minulla diagnosoitiin viime kesänä anoreksia. Kuukautiset oli silloin ollu jo yli ½ vuotta poissa ja painoindeksi oli 13... nyt olen saanut painoa nostettua hyvin, mitat on 166/43. Valitettavasti tää ei vaan lääkäreille riitä, eikä myöskään sille et kuukautiset pyörisi normaalisti. Siis kyllähän paino nousisi jos vaan uskaltaisin itseni antaa syödä enemmän ja kaloripitoisempia ruokia.. mutta sellaisten syömisen jälkeen on aina niin valtavan iso ahdistus päällä. :( toisekseen, liikun aivan liikaa, tai enemmän kuin jaksaisin ja ehtisin... tämä syö aikaa esim ihmissuhteilta, kun lähes kaikki vapaa-aika menee liikuntaan. Miten saisin painoni nostettua? mistä motivaatiota? tiedän ettei ole kyse kuin omasta päätöksestäni.. mutta paino nousee niin huolestuttavan nopeasti jos vähänkin hellitän kontrollia ruokien ja liikunnan suhteen! onko täällä muita samassa tilanteessa/jotenkin tästä vaiheesta selvinneitä? Lisäksi vaa'asta on tullut viholliseni; punnitsen itseni ainakin 2 kertaa päivässä ja on järkyttävää seurata miten paino alkaa heti noususuunnan jos esim viikonloppuna on sallinut itselleen lihottavamman ruuan, karkkia tms. mitä ihmettä teen? ja joulukin tulossa!
uskallus
parantua
1236
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
siis mulla on melko sama tilanne, kun sulla. mulla todettiin anoreksia ja pahimmillaan painoin sen 39kg noin. nyt painan kans 43 ja oon alkanut syömään paljon enemmän.mun ongelma on kuitenkin, et mun paino on jämähtänyt, joskus se jopa laskee, vaikka oon sallinu itellen herkkujakin, välillä ihmettelen tosi paljon, mut sit kans urheilen tosi paljon, et se kyl varmaan kompensoi silleen aika huomattavasti. mä oon silleen tosi ilonen silti, et mä pystyn syömään paljon vapaammin, ku ennen, eikä mulle tuu aina ees huono omatunto. Tottakai syön mielummin yksin ja suunnittelen monta päivää etukäteen mitä syön minäkin päivänä ja kans vältän välillä sosiaalisia suhteita ja yhteisiä ruokahetkiä (koulussa, bileet..) mikä on musta sairaan ärsyttävää. kuitenkin paranemaan päin ollaan koko ajan menossa, ja tiedän et matka on vielä tosi pitkä. mutta päivä kerrallaan.
oon kuitenkin huomannu, et mitä enemmän sallii itelleen sitä alemmaks kynnys menee. koko ajan sallii enemmän, mikä vaikuttaa mieleenkin. oon paljon ilosempi ja jaksan paremmin. on ihana huomata, miten liikunta ei oo enää pakkopullaa, vaan siitä nauttii, ku on energiaa.
mä toivon sulle tsemppiä ja toivottavasti asiat alkaa sujuu, täytyy vaan muistaa, et se ei tapahdu hetkessä ja kultaisen keskitien löytäminen ei oo aina helppoo. pieni askel päivässä.