Olen 16-vuotias poika ja kärsin ylipainosta. Lääkkeeni aiheuttavat minulle tätä ja pahinta on se että mä en voi vaihtaa lääkkeitäni koska seuraukset voisi olla kohtalokkaat.
Kyse ei ole siitä etteivätkö ne hoitaisi tehtäväänsä vaan se että ne LISÄÄVÄT RUOKAHALUA. Olen 168 cm pitkä ja painan 87 kg. Kaikki alkoi pakonomaisesta syömishäiriöstäni joka alkoi kehittymään varhaisessa vaiheessa alakoulussa. Ensin mulla oli ystäviä ja kaikki oli hyvin. Sitten meillä vaihtui liikunnanope (se vaihtui joka vuosi) ja mä olen aina ollut surkea liikassa. Olin laiha silloin vielä. Mua kiusattiin paljon sen takia etten tykänny jalkapallosta enkä liikasta yhtään ja varsinkin mun epäonnistumiset oli luokan naurunaiheena monta kertaa.
En kertonu kiusaamisesta kenellekään. Kärsin pahasti ja itkin usein yksinäni. Kunnes löysin helpotuksen; mässäilyn. Joka päivä kun oli liikuntaa ja tulin suurinpiirtein itkien kotiin niin aloin syömään enemmän ja enemmän. Painoi nousi kahdessa vuodessa jolloin terveydnehoitajakin julisti minut läskiksi.
Masennuin koska aloin eristäytyä ja jäin ilman ystäviä. Häpesin itseäni ja varsinkin syömisen jälkeen halusin vain hakata itseäni. Se ei tuonut enää helpotusta. Äiti sai tietää kiusaamisesta ja asiaan puututtiinkin mutta liian myöhään. 11-vuotiaana yritin itsemurhaa ensimmäisen kerran leipäveitsen kanssa ja olin 3kk mielisairaalahoidossa. Sain masennuslääkkeet jotka vain pahensivat tilannettani. Masennus todettiin mutta en kertonut koskaa siitä miten oloni helpottui ahmimisesta.
Meni kolme vuotta ja paino vain nousi samalla kun pituus lisääntyi hitaasti. Yläkoulussa kiusaaminen pahentui vaikka olimme eri paikkakunnalla. 7-luokalla olin viimeisessä pisteessä ja yritin itsemurhaa liikuntatunnin jälkeen 100 rauhoittavan pillerin ja alkoholin kanssa. JOuduin kuitenkin syksyllä uudestaan sairaalahoitoon koska ensin kokeiltiin väliaikaisesti liikunnasta vapautusta ja kiusaamisen lopettamista. Kaikki oli hyvin kunnes sossu sai tietää ja vaihtoehdot olivat joko huostaanotto tai sairaalahoito.
Hoito kesti 8kk ja päädyttiin liikunnasta vapautukseen. Lääkkeet vaihtuivat mutta paino vain nousee. 9 luokka meni hyvin ja kaikki on muutenkin hyvin. Mutta vaikka kammoani liikuntaa ja etenkin ryhmäpelejä (jalkapallo yms)kohtaan yritettiin hoitaa niin se ei auttanut. Mitä enemmän epäonnistumisia ja vähemmän onnistumisen iloja niin masennuin vain enemmän. Toisaalta sillä ei ollut väliä koska en joutunut enää liikunatunneille. Mutta nyt pitäisi saada painoa putoamaan mutta lääkkeeni vain voimistavat syömiseni halua. En voi jättää lääkkeitä pois ja ainoat liikuntamuodot joista pidän ovat uinti ja kävely. Mutta ongelma on se että paikkakunalla jossa asun ei ole uimahallia joten muina aikoina kuin kesäisin minun on vain käveltävä. Mutta vaikka liikun niin syömisen tarve pysyy ennallaan.
Vaikka lääkkeet on tarkoitettu pitämään minut järjissäni ja mieleni koholla niin näistä aiheutuva masennus kumoaa niiden vaikutuksen. Olen taas alkanut hautomaan itsemurhaa ja varsinkin silloin kun katson itseäni peilistä. Näen siellä vain ruman hirviön josta ei ole muuta kuin haittaa muille ihmisille ja joka pitäisi teloittaa. Minulla on nyt uusia ystäviä jotka sain silloin kun oloni parantui. He yrittävät tukea minua ja olla mieliksi. En kuullemma näytä kovin lihavalta ja tottahan se voi olla mutta painoindeksi puhuu puolestaan. Ystäväni haluavat nähdä minussa vain positiiviset puolet ja sanovat että olin minä kuinka ruma tai lihava niin he eivät koskaan jätä minua. Olen siitä otettu mutta en itse näe asioista samalla tavalla koska olen tottunut olemaan yksinäinen ja katkera ja ajattelemaan aina negatiivisesti itsestäni. En usko omiin kykyihini vaikka koulussa pärjäsinkin erinomaisesti.
Olen seurustellut, mutta päätin suhteen itse koska tunsin olevani saasta ja että tuhoaisin tyttöystäväni elämän. Toisin kävi ja ero satutti meitä molempia enemmän kuin ajattelinkaan. En osaa tehdä mitään oikein.
Olen täynnä "raskausarpia" ja luulenpa että minut olisi kuitenkin jätetty siinä vaiheessa kun kesä olisi tullut ja uimaranta säät. Tai ehkä ei. En voi enää kuin arvailla mutta minä uikkareissa on kaamea näky. Menetin tilaisuuteni tyttöystäväni kanssa ja kaikki on pilalla. On vain ajan kysymys kunnes seuraava pilleri purkki kaatuu suuhuuni ja olen sairaalassa. Tätäkö koko elämäni tulee olemaan? Pakkohoitoja ja läskiä.
Ystäväni muuttivat muualle omien opintojensa takia ja olen nyt yksin. Haluaisin ehkä harrastaa liikuntaa jonkun kanssa. Kaipaan isääni joka ei halua tavata minua enää. Olemme tosin asuneet erossa jo 15 vuotta ja tapailleet säännöllisesti, mutta nyt ei olla nähty pitkään aikaan.
Minua ahdistaa muutenkin liikunta sana ja pelkästään se että minun pitäisi harrastaa sitä. En saa siitä samanlaista nautintoa kuin muut. Joskus saatan masentua uinnin jälkeen kun en pystynytkään rikkomaan omia ennätyksiäni tai en päässyt tavoitteisiini. Silloin masennun ja saatan ottaa muutaman pillerin lisää odottaen helpotusta.
En jaksa enää..
Kyse ei ole siitä etteivätkö ne hoitaisi tehtäväänsä vaan se että ne LISÄÄVÄT RUOKAHALUA. Olen 168 cm pitkä ja painan 87 kg. Kaikki alkoi pakonomaisesta syömishäiriöstäni joka alkoi kehittymään varhaisessa vaiheessa alakoulussa. Ensin mulla oli ystäviä ja kaikki oli hyvin. Sitten meillä vaihtui liikunnanope (se vaihtui joka vuosi) ja mä olen aina ollut surkea liikassa. Olin laiha silloin vielä. Mua kiusattiin paljon sen takia etten tykänny jalkapallosta enkä liikasta yhtään ja varsinkin mun epäonnistumiset oli luokan naurunaiheena monta kertaa.
En kertonu kiusaamisesta kenellekään. Kärsin pahasti ja itkin usein yksinäni. Kunnes löysin helpotuksen; mässäilyn. Joka päivä kun oli liikuntaa ja tulin suurinpiirtein itkien kotiin niin aloin syömään enemmän ja enemmän. Painoi nousi kahdessa vuodessa jolloin terveydnehoitajakin julisti minut läskiksi.
Masennuin koska aloin eristäytyä ja jäin ilman ystäviä. Häpesin itseäni ja varsinkin syömisen jälkeen halusin vain hakata itseäni. Se ei tuonut enää helpotusta. Äiti sai tietää kiusaamisesta ja asiaan puututtiinkin mutta liian myöhään. 11-vuotiaana yritin itsemurhaa ensimmäisen kerran leipäveitsen kanssa ja olin 3kk mielisairaalahoidossa. Sain masennuslääkkeet jotka vain pahensivat tilannettani. Masennus todettiin mutta en kertonut koskaa siitä miten oloni helpottui ahmimisesta.
Meni kolme vuotta ja paino vain nousi samalla kun pituus lisääntyi hitaasti. Yläkoulussa kiusaaminen pahentui vaikka olimme eri paikkakunnalla. 7-luokalla olin viimeisessä pisteessä ja yritin itsemurhaa liikuntatunnin jälkeen 100 rauhoittavan pillerin ja alkoholin kanssa. JOuduin kuitenkin syksyllä uudestaan sairaalahoitoon koska ensin kokeiltiin väliaikaisesti liikunnasta vapautusta ja kiusaamisen lopettamista. Kaikki oli hyvin kunnes sossu sai tietää ja vaihtoehdot olivat joko huostaanotto tai sairaalahoito.
Hoito kesti 8kk ja päädyttiin liikunnasta vapautukseen. Lääkkeet vaihtuivat mutta paino vain nousee. 9 luokka meni hyvin ja kaikki on muutenkin hyvin. Mutta vaikka kammoani liikuntaa ja etenkin ryhmäpelejä (jalkapallo yms)kohtaan yritettiin hoitaa niin se ei auttanut. Mitä enemmän epäonnistumisia ja vähemmän onnistumisen iloja niin masennuin vain enemmän. Toisaalta sillä ei ollut väliä koska en joutunut enää liikunatunneille. Mutta nyt pitäisi saada painoa putoamaan mutta lääkkeeni vain voimistavat syömiseni halua. En voi jättää lääkkeitä pois ja ainoat liikuntamuodot joista pidän ovat uinti ja kävely. Mutta ongelma on se että paikkakunalla jossa asun ei ole uimahallia joten muina aikoina kuin kesäisin minun on vain käveltävä. Mutta vaikka liikun niin syömisen tarve pysyy ennallaan.
Vaikka lääkkeet on tarkoitettu pitämään minut järjissäni ja mieleni koholla niin näistä aiheutuva masennus kumoaa niiden vaikutuksen. Olen taas alkanut hautomaan itsemurhaa ja varsinkin silloin kun katson itseäni peilistä. Näen siellä vain ruman hirviön josta ei ole muuta kuin haittaa muille ihmisille ja joka pitäisi teloittaa. Minulla on nyt uusia ystäviä jotka sain silloin kun oloni parantui. He yrittävät tukea minua ja olla mieliksi. En kuullemma näytä kovin lihavalta ja tottahan se voi olla mutta painoindeksi puhuu puolestaan. Ystäväni haluavat nähdä minussa vain positiiviset puolet ja sanovat että olin minä kuinka ruma tai lihava niin he eivät koskaan jätä minua. Olen siitä otettu mutta en itse näe asioista samalla tavalla koska olen tottunut olemaan yksinäinen ja katkera ja ajattelemaan aina negatiivisesti itsestäni. En usko omiin kykyihini vaikka koulussa pärjäsinkin erinomaisesti.
Olen seurustellut, mutta päätin suhteen itse koska tunsin olevani saasta ja että tuhoaisin tyttöystäväni elämän. Toisin kävi ja ero satutti meitä molempia enemmän kuin ajattelinkaan. En osaa tehdä mitään oikein.
Olen täynnä "raskausarpia" ja luulenpa että minut olisi kuitenkin jätetty siinä vaiheessa kun kesä olisi tullut ja uimaranta säät. Tai ehkä ei. En voi enää kuin arvailla mutta minä uikkareissa on kaamea näky. Menetin tilaisuuteni tyttöystäväni kanssa ja kaikki on pilalla. On vain ajan kysymys kunnes seuraava pilleri purkki kaatuu suuhuuni ja olen sairaalassa. Tätäkö koko elämäni tulee olemaan? Pakkohoitoja ja läskiä.
Ystäväni muuttivat muualle omien opintojensa takia ja olen nyt yksin. Haluaisin ehkä harrastaa liikuntaa jonkun kanssa. Kaipaan isääni joka ei halua tavata minua enää. Olemme tosin asuneet erossa jo 15 vuotta ja tapailleet säännöllisesti, mutta nyt ei olla nähty pitkään aikaan.
Minua ahdistaa muutenkin liikunta sana ja pelkästään se että minun pitäisi harrastaa sitä. En saa siitä samanlaista nautintoa kuin muut. Joskus saatan masentua uinnin jälkeen kun en pystynytkään rikkomaan omia ennätyksiäni tai en päässyt tavoitteisiini. Silloin masennun ja saatan ottaa muutaman pillerin lisää odottaen helpotusta.
En jaksa enää..
Vastaukset 4
Vanhimmat
Aika huono homma. Ja itsariakin yritit? Huh, huh. Itsekkään en tykkää liikunnasta, mutta satun olemaan kyllä luokan pienimpiä ja hintelämpiä, eikä pituus ole noussut ainakaan vuoteen. Ei pahalla, mutta tuossa tilanteessa tarvitset todellakin ammattiapua. Mene vaikka terapeutille tai jotain, eivät ne ole hulluja varten, vaikka kaikki niin väittävätkin. Koita parantua, mutta suurempia neuvoja en oikein osaa antaa. Pärjäile...
Moi!
Luin sun tekstis ja totesin että aika samantapaisessa tilanteessa olen itsekin. Kiusaaminen alkoi peruskoulun ykkösluokalta ja jatkui siitä läpi ala- ja yläasteen. Nyt lukiossa tilanne on helpottunut, mutta kauan sitten viety itsetunto on edelleen hukassa.
Hyvää sun tilanteessa on se, että sä tajuat itse tilasi! Niin kauan, kun on itse perillä asioista, ajatukset ovat terveitä. Jos et tajuaisi itse omaa tilannettasi, niin asiat olisivat rutkasti huonommin. Ja, sulla on, kuten sanoit, ystäviä! Ystävät on erittäin tärkeä voimavara. Itselläni tilanne sen kannalta huonompi, en voi sanoa, että mulla olis yhtään varsinaista ystävää. Koulussa tulee höpöteltyä aika monen kanssa ja näin, mutta siihen se sitten jääkin. Illat olen kotona, mitä nyt joskus käyn ajelemassa, mutta pääasiallisesti ei tee mieli liikkua missään.
Älä ihmeessä harkitsekaan itsemurhaa, se ei ole ikinä ratkaisu. Sillä sä vain pakenisit ongelmiasi sen sijaan että kohtaisit ne. Osoita, että sä pystyt siihen!:) Itsellä samantapaiset ajatukset pyörinyt mielessä, mutta mä en ainakaan halua olla valmis lopulliseen ratkaisuun. Ajattele, miten siitä kärsisi sun sukulaiset, kaverit, kaikki, jotka sun ympärillä on. Se ei ole sen arvoista.
Jaksamisia sulle, toivottavasti mä edes jotain järkevää onnistuin tässä sulle sanomaan. Muista, että masennus on lääketieteellisesti selitettävissä. Se on aivojen hermosolujen välittäjäaineen, serotoniinin puutetta. Sun tilanteessa uskoisin että vois auttaa lääkkeiden syöminen (ihan niinkun ottasit buranaa päänsärkyyn, ei sen ihmeempää) ja se, että juttelisit jonkun kanssa asioista. Mielellään tietty psykologian ammattilaisen kanssa, ne osaa hommansa ja on opiskellut siihen. Ne ymmärtää ja niille saa puhua ihan mistä tahansa. Se kannattaa.
Voi kuinka kurjaa kun maailmasta löytyy ihmisiä, jotka kiusaavat tuolla tavoin. Se voi saada niin paljon pahaa aikaan.
Et ole ainoa, joka ei pidä koululiikunnasta. Aina on ryhmässä niitä todella hyviä, joiden varjoon jää ja omat suoritukset tuntuvat mitättömiltä. Liikunnanopettajienkin pitäisi enemmän kannustaa kaikkia oppilaitaan!
Muista, että olet aivan yhtä arvokas kuin muutkin. Jaksamista sulle!
Hei!
Mitä todennäköisemmin sussa on vielä lapsen pyöreyttä, sulla on murrosikä menossa ja kehon miehistyminen takuulla kesken. Kasvatkin vielä todennäköisesti. Voipi olla, että muutut esim vuodessa todella paljon, toiset muuttuu puolessakin vuodessa eri ihmisiksi.
Aika moni poika on pitkään nykyään pehmeä ja pyöreä, ja kun lihakset kasvavat, ovat mitä komeimpia miehiä.
Ja mitä tulee sun ns ylipainoon, niin eipä todellakaan ole paljon. Et ole missään tapauksessa läski tai edes lihava, ehkä hiukan tukeva. Mun ystävä on 172 pitkä ja painaa toista sataa kiloa, eikä ole mitenkään pulska, leveät hartiat ja lihasta.
Mitäs jo säkin alkaisit esim pikkuisen nosteleen puntteja ja laittaisit vaan noi kilot oikeisiin kohtiin?
Aika harva meistä on myöskään kaunista katsottavaa uimarannalla, älä siitä huoli. Oikea nainen rakastaa kyllä vaikka masu olisi mikä. Voihan riipputissinen nainenkin olla rakas ja kaunis.
Hienoa kun sä kuitenkin noin saat sanottua ajatuksesi. Toivottavasti jätät kaikki tyhmät kommentit ja mielipiteen toisarvoisiksi elämässä ja netissä. Tsemppiä sulle!