä rohkene tutustua "ventovieraisiin" lähimmäisiinsä.-Olen sosiaalinen ja puhelias ja tapaan tosin eri tilanteissa henkilöitä,joiden kanssa tulee jutusteltua kaikenlaista maan ja taivaan väliltä,mutta ne tapaukset jäävät sitten kertaluontoisiksi.-Toisaalta,kun ajattelen tilannetta,ei itselläkään riitä aika ja voimavarat uusiin yhteyksiin pitemmän päälle.-Aikuiset lapset ja puoliso vaativat sen suurimman ajan,mutta kaipaan myös "omaa elämää" ja toteutankin sitä monella tavalla tilanteen salliessa.-Kuinkahan monella ikäiselläni (61) kuluu aikaa ja energiaa aikuisten jälkeläistensä kanssa puhumattakaan lapsenlapsista?-Äidin osa ei todellakaan ole sitä,että hoidat lapsesi aikuisiksi.Olet äiti jatkuvasti heille.Siitä vastuusta ei pääse pakoon.-Otan väsyneenä "irtiottoja" sairaista lapsistani ja yritän ainakin päiväksi unohtaa "vastuuni" heistä.Muuten ei jaksaisi.-Hukataanko me naiset oma elämämme johonkin vai osataanko elää myös itselle ja nauttia tästä elämänvaiheesta?-Seuraan läheltä sukulaiseni elämää.Kantaa suurta huolta lapsistaan,jotka ovat kuitenkin terveitä,hyvissä ammateissa ja pärjäävät.Ongelmat ovat mielestäni pienimuotoisia,kun vertaan niitä osaan omista lapsistani,joilla on taloudellinen niukkuus ja sairaus rasitteena.Ehkä vertaileminen on väärin,mutta näitä ajatuksia tuon tässä kuitenkin esille.-Tänne kirjoittelevat kenties ne paremmin selviävät ikäiseni,joilla riittää aikaa ja energiaa itsensäkin hoitamiseen.Suuri joukko ikätovereitani saattaa olla sivussa tästä harrastuksesta omien elämäntaakkojensa alla.
Vuosien myötä elämä muuttuu
Virke
342259
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 5 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 34
Vanhimmat
Ei näin tiukkaa pötköä jaksa lukea, jaksota tekstiäsi.Ei uutta virkettä ole tapana aloittaa ajatusviivalla. Voisit kirjoittaa myös lyhyempiä virkkeitä.
;)
he he
Kiitos palautteesta!
(Tässä ei aina jaksa kiinnittää huomiotansa kirjoitustyyliinsä nykyisin,vaikka olinkin koulussa aikoinaan kieliopillisesti kiitettävän tasolla.Armahdan itseäni virheistäni!)
Teksti on kuin elämä. Menee nopeasti asiasta toiseen, pysähtymättä. Ja viivat aloituksessa - no, niinhän se ovat, vaikka eivät kieliopin sääntöjä täyttäisi. Hyvä aloitus, rivienvälitkin kertoo, mutta - jarruta vähän, myös tosielämässä. Tai tee mikä hyvältä tuntuu.
Etkö tiedä, että pisteen (tai muun välimerkin) jälkeen on tehtävä välilyönti...?
ei siis: "---tekstiäsi.Ei uutta---" vaan:
"---tekstiäsi. Ei uutta---".
Lakkaa mollaamasta muita kirjoittajia, kun et itse osaa paremmin.
lukemiseen. Ei ollut mitään ongelmaa lukea loppuun asti. Eiköhän tekstin sisältö ole se tärkein. Jälleen liikkeellä jokin kielioppi poliisi. No, kuluuhan se aika siinäkin....virheitä etsiessä. Kyllä on elämäsi yksitoikkoista.
mutta ihmisiin tutustuminen on ainakin minun kohdallani tullut helpommaksi iän myötä. Rohkeutta on tullut lisää jutella ventovieraiden kanssa, mutta ei siitä useinkaan synny pitempiaikaista ystävyyttä. Toisaalta minä löysin kivan naisystävän pari vuotta sitten vähän alle kuusikymppisenä. Vastasin eräälle naiselle, joka oli kirjoittanut lehteen hyvän pakinan ja meille syntyi kiva ystävyys. Kirjoittelemme aivan päivittäin viestejä toisillemme ja tapaamme silloin tällöin sekä kutsumme toisemme synttärijuhliimme ym.
Olen itsekin antanut palautetta lehtijuttuihin ja joskus kirjoitellut mielipiteitäni saaden vastinetta.
Hienoa,että ystävyytenne jatkui!
Vuosien mittaan elämä todella muuttuu, mutta me itse sen teemme mieleiseksemme tai emme. Elän parasta aikaani, täytin 60-vuotta ja pääsin eläkkeelle. Minulla on ystäviä, työtäkin teen "harrastuksena".
Minulla on miesystävä ja matkustelemme yhdessä.
Lapseni elävät elämäänsä, johon en puutu, eikä hekään omaani. Meillä on hyvät välit, mutta he arvostavat minua yksilönä, eivätkä tuppaa huoliaan minulle tiedostaen, että olen heidän kanssaan osani tehnyt.
Onko niin, että et osaa katkaista napanuoraasi lapsiin?
Sukulaisiin pidän yhteyttä juhlapyhinä.
Et ehkä ymmärtänyt aloitustani oikein.Tarkoitus oli lähinnä herättää keskustelua elämän realiteeteistä eli mitä on arki tosiasiassa monen kanssasisareni kohdalla ja mitkä keinot jaksamiseen itse kullakin vastaavissa olosuhteissa.
En "roiku" lapsissani,vaan yritän aktiivisestikin heitä hätistellä omaan elämään,mutta en voi myöskään sulkea oveani heiltä,kun tarvitsevat apua.Vanhin poikani esimerkiksi ei pärjää täysin aivovaurionsa vuoksi asuntonsa siivouksen kanssa ja autan siinä.Skitsoferiaa sairastava tarvitsee tukeani monessa muodossa,vaikka hänellä on omat tukihenkilönsäkin.-En tyrkytä apuani,mutta olen tarvittaessa käytettävissä.
Rentoudun lomamatkoilla sekä puolisoni (joka ei ole lasteni isä) että lasteni ja myös välillä aivan yksinkin.
Ihmisten tulisi spontaanisti voida "purkautua" keskusteluryhmissä ja näin kokea yhteenkuuluvuutta ja apua eri elämäntilanteissa.Esim. kauppakeskuksissa tai seurakuntien tiloissa voisi olla vaikka päivittäinen tai ainakin viikottainen avoin keskustelupaikka! Sellainen "matala kynnys" tutustua uusiin ihmisiin.
Kuuntelen miltei päivittäin eri tilanteissa lyhyen hetken jotakin ihmistä ja olen huomannut,että monilla on valtava tarve tulla huomioiduksi ja kuulluksi.Siitä virkistyy sitten itsekin.
Itsellenikin olisi paljon hirveämpää, jos lapsilleni tapahtuisi jotain kuin, jos itselleni. Olen seurannut sivusta vammaisen lapsen äidin elämää. Olen auttanut heitä. Itselläni on terveet lapset, jotka ovat itsenäistyneet. Mikään ei ole itsestään selvää. Elämä ei ole oikeudenmukainen, toiset saavat paljon suuremman taakan kuin toiset. Toivottavasti saat täältäkin ilonaiheen silloin, tällöin. Ja ne tosiystävät ovat harvinaisia.
aito ja hyvä kirjoitus. Voin silmissäni nähdä missä tilanteessa elät. Samantapaisia ajatuksia on itse kullakin. Toiset kirjoittavat tai puhuvat kaiken ulos. Toiset kasaavat sisäänsä isoa möhkälettä.
Itsensä hoitamiseen pitäisi osata ottaa aikaa. Se on helppo sanoa mutta vaikea toteuttaa. Olemme vielä sitä sukupolvea, joka opetettiin uhrautumaan toisten vuoksi. Kyllä niitä ystäviä vielä tässäkin iässä saa. Jos etsimällä etsii niin mitään ei löydä. Sattuman kaupalla tulee joku toinen joka on samassa tilanteessa. Siitä se ystävyyskin alkaa. Usein parempi kun nuorena somitut suhteet. On jo kokemusta ja näkemystä ettei pienet jutut hetkauta. Pitää vain osata kulkea avoimin mielin.
Itselläni ei lapsenlapsia ole. Lapsen vakava sairaus sattuu enemmän kun omat sairaudet. Tietämättäänkin kantaa huolta ja murhetta mukanaan.
Jatka tälle palstalle kirjoittamista. Älä säikähdä jos saat inhottavia kommentteja. Yritämme porukalla olla tukenasi sen minkä osaamme.
Lämmin kiitos!
Henkilösuhteista.
Vanhat "hyvät" kaverini ovat, yhtä lukuun ottamatta, kuolleet.
Kaikilla alkoholi ollut jollain tapaa osallisena poismenossa.
Minä vaan sinnittelen.
Omatoimimatkoilla syntyneistä tuttavuuksista on huomattava osa kuollut.
Jne.
En ole ajatellut asiaa ikäluokittain. Erilaisissa harrastuksissa syntyy eri ikäisiä tuttavuuksia.
Kerran kokeilin jopa eläkeläisten retkeä mutta en kotiutunut.
Katsotaan 10:n vuoden kuluttua jos hengitetään.
Meillä, 63/58, tenavat itsenäistyivät heti kirjoitusten ja intin jälkeen.
Maantieteellinen ero rajoittaa fyysistä yhteyden pitoa.
Voi olla hyväksikin?
Emme ota heistä murhetta. Ei ole syytäkään.
Jos jotain olisi mennyt pieleen niin myöhäistä sitä olisi nyt korjata.
Huoltovelvollisuuden päätyttyä ja saatettuamme jälkikasvu omalle uralleen, voimme mielestäni olla hyvinkin itsekkäitä.
Muista naisista en tiedä.
Meidän nainen ainakin elää kanssani sovussa ottamatta turhia murheita.
Meillä kummallakin on,yhteisten lisäksi, omat, päivittäiset rutiinimme.
Vaimo on aktiivisempi yhteydenpitäjä tenaviemme suuntaan.
Minä kipristelen silloin kotona "tilapäisleskenä".
Lisäksi onnistun vaikeuksitta hätistämään hänet kerran vuoteen viikon, kahden "tyttöjen" matkalle johonkin.
Yhteisten matkojemme lisäksi.
Älä ystävä hyvä turhaan kehitä itsellesi murheita!
Hankkimasi marttyyrin kruunu ei kuitenkaan saa odottamaasi arvostusta.
On asioita joihin emme voi vaikuttaa ja niitä joihin voimme.
Turha puristella kiveksiä ylivoimaisten asioiden kanssa!
Tässähän juuri parhaillaan sinnittelen eroon turhista paineista ja "marttyyrin kruunusta".
Tosiasioita ei voi kuitenkaan ohittaa.Ne tulevat aina vastaan silloin,tällöin.Oman elämän haltuun ottaminen ja uusien vertaistukihenkilöiden kohtaaminen tuovat voimaa elämääni.Olen avoin maailmalle ja maailmani muodostuu elävistä ihmisistä,joihin voin saada yhteyden samalla aaltopituudella.
Tämäkin keskustelu tuo selvästi esille sen,ettemme useinkaan ymmärrä toisiamme.Elämänkokemuksemme ovat niin erilaiset. Eikä ihmiseltä voi vaatiakaan ymmärtämystä asioiden suhteen,joista hänellä ei ole kokemusta.
On olemassa niin suuri kahtiajako:toisten jälkeläiset syntyvät terveinä ja selviävät normaalisti elämässä eteenpäin.Toisille annetaan jo varhaisessa vaiheessa erilaista taakkaa elämän taistelussa.Voiko sen valita ja voiko sen siirtää kevyesti pois,kun on kysymys omista lapsista?
Elän parhaillaan elämäni onnellisinta aikaa normaalin ja terveen puolison rinnalla.Takana ovat vuosikymmenien vastuut perheen elatuksesta ja "yksinhuoltajuudesta" lukemattomine huolineen.
Tähän päivään kuuluvat myös aikuiset sairaat lapseni,joille olen kuitenkin äiti.
Lapsenlapseni eivät minua rasita.On etuoikeus tavata heitä.He ovat hienoja persoonia,kiitos miniäni ja poikani hyvän kasvatuksen.-Suuri ilonaihe on,että kaksi lapsistani on kovalla yrittämisellä selviytynyt ammattiin ja itsenäiseen elämään,mutta ymmärrän niitä vanhempia omasta kokemuksestani,jotka jatkavat edelleen vanhemmuuden vastuutaan aikuisiin lapsiinsa nähden olosuhteiden pakosta. -Voiko äiti lakata olemasta äiti?-Elämä ei ole aina yksioikoista.Kaikille voi tapahtua kaikkea.
usein on niin, että on hyvin helppoa tökkiä toistä"silmään". Varsinkin jos oma elämä on ollut niinsanotusti helppoa. Sen vain voi ymmärtää toinen ihminen, jonka elämässä kaikki ei ole ollut niin itsestään selvää. Olen varmaankin kanssasi suunnilleen samanikäinen, aikanaan eronnut alkoholistimiehestäni. Meillä oli yksi lapsi. Jossain vaiheesa tuli uusi avioliitto ja siitä yksi lapsi lisää. Elämä onkin ollut tasapainoista. Nyt sitten lasten lennettyä pesästä,olemme jääneet kaksin, lapsenlapsemme tulee melkein päivittäin luoksemme koulusta (olen jäänyt työstäni pois) on todella ihanaa että hän tulee, pieni sinisilmäinen päivänsäde. Olemme puolisoni kanssa alkaneet käydä tanssimassa, siellä mieli virkistyy ja saa kunnon liikuntaa. Olemme löytäneet sieltä tanssituttuja, emme ole heitä aikaisemmin tunteneet. Joistakin tullut todella hyviä ystäviäkin. Innolla odotamme toistemme tapaamista. Joten keksikää puolisonne kanssa joki yhteinen harrastus, jossa tapaatte uusia ihmisiä. Siitä se pikkuhiljaa sitten lähtee. Kyllähän se niin on, että äiti on aina äiti. Oli lapset sitten aikuisia tai lapsia. Itselläni on vielä äiti, mutta hyvin dementoitunut, ei tunne enää meistä ketään. Todella ikävää. En usko että olet mitään martyyrinkruunua itsellesi luonut,sinä olet äiti, joka kannat huolta lapsista,niin kannan minäkin, vaikka heillä on työtä ja toimeentulo. Ikävää, että osa lapsistasi on sairaita, se ei ole mitään helppoa katsella. Varmaankin joku valittaa tästäkin, että liian pitkästi kirjoitettu. Valittakoon, onpahan hänelläkin jottain aihetta ellää.
vajetta taidan potea.
Anteeksi karun suoraviivainen lähestymistapani!
On liian helppoa hakea selitystä omille asenteilleen lapsuudestaan.
Tulee kuitenkin väistämättä mieleen ne kerrat kun talvisin juostiin karkuun puukon kanssa riehuvaa isääni.
Kesällä oli helpompaa. Oli enemmän reittivaihtoehtoja.
Tai nähdä isäni kiroten menossa hirttäytymään köysivyyhti kainalossa.
Lukuisia kertoja itkin ullakolla kuunnellen vanhempieni riitelyä.
Syvimmin on jäänyt mieleeni se että heidän kurjuutensa johtuu vain minusta.
Siitä kodista oli helppo lähteä.
Olen joskus ajatellut että tällä taustalla oli kaksi vaihtoehtoa.
Sortua tai kovettua.
Omaa perhettäni koskien tein muutamia päätöksiä sillä perusteella ettei ainakaan muutamia lapsuuskotini ilmiöitä siinä esiinny.
Myötäelämiseen en kuitenkaan kovin helposti pysty.
Anteeksi heikkouteni!
Ystäviä toki meillä on.Yhteisiä ja mieheni kautta tulleita.Käymme paljon erilaisissa tilaisuuksissa lähinnä seurakunnan ja musiikin merkeissä.Mieheni on ahkerasti mukana esiintymässä soittokunnassa ja kuorossa. Itse toimin seurakunnan ystäväpalvelussa,mutta joskus kaipaan entisiä hyviä sydänystäviäni,joiden rinnalla on saanut vuosikymmenet kokea ilot ja surut.Aika on muuttunut,ihmiset ovat muuttuneet,muuttaneet,kuolleet. Takana on 70- ja 80-luvun antoisa aika,jolloin koki ystävien kantavan voiman.Sai itkeä ja iloita yhdessä.Sitä kaipaan.
Varmasti itsekin olen muuttunut,ikääntynyt,väsynyt.On kuitenkin turvallista tietää,että siellä te jossakin olette;ystävät ja lähimmäiset.
Kiitos toisillekin keskusteluun osallistumisesta!
Oliko se nimimerkki Tara (jos oikein muistan),niin huomaan,että olet löytänyt oman elämäsi salaisuuden ja terveen itsenäisyyden.
Me jokainen valitsemme omat selviytymiskeinomme elämämme traumoista.
Kommenttisi antoi ajattelemisen aihetta ja koin hyvänä,että osasit tuoda jotakin lapsuudestasi avoimesti esille.
Joku viisas on todennut,että vain vahvat pystyvät itkemään ja tuntemaan myötätuntoa.Muutama ihminen on minulle aikoinaan todennut,että "olet vahva ihminen" kuultuaan osan "kärsimyshistoriastani".En osaa sitä itse arvioida,mutta sen voin vakuuttaa,että olen käynyt kestokykyni äärirajoilla.Olen itkenyt paljon tuskaani ulos,puhunutkin.Oli aika jolloin itkin paljon päivittäin.Kyynelten läpi näki selvemmin.Ei ollut enää mitään menetettävää.
Mielenkiintoinen aihe tämä:ihmisten erilaiset selviytymiskeinot.
Suo anteeksi,että tunnen myötätuntoa Sinuakin kohtaan! Se ei ole sääliä,vaan lähimmäisenrakkautta.
Toki saat anteeksi empatian puutteesi.Saat olla juuri sellainen kuin olet.
Pikkusen täytyy harventaa, että hyvät mietteet tulisivat luetuksi.
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=2000000000000016&conference=563&posting=22000000030834269
Ei äiti lakkaa olemasta äiti.Kaikki mitä lapsille tapahtuu vaikuttaa.Heidän ilostaan iloitsee surujaan suree.Eivät kaikkien lapset ole tukevasti omilla jaloillaan ajoissa kotoa lähteneitä.Elämä ei mene aina suoraa rataa.Jos lapsella on hätä kyllä sitä kiiruhtaa apuun,ottaa kotiin tuhlaripojan,puhaltaa pipit pois,haluaa auttaa ja tukea.
Eivät kaikki lapset pärjää elämässä.He ovat saattaneet saada jo elämänsä alussa huonot eväät.Tsemppiä sinulle!
Kiitos rohkaisusta!
Lapsistani yhdellä on syntymävaurio ja kaksi on sairastunut murrosiässä eri sairauksiin.Koen,että vaikeinta on ollut hyväksyä terveen nuoren menettäminen parantumattomaan sairauteen,joka vaatii loppuelämän lääkityksen ja seurannan.Olen silti valtavan iloinen siitä,että he selviytyvät itsenäisesti asumaan tällä hetkellä ilman sairaalahoitoa,mutta aina on kuitenkin "varuillaan",kun puhelin soi.
Kaikkinaista tuentarvetta on ajoittain,käytännössä viikottain. Ymmärrän,että tilanteeni on kuitenkin helpompi kuin ns.omaishoitajan,joka on jatkuvasti vastuussa.Eipä sitä tällä iällä jaksaisikaan.
Kerran äiti - aina äiti! Iloitsen omista lapsistani ja osaan iloita myös omasta naisen elämästäni,joka on arvokas.
Sympatiani kaikille äideille!
En voi allekirjoittaa tuota, että ystäviä ei enää tämänikäisille tulisi. Kyllä niitä tulee, olen saanut monta uutta ystävää eläkkeelle jäännin jälkeen, kun olen voinut käydä säännöllisesti harrastuksissa. Samanhenkisiäkin vielä, kun harrastuksetkin ovat samat siis. Ja kun viikottain heitä tapaa, niin kyllä siinä tutuksi tulee ajan myötä. Olen aika sosiaalinen loppujen lopuksi, vaikka yksinoloakin tarvitsen.
Sikälikin onnellista on ollut solmia uusia ihmissuhteita, kun kaksi ystävistäni on jo kuollut.
On upeaa kun joku kirjoittaa noin aidosti ja rehellisesti. Vielä hienompaa, että kykenet ottamaan vastaan alkeellisenkin kritiikin siitä loukkaantumatta.
Mieleeni tulee eräs mietelause."Vaikka paskaa saisin, sen elämän peltoon levitän ja saan pellon kukkimaan."
Luen paljon kirjoja, eikä ollut mikään ongelma lukea tiukkaa tekstiäsi.On äärettömän loukkaavaa toisen purkaessa sydäntään alkaa arvoimaan toisen kirjoitusvirheitä, jotka eivät edes virheitä ole.Osaat kirjoittaa todella hyvin.
Äiti on äiti koko elämänsä, ei sitä mihinkään pääse. Äidin, jolla kaikki on soljunut mukavasti on helppo lähteä siskoaan ojentamaan silloin kun vastaan on tullut jyrkkää vastamaata.Paremmin onnistunut kuvittelee helposti, että kaikki eteen kasaantunut hyvä on omaa ansiota. Elämä ei ole oikeudenmukaista, se on hyvä tiedostaa .Kaikkien lapsilla ei ole aina onnellista ja totta kai se satuttaa varsinkin äitiä. Tämä tapahtuu, vaikka äiti olisi 80-vuotias.
Minustakin ystäviä on vaikeampi löytää vanhempana, mutta ei se mahdottomuuskaan ole. Kun on paljon läheisiä menettänyt, tulee epäuskon hetkiä. Ikääntyminen on kuitenkin jatkuvaa luopumista. Monessa suhteessa.
Kovin montaa ystävyyssuhdetta en jaksaisi yläpitääkään.
On todella jännittävää kun ikääntymisen myötä lapsuuden kokemukset, sekä hyvät että pahat jollain lailla kirkastuvat.Kurjasta lapsuudesta on aina se hyöty, että ilman niitä kokemuksia ei olisi se mikä nyt on.Kunnioitan suuresti ihmisiä, jotka ovat ankeasta lapsuudesta riippumatta eläneet mielekästä ja antoisaa elämää.
Voi miten hieno oli Sinunkin kirjoituksesi! En löydä sopivia adjektiiveja,millä sitä kuvaisin:kypsää,lämmintä,syvällistä tekstiä. Kolme kiitosta ei ole yhtään liikaa!
Tässä ketjussa taisi löytyä toinenkin upea vastine,joka todella ilahdutti minua.
Siinä olen samaa mieltä, että lapsistaan ei ns. pääse koskaan eroon, ei millään muilla tavoilla kuin siten,että aikanaan itse siirtyy manan majoille. Kun on ruumissaan osaa itsestään kantanut, sitä kantaa tunnepuolella aina, halusi tai ei. Kuinka paljon lastensa elämään osallistuu, siinäpä kysymys.
Autan, kun apua pyydetään,jos siihen on mahdollisuus ja jaksan. Henkisesti samoin, jos puhuminen ja kuuntelu auttavat, usein auttavat. Sanon, kun en jaksa,eivätkä siitä ole loukkaantuneet. Lasten kaveriksi ja parhaaksi ystäväksi en pyri, sen olemme keskustelleet läpi ja lapset ovat sanoneet, että äiti on äiti. Kuitenkin niin, että huoltajan tehtävissä en ole enää.
Yhtä hyvin kuin omassa elämässä on vaikeuksia, niitä on lasten elämässä, se on elämää. Lapselle ei voi pohjustaa ikuista lämmintä ja turvallista pesää, enempää kuin itsellenikään voin. On hyväksyttävä se, että elämä kantaa, meitä kaikkia tavallaan. Mitä voi opetella, on tietynlainen irtipäästäminen,hyväksyä se, että asiat kuitenkin aina järjestyvät jotenkin - oli kyse itsestä tai muista.
Itsenäistä elämää olen viettänyt aikanaan yksinhuoltajana. Olen totutellut siihen,että omaa elämääni varten on siivu, ruuhkavuosina pieni, nyt isompi. Siivu on käsittänyt opiskelua, harrastuksia, ihmissuhteita, mitä milloinkin, joskus ehkä vain oman lukuhetken.Olen yksin, mutta en yksinäinen. Ystävät ovat nuoruusvuosilta eli vanhoja, mutta on mukana jokunen uusikin.
Ainakin minun kohdallani on niin, että en jaksa enää hoitaa monia ihmissuhteita. Olin ammatissa, jossa olin jatkuvasti erilaisten ihmisten keskellä ja tien päällä. Se väsytti ja väsyttää edelleen.
Tutustuminen ihmisiin ei ole vaikeaa, avoimuutta se kyllä vaatii ja rohkeutta. Myös sitä, että hyväksyy muutokset toisissa, ehkä senkin, että kaikki ystävyydet eivät kestä. Mutta oletko itse tehnyt aloitteita, pyytänyt kahville, teatteriin jne.? Vai odotatko,että toiset tekevät?
Jostain syystä me suomalaiset olemme aloitteentekijöinä aika avuttomia, odotamme toisten tekevän hyväksemme jotakin. Joskus niin on, mutta monasti asiat jäävätkin paikalleen ja ihmiset katoavat jonnekin, kuten sanot.
Minulle on jäänyt aika yksipuolinen kuva suomalaisesta vanhuudesta. Se koetaan hyvin mustavalkoisena, joko ratisevan yksinäisenä vailla kontakteja tai harrastuksia, yksin kotona aina ikkunassa tai yltiöriehakkaana aina nuorena, tukka putkella, aina menossa, hui kuinka elämässä pitää olla hauskaa, nyt me nautitaan, nyt on meidän vuoro. Totuus on varmasti paljon laaja-alaisempi.
Muutama ystävistäni on näitä tukka putkella- tyyppejä. Se on heidän valintansa. Olen usein väsynyt ja silloin äärettömän kiitollinen siitä, että voin itsellisesti ja ehkä itsekkäästikin olla juuri sellainen ja sen näköinen kuin olen.
Sanot, että vastuuta ei pääse pakoon. Mutta oletko tosiaan mielestäsi vastuussa aikuisten lastesi elämästä? Uskallan sanoa,että et ole. Mitäs, jos kävisit keskustelemassa vaikkapa diakonin kanssa? Tunnut ottaneen hirvittävän raskaan taakan, jolle et kuitenkaan mahda mitään. Puhuminen ja asioiden jakaminen helpottaa, vaikka se ei saa sairautta katoamaan eikä taloudellisia huolia häviämään.
Kirjoittaminen on myös mainiota terapiaa, mutta toivoisin, että voisit jollekin kasvokkainkin keventää huoliasi. Samoin toivon sinulle jatkossa aikaa itsellesi, virkistävää lepoa ja iloa omasta elämästäsi. Jos sinulla jostakin on vastuuta, se on juuri tämä.
-Olen ollut koko päivän liikkeellä ja luin juuri tekstiäsi.Tuli sellainen vaikutelma,että olet aivan liian huolissasi minusta.Kyllä minä voin hyvin ja tänään on ollut tapahtumarikas päivä,vaikka yksi suruviestiuutinenkin tuli aamulla.Se kosketti suurempaa joukkoa ja yhdessä saimme lohdutusta tarjota poismenneen läheisille.
Tapasin myös vanhan ystäväni,joka lupasi ottaa yhteyttä.-Aloitteita teen melko ahkerasti.Viikon aikana olen muistaakseni pyytänyt kolmea ystävää kahville ja käymään.Asian toteuttaminen jäi lähiviikkoihin.Kaikilla tuntuu olevan nykyisin omat aikataulut ja kiireet.(Kuten itsellänikin).
Totta,ettei ihminen jaksa hoitaa kovin montaa ihmissuhdetta.Välillä on välttämätöntä olla yksin ja "ladata" itseään. Koen,että nyt kaipaan erikoisesti keskusteluryhmää lähiympäristöstä jonkin itseä kiinnostavan aiheen merkeissä. Tällaisissa ryhmissä olen aikaisemmin paljonkin ollut mukana ja ne ovat olleet sopiva henkireikä arjen pyörityksen lomaan.Valitettavasti sellaisia ryhmiä ei ole nyt tiedossa. Kasvotusten kohtaaminen ja ajatusten vaihtaminen on mielestäni tehokkaampaa kuin "tuntemattomana" kirjoittaminen,koska reaalitilanteessa voi puhumalla heti tuoda esille mahdolliset väärinymmärtämiset ja oikaista ne. Toki sen voi tehdä kirjoittamallakin,mutta todellisessa kohtaamisessa ihmisen ja ihmisten kanssa tapahtuu rakentava yhteys.Kritiikkiäkin voi olla mukana.Se on elämää.
Taidan olla välillä liiankin aktiivinen ja nyt on taas se vaihe,että tutkailen ympärilleni....
Elämä on ihanaa - ihmisenä ihmisten joukossa!
Ahaa, olet ehkä näitä personallisuuksia,jotka menevät ns. laidasta laitaan eli hyvä päivä on todella hyvä ja huono todella huono. Sorry. Kirjoitin ensin tekstini alkuun samantapaisen kuin Pelle eli tekstiäsi on helkkarin vaikeaa lukea - ihan oikeasti ja ei millään pahalla. Sitten mietin, että jospa tekstisi on syvästi masentuneen ihmisen tuotosta eli myös sen layout kertoo sinusta - on jo viesti sinänsä. Olisi ollut aika raakaa sellaisessa tilanteessa puuttua kirjoitusasuun.
Noh, kun tästä ei ole kysymys vaan mielialojen ailahtelusta, hyvä niin. Silti voisit tekstiä siistiä jatkossa eli kappalejaon ainakin tehdä.
Rakas ystävä,en aivan tunnistanut analyysista itseäni.
Toinen ihminen on hyvä peili,josta voi tutkailla persoonaansa ja oppia siitä hyödyllisiä asioita.
Muistin eräät ystävieni kommentit kurssimme päätteeksi ja kaivoin muistiinpanot esille. 15 hengen ryhmäni kuvaili minua seuraavalla tavalla:
"..pidän sinusta
-koska olet tähän mennessä rohkein ihminen,jonka tiedän.Olet positiivinen,vahva ja kipujen voimistama avoin nainen isolla N:llä.
-pidän sinusta,koska seisot jalat maassa oman vakaumuksesi kanssa avoimesti ja ilmaiset itseäni hauskasti.
-pidän sinun pulppuavasta huumorintajustasi.
-pidän sinusta,koska sinussa on luonteenlujuutta.Et ole alistunut,vaan raivaat oman tiesn.
-pidän sinusta,koska olet niin suorasukainen ja asioita peittelemätön nainen.Rehellisyytesi kaunistaa sinua!
-olet rohkea ja ihanan lämmin ihminen.
-ihailen sinun selviytymistaitoasi,sitä optimismia ja uskoa,jota jaat vakuuttavasti toisille uskon vahvistamiseksi...
-pidän tavastasi puhua,olet empaattinen.
-sinussa on voimaa,jota ei voi muuta kuin "kadehtia".
-pidän antaumuksesta,jolla heittäydyt asioihin..."
****************************************************
Siinä siis kurssiystävieni näkemyksiä.Hienoja olivat! Huh! Olenko sellainen? Toivottavasti.
Sinulla, hyvä nimim. "Virke" saattoi olla ihan hyvääkin sanottavaa. Tekstisi lay-out, oli valitettavasti sellainen, ettei sitä voinut lukea.
Tervetuloa kirjoittelemaan tänne, mutta jotenkin selkeämmin: esim. korkeintaa viisi riviä yhteen kappaleeseen. Myös virkejakoa on syytä harkita.
Todellakin, olet tervetullut, kunhan kirjoitat jotensakin luettavasti.
Kiitos palautteesta. Saa nähdä,muistanko noudattaa ohjetta,mutta ainakin voin yrittää.
Tässä tulee esille se seikka,että monillakin ihmisillä olisi painavaa asiaa kerrottavana,mutta sen esilletuominen tuottaa vaikeuksia.Miten he selviytyvät,jotka eivät osaa tai pysty saamaan "ääntään" kuuluville,vaikka heidän viestinsä olisi todella tärkeä?
Olen havainnut,että kansanedustajiksi valitut omaavat selkeän puhetaidon.Sitä toki tarvitaan,mutta jäävätkö sitten piiloon ne henkilöt,jotka eivät omaa näitä kykyjä? Siinäpä miettimistä!Juuri heillä voisi olla paljon annettavaa.
Miten paljon näilläkin palstoilla on ihmisiä,jotka lukevat viestejä,mutta eivät milloinkaan kirjoittele tänne itse (voi olla usein viisastakin) eivätkä osaa,uskalla tai tahdo tuoda esille omia kannanottojaan?
Edelleenkin:asia olkoon tärkeämpi kuin sivuseikat (niitäkään väheksymättä).
ole ongelmaa lukea "virken" tekstiä. Eikait tämä ole mikään oikein kirjoituksen opettelukenttä.
Eikö ole pääasia, että täällä saadaan mielipiteet vaihdettua ja sydäntä purettua.
Joka ei kykene lukemaan, voi jättää lukematta.
Miksi aina pitää takertua joihinkin pikkumaisuuksiin.
Tätä näkyy olevan jokapuolella, missä ihmiset vaihtaa ajatuksiaan näin kirjoittelemalla.
"Virken" kirjoittelu on todella mielenkiintoista, sekä monen muunkin, jotka tässä on ajatuksiaan vaihtaneet.
Tympii tuollainen "kielioppipoliisien" toiminta.
Olis tosi mukavaa, jos täällä vois jokainen kirjoitella niinkuin osaa ja parhaakseen näkee. Hyvää joulun odotusta sullekkin "Pelle1Peloton".
Kyllä tuotti vaikeuksia lukea tuo "Virken" teksti.
Vieläkään en tiedä, mitä siinä oikeastaan sanottiin.
Mikään kielipoliisi en halua olla. Yritin ainoastaan neuvoa, millä tavoin kirjoittaja voisi tulla tärkeine asioineen paremmin ymmärretyksi.
Ohjeeni oli ystävällinen. Oliko se paha?
Yhteenvetona tähän ketjuun:
Kiitos kaikille osallistuneille! Oppia ikä kaikki.
Joku ihmetteli aloitukseni tarkoitusta. Ajatuksissani olivat lähinnä kanssamatkaajani,joiden elämäntaakka poikkileikkaa omaani.Ne,jotka eivät ole saaneet päättää lastensa terveydestä ja tulevaisuudesta.Ne,jotka ovat moninaisten "kuormien" alla.Ne,joiden elämä ei ole mennyt "normien mukaan".
Ehkä en löytänyt heitä täältä.Löysin kuitenkin muutaman sydämen,joka sykki lämpöä ja tukea.Se lämmitti mieltä.
Tein kirjoitusvirheitä ja sain hyviä ohjeita.Virheetön en ole edelleenkään.
Näin lähestyvän joulun aikana tahdon tervehtiä teitä jokaista seuraavan runon myötä,joka on lainattu viime joululta erään ystäväni kirjeestä:
"Ne,jotka uupuvat,saavat voiman.
Ne,jotka pelkäävät,saavat rohkeuden.
Ne,jotka on nujerrettu,saavat itsetunnon.
Vapahtaja on syntynyt!
Valo ei vähene,vaikka on pimeää.
Ne,jotka ovat kaukaisia,tulevat lähelle.
Ne,jotka ovat eksyneet,löytävät tien.
Ne,jotka ovat menettäneet uskonsa,
löytävät luottamuksen.
Vapahtaja on syntynyt!
Valo ei vähene,vaikka on pimeää.
Ne,jotka odottavat,eivät pety.
Ne,jotka kysyvät,saavat vastauksen.
Ne,jotka epäilevät,saavat merkin.
Vapahtaja on syntynyt!
Valo ei vähene,vaikka on pimeää."