Tahtois nyt saada tähän elämään vähän jotain järjestystä.
Tuntuu että en jaksa opiskella ja tehdä töitä normaalivauhtia. Muiden silmissä olen varmaankin sitten todella laiska, kun en ole saanut tarpeeksi opintoja kasaan ensimmäisen yliopistovuoden aikana. Töissä olen käynyt säännöllisen epäsäännöllisesti.
Erilaisia pelko ja ahdistustiloja minulla on ollut ihan ala-asteiästä saakka. Taitaa olla maailmassa vähemmän asioita joita en pelkäisi kuin asioita joita pelkään. Minua kiusattiin koulussa koko peruskoulun ajan mistä lienee jäänteenä jonkinmoisia elämää rajoittavia sosiaalisia pelkoja vieläkin. Paniikkikohtauksista olen satunnaisesti kärsinyt. Ahdistukseen auttaa muiden ihmisten seura mutta toisaalta pelkään etten ole toivottu ihminen mikä varmaan jossain määrin pitääkin paikkaansa, olen kohtuu värikäs persoona.
Minun on vaikea käsitellä rakentavasti ikäviä asioita. Perheessäni on ollut vakavia mielenterveysongelmia ja pahoja taluodellisia vaikeuksia. Nuo ongelmat eivät ole tehneet minusta ainakaan vahempaa, lähinnä heikomman ja pelokkaamman, negatiivisemman.
Ehkä minulla on vain krooninen asenneongelma. En tiedä. En myöskään tiedä voinko ikinä koskaan tässä elämässä olla onnellinen. Entä jos mitään ei minulle vaan riitä? Entä jos kukaan ei jaksa minua, minun ongelmiani ja ahdistuneisuuttani?
Olen käynyt psykologilla vasta pari kertaa, seuraavaan kertaan on vielä viikkotolkulla aikaa. Tuntuu että ongelmat ovat niin isoja etten voi niitä edes kestää.
Haluaisin kuulla aiheesta muiden "selviytymistarinoita". Kuinka muut ovat voittaneet ongelmansa, miten saada elämä järkytykseeen?
Tuntuu että en jaksa opiskella ja tehdä töitä normaalivauhtia. Muiden silmissä olen varmaankin sitten todella laiska, kun en ole saanut tarpeeksi opintoja kasaan ensimmäisen yliopistovuoden aikana. Töissä olen käynyt säännöllisen epäsäännöllisesti.
Erilaisia pelko ja ahdistustiloja minulla on ollut ihan ala-asteiästä saakka. Taitaa olla maailmassa vähemmän asioita joita en pelkäisi kuin asioita joita pelkään. Minua kiusattiin koulussa koko peruskoulun ajan mistä lienee jäänteenä jonkinmoisia elämää rajoittavia sosiaalisia pelkoja vieläkin. Paniikkikohtauksista olen satunnaisesti kärsinyt. Ahdistukseen auttaa muiden ihmisten seura mutta toisaalta pelkään etten ole toivottu ihminen mikä varmaan jossain määrin pitääkin paikkaansa, olen kohtuu värikäs persoona.
Minun on vaikea käsitellä rakentavasti ikäviä asioita. Perheessäni on ollut vakavia mielenterveysongelmia ja pahoja taluodellisia vaikeuksia. Nuo ongelmat eivät ole tehneet minusta ainakaan vahempaa, lähinnä heikomman ja pelokkaamman, negatiivisemman.
Ehkä minulla on vain krooninen asenneongelma. En tiedä. En myöskään tiedä voinko ikinä koskaan tässä elämässä olla onnellinen. Entä jos mitään ei minulle vaan riitä? Entä jos kukaan ei jaksa minua, minun ongelmiani ja ahdistuneisuuttani?
Olen käynyt psykologilla vasta pari kertaa, seuraavaan kertaan on vielä viikkotolkulla aikaa. Tuntuu että ongelmat ovat niin isoja etten voi niitä edes kestää.
Haluaisin kuulla aiheesta muiden "selviytymistarinoita". Kuinka muut ovat voittaneet ongelmansa, miten saada elämä järkytykseeen?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Elät sellaisen käsitteen kuin joukkoharhan vallassa, luulet olevasi ainut poikkeava ryhmässä, johon itseäsi vertaat ;) Älä huoli, on meitä muitakin. Itselläni on melko samanlainen tilanne kuin sinulla ahdistuksen ja opiskelun suhteen, pelkään että minut nähdään laiskana ja kyvyttömänä. Käyn psykologilla silloin tällöin purkamassa mieltäni, mutta itsensä oikeanlaisen arvostuksen oppimiseen ei ikävä kyllä näytä olevan lyhyttä tietä. Sanon vaan sen, että älä ole itsellesi niin ankara! Toisille elämä vaan on vaikeampaa kuin toisille ja todellista vahvuutta on se, että pysyy pinnalla mahdollisista mielenterveyden/muista ongelmista huolimatta. Ahdistus ja pelkotilat ovat aivan omiaan haittamaan opiskelujen edistymistä, et ole huono ihminen.
jossa kaikilla on oma terapeutti? Voi kun ihan tavalliset ystävät ovat parhaita purkukuppeja ja asioiden analysoijia, jos edes yksi sattuu olemaan...
Kaikista ahdistuksista pitäää PUHUA, ei saa näytellä muuta kuin on: ei teeskennellä. Tuohon ikään kuuluu noita pohdintoja...minullakin, aikoinaan...Mutta ne loksahtavat sitten pikku-hiljaa paikoilleen, kun antaa ajan kulua ja tekee sen, minkä jaksaa ja kykenee.
Mitä vähemmän pohdit noita. sen parempi. Olet ihan O.K.
Joskus asiat loksahtavat paikalleen. Mutta joskus ne ovat niin sekaisin, että tarvitaan ammattiauttajan apua.
Jos on vuosikausia pyöritellyt samoja asioita päässään eikä tunnu etenevän mihinkään suuntaan, niin on todellakin syytä mennä terapeutille. Aika ei välttämättä paranna mitään. Päinvastoin, mitä pidempään on jumissa, sitä työläämpää on saada itsensä liikkeelle.
Ystäville voi toki pikkuahdistuksiaan purkaa, mutta kun ahdistus on todella SUURI, on kohtuutonta vaatia ystäviltä kaiken sen tuskan ymmärtämistä ja vastaanottamista. Siinä on pian ystäväkin ahdistunut, kun toinen pyytää apua eikä tiedä miten auttaisi. Vain ammattiauttajilla on "työkaluja" suurten ahdistusten korjaamiseen. Siihen heidät koulutetaan.
Jenkit ovat käytännöllisiä ihmisiä. Jos jenkillä on ongelma, etsii hän ongelmalleen korjaajan. Suomalaisilla sen sijaan on taipumus ajatella, että avun hakeminen on jonkinlaista tappion tunnustamista ja kasvojen menettämistä. Omin avuin pitäisi aina kaikesta selvitä?
on ihan TAVALLLISTA, että jopa normaalikeskusteluissa saatetaan kysäistä, millä terapeutilla käyt! Olen asunut vuoden ja minusta se oli aika outoa...
Keskustelu "ystävätasolla" on luokkaa: "Hai you, how are you! You are so pretty today!" Siis pinnallista.
En tarkoita, että ystäviä pitäisi "kuormittaa" ainaisilla tai todella vaikeilla masennusaiheillaan. Ei pidä kärjistää!
Monta kertaa olen saanut joihinkin päässäni pyörineisiin ja vuorenkorkuisiksi muuttuneisiin asioihin ison helpotuksen, kun ystävä on ottanut kantaa ja pannut oikeisiin mittasuhteisiin.
Toki voi valita, ja mennä ammattiauttajallekin! Siitäkin on kokemusta, kun minulle äärimmäsen läheinen ja rakas isäni halvaantui ja muutti luoksemme asumaan. Ajauduin kriisiin.
Havaitsin, että ystäviltäni oli "keinot loppu" ja tilasin ajan MT-toimiston psykologilta. Kävin keskusteluterapiassa n. vuoden kerran viikossa...ja pääsin asian kanssa sinuksi.
Pääasia, että ei märehdi yksin ja se on jo paljon, jos / kun hakee ammattiapua! Haetaanhan apteekistakin särkylääkettä, jos päätä särkee...Ja henkinen paha olo ja jatkuva pienikin masennus ja ahdistus aiheuttavat myös ajan oloon fyysisiä sairauksia (stressivatsa, selkäkivut, päänsäryt jne).
Ja sitten alkaa miettiä niitä! Että mikä tauti minussa on?
Tärkeintä on, ettei jää yksin! Toinen ihminen - oli sitten ammttiapu tai ystävä - on aina toista varten. Ei me tänne itseämme varten olla synnytty!