olemme alle kolmikymppisiä sijaisvanhempia 5 vuotiaalle sukulaislapselle. Lapsi tuli meille todella yllättäen, ei ollut aikaa pohtia mitä sijaisvanhemmuus tuo tullessaan, ikävä kyllä..Ajateltiin "pelastaa" sukulaislapsi mahdolliselta lastenkodilta tai vieraalta sijaisperheeltä..Ja kun omia lapsia ei ole tullut niin näky perhe elämästä antoi uskoa siihen että meistä on huolehtimaan ja rakastamaan pientä.Kaikki siis tapahtui todella äkkiä..Ajateltiin että sukulaisverkko on niin laaja että kyllä mekin apua saadaan jos tarvitaan..Kuinka naiivi sitä voi ollakkaan.. Ja sitten kun satun vielä olemaan sitä ihmis sorttia joka ei ulkopuolisille kerro asioistaan,peloistaan tai toiveistaan kovinkaan herkästi niin tilanne paisuu paisumistaan..Nyt kun olen loppu,uupunut, oman minäkuvan kadottanut ihminen niin tuntuu että kärsivällisyys ei riitä uhma ikäisen lapsen kanssa, arki on rämpimistä päivästä toiseen. Niin paljon olen elämästäni antanut toisten puolesta että en enää löydä annettavaa..Valtava ahdistus.Minä niin tahtoisin että lapsi sais kasvaa tasapainoisessa ja rakastavassa ympäristössä
uupunut sijaisäiti
...
202775
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 20
Vanhimmat
joka hoiti sijoituksen. Hän on velvollinen hoitamaan teille apua.
Tunnistan tunteitasi. Kävin samoja aikoinaan läpi adoptiolapsen tultua perheeseen. Hae rohkeasti itsellesi apua, sinun ei tarvitse jaksaa yksin. Se ei ole sinun eikä lapsen etu. Paras vaihtoehto löytyy etsimällä. Onko se siitten lapsen asuminen teidän kanssa tukitoimin tai toinen koti, mutta eteenpäin vaan. Sosiaalityöntekijän pitää auttaa teitä!
nyt vaikka hieman lomaa, jotta virkistyt uudelleen.
Pitäisihän sos.tsto:sta ymmärtää, että tilanne on sinulle uusikin ja olet ehkä laittanut liikaakin voimavarojasi peliin.
Et ehkä osannut jaoitella voimavaroja oikein sillä: Suuruutta ei ole se, että on vahva, vaan se, että käyttää voimavaransa oikein.
missään tapauksessa ota yhteyttä sossutanttoihin! Lapsi viedään sinulta heti ja se ei ainakaan ole lapsen etu. Esim. seurakunta on huomattavasti inhimillisempi avunantaja. Nyt sinun kannattaisi vaan avautua muille sukulaisille. Varmasti auttajia löytyy lähimmistäsi. Voi voi, kun voisin auttaa. Auttamisenhalu syntyi minullekin heti.
valittaa.
Toiset saavat olla väsyneitä ja sitä ei katsota huonoksi vanhemmuudeksi niin kuin bioilla.
ei niitäbiolapsiakaan tuosta vaanviedä vaikka kuinka valittaa väsymystään. valvottu reilu vuosi puolentoista tunnin yöunipätkin ja nukahdellaan istualleen silkasta uupumuksesta ja neuvolatäti senkun taputtaa päälaelle ja sanoo, kyllä se siitä.. sinä kun olet NIIN järkevästi asioihin suhtautuva... ja ymmärrät NIIN hyvin missä mennään.
miten täältä saa sen kuvan, että ainoaksi avuksi tarjotaan huostaanottoa? kun avuksi tarjotaan ei oota...
että vaikea on saada apua juuri silloin kun sitä eniten kaipaisi.
On kait suurin syy siihen että ei löydy niitä auttavia tukiihmisiä.
Me olemme auttaneet niin monta yksinäistä että perheellistä bioäitiä. Asiat ovat lähteneet kiitettävän hyvin rullaamaan mukavasti sille toivotulle raiteelle. Olemme tehneet auttavaa työtä sekä ilman mitään korvausta että korvauksesta.
Itse tavassa auttaa ei ole ollut mitään eroa sai siitä korvauksen tai ei mutta varmin ja luotettavin tapa on hakea apua virallista tietä. Tiedetään että nämä vanhemmat ovat tutkittu ja hyväksytty joko tuki tai sijaisvanhemmiksi.
Sinun on todella pyydettävä eli voisin sanoa vaadittava helpotusta tilanteeseen juuri nyt.
Kokemuksestamme on paras saada se helpotus arkipäivinä sillä pyhänajat on muutenkin monelle levonaikaa vaikka olisikin työläs kausi meneillään. Varsinkin jos olet töissä päivisin niin on todella hyvä saada nukkua vaikka pari yötä viikossa oikein hyvin.
Älä tunne itseäsi huonoksi vanhemmaksi sillä tämä on kyllä aivan ymmärrettävä tilanne ja jokainen siitä väsyy jos noin univelka kierteeseen on joutunut. Oletan että sinulla ei ole sukulaisia tai ystäviä jotka voisivat auttaa ???
Näin oli meilläkin aikoinaan kun omat lapset olivat pieniä siksi se ymmärtämys näitä muita samassa tilanteessa olevia kohtaan on ollut meidän suuri tunne peräinen toiminta ja halu autaa väsyneitä vanhempia. Onneksi ymmärrät "niin hyvin missä mennään". Siksi vaadit nyt että saisit apua tilanteeseesi. Jokainen ihminen tarvitsee omaa aikaa niin minä kuin sinäkin ja nuo muut.
Tuki perheenä on ilo nähdä miten se elämänarki rupeaa saamaan energiaa ja koko perhe rupeaa elämään kuin uusina ihmisinä.
Olet oikeassa ei niitä kenenkään lapsia noin vaan viedä. Tarvitaan aika rutkasti vakavia asioita ennen kuin edes ajatellaan huostaanottoa.
tätisi on niin lepsu, että ei ole tehnyt lastensuojeluilmoitusta väsymyksestäsi, niin saathan sinä ihmetellä ihan rauhassa, millaisen käsityksen täällä saa mistäkin.
Monelle perheelle tukihenkilönä olleena tiedän kyllä, että monesti pahin rikos, mitä vanhemmat voivat tehdä, on valittaa omaa väsymistään.
Ja jos näitä palstoja ajatellaan, niin kyllä ne haukkumiset ovat kohdistuneet bioihin toisten kirjoittajienkin taholta, jos väsymistä valittaa. Eihän se nyt ole oikea vanhempi, eikä mikään, jos oman lapsensa hoitoon ilkeää väsyä. Voi taivas sentään!
tarkentaa, että mikä erityisesti sinua on uuvuttanut.
Ei kai pelkästään yhden lapsen uhmaikä?
Mitä muuta siihen teidän uuteen tilanteeseen liittyy?
Ahdisteleeko vanhemmat, vai onko lapsi jotenkin erityisen traumatisoitunut, vai mikä?
Jospa purkamalla sitä vyyhteä, edes kirjottamalla, voisit nähdä ongelmakohdat ja ehkä tehdä niille jotain. Usein on itse liian lähellä siinä tilanteessa, ettei näe missä menee pieleen, tietää vaan, ettei mene kuten pitäisi. Kun vaikka kirjoittamalla pystyt julkituomaan ja siten myös itse tavallaan sivusta näkemään asiat, niin saattaisi auttaa.
Jostainhan se uupumus tulee, ei synny itsestään.
vielä omia lapsia ja lapsi on "syntynyt" heille viisivuotiaana.
Nuoret eivät ole ehtineet kasvaa lapsen myötä kuten esimerkiksi oman lapsen syntymän ja luonnollisen kasvun kautta.
Lapsi on vain putkahtanut nuoreen perheeseen ja pam
kaikki oma aika ja rauha ja meneminen onkin suunniteltava
24/7 aikaa vievän pienen ihmisen ehdoilla.
Voi olla todella rankkaa.
^^^^^^^^^^
Pyydät ensin suvulta, kummeilta, ystäviltä jne apua. Jos ketään ei kiinnosta, ota yhteys seurakuntaan. Ja SPR:lläkin voi olla paikkakunnasta riippuen jotain vapaaehtoisia auttajia jotka mielellään ovat apuna perheille.
kunta on vihoviimeinen paikka
ja sinnekin pitää osata riittävän peitellysti pyytää apua (lomat jne) jottei lasta siirretä ainkaan teidän tahtoanne vastaan muualle.
Toivottavasti saatte apua ja helpotusta elämäänne.
Ja voimaa rankan arjen keskelle.
Olette tehneet hienon teon. Sukulaisijoituksissa on juuri se vaikeus, että ne tulevat nopeasti, yllättäen ja suunnittelemattomasti. Asiaa ei ehdi pohtia vaan päätös on tehtävä heti, lisäksi vain toinen on sukulainen. Onko se ei sukulainen sijaisvanhempi loppujen lopuksi täysillä mukana.
Miten lapsi, joka on niin paljon kärsinyt voikin niin ärsyttää. Miten pärjätä niiden tunteiden kanssa joita sijoituksessa syntyy, sen lisäksi että koko elämä menee uusiksi.
Olette vielä nuori lapseton pari, ei kokemusta lapsen kasvamisesta. 5-vuotias voi olla tosi uhmakas ja rasittava, ei aina tahdo biologistakaan lasta ymmärtää uhmassa vaikka on tämän kasvua seurannut ja side on kasvanut jo lasta odottaessa.
Miten teillä on yhteistyö sosiaalityöntekijän kanssa? Jos kuitenkin sitä kautta saitte tukea, työnohjausta ja on olemassa vertaisryhmiä, missä voisi käydä ja saisi tukea samassa tilanteessa olevilta.
Yhteinen vapaa-aika puolison kansaa olisi myös tärkeätä, miten lapsen isovanhemmat, kummit. Ei heistä olisi apua? Kyllä muitakin sukulaisia voi velvoittaa osallistumaan. Miten puolisosi suhtautuu asiaan?
Sinun pitäisi laittaa asiat tärkeysjärjestykseen ja ajatella ettet kykene tarjoamaan lapselle tasapainoista ja rakastavaa kotia jos et hae apua.
ensinnäkin on mahtavaa lukea että ymmärrystä ja "tukea" löytyy teiltä,se helpottaa jo suunnattomasti! Vaikka sukulaisia ja kummeja on niin silti hirmu vaikea on saada apua kun lapsi on vaativa ja todella temperamenttinen, kellään ei oikein mielenkiintoa ottaa hoitoon kun tietää että lapsi on niin topakka..Ei ole helpoimmista päästä..Sukulaisilta ja ystäviltä tulee usein kommenttia että "minä en kyllä jaksaisi jne.." mutta kun näkisivät että miten minä ja me sitten jaksetaan jos ei apua tule vaikka olen yrittänyt itkun kans kertoa.ihmiset ottaa jalat alleen kun näkevät meidän avun tarpeen,karkuun..Parisuhde on välillä tosi lujilla.Ja niin kuin joku tuossa jo mainitsi että sos.toim. ei kannata ottaa yhteyttä niin olen samaa itsekkin ajatellut.olen läheltä nähnyt miten kiireinen huostaan otto päätös saadaan sossun puolelta aikaiseksi hyvinkin heppoisin perustein..En osaa luottaa sosiaalityöntekijöihin yhtään.Ihan pelottaa ajatus siitä että miten tämä meidän tilanne siellä voitaisiin nähdä.. Ehkä se kultaisen keskitien löytäminen tässäkin asiassa vaatii aikaa.Bio vanhempien kans tapaamiset on sujunut tosi hyvin,luojalle kiitos siitä!Täytyy varmaan alkaa kirjoittelemaan tänne useamminkin,huomaan että helpottaa. Ja ihana saada ymmärrystä tuon ikäisen pirpanan kans olemisesta! Välillä niin pelottaa että ollaanko sittenkään tehty oikein kun ryhdyttiin tähän..Ja toki kamppailut ja kysymykset omasta lapsettomuudestakin välillä ahdistaa..Toisaalta olen joskus ajatellut että ollaanko otettu lapsen kasvatus omiin käsiin vaikka meitä ei ilmeisesti ole vanhemmiksi tarkoitettu kun ei omaa lasta saada, tuo ajatus sattuu...Miten te ajattelette?
Jos teidän kaltaisia sukulaisia olisi enemmän, niin Suomi olisi parempi maa huostaanotetuille lapsille. Parisuhde on koetuksella usein myös bioperheissä, ja teillähän on selvästi rakkaus keskenänne, kun olette ottaneet toisen puolelta sukulaislapsen vastuullenne. Pääasiat on onnistuneet ainakin teillä hyvin, eli se mikä usein tulee näillä palstoilla vastaan; tapaamiset lapsen bioperheenkanssa. Sitähän on povattu ongelmakohdaksi sukulaissijoituksissa, ja teillä siinä ei ole onneksenne ja lapsen onneksi vaikeuksia. Jaksamiseen voisi auttaa, jos karsii kaiken ylimääräisen vouhotuksen, varsinkin näin joulun alla pois. Jos olet kovin itsekriittinen ja velvollisuudentuntoinen kiltti naisihminen, niin karsimalla turhat silitykset ja nurkkien nuolemiset ehtisit ehkä levähtää ja selkeyttää mielessäsi tilannetta ja sen hyviä puolia miehesi kanssa. Nyt kun tulee koulujen joululomat, niin voisihan joku nuori olla pari tuntia päivässä pirpanan kanssa taskurahoja vastaan vaikka teillä kotona, niin hänellekin tulisi uusia kuvioita. Tämä nyt oli vaan tämmönen ensihätään ajatus.
Jos ajattelee pitemmän päälle, niin lapsikin kasvaa ja ehkä hän voi alkaa viettää pidempiä aikoja biokodissaan, niin teille tulee kahdenkeskistä aikaa puolisosi kanssa. Olisi kyllä hyvä, jos ne muutkin sukulaiset osallistuisivat edes vähän, koska muuten he voivat alkaa kartella teitä kun heitä nolottaa oma itsekkyytensä ja välinpitämättömyytensä eivätkä he ehkä enää kehtaa tulla silmienne eteen. Kyllä teidät on tuohon hommaan tarkoitettu, siitä olen varma. Vaikka päätös sukulaissijoituksista on tehtävä nopeasti, niin sukurakkaus ja vastuun ottaminen tapahtuukin hädän hetkellä ja silloin on toimittava luontaisen reaktion eikä suunnitelman mukaan. Hannareista ei siihen pikaiseen päätökseen ole. Lepohetkiä, sitä toivon teille ja rakkautta, joka hitsaa teidät vaikeuksien kautta voittoon (pirpanan kanssa).
Tämä voi olla mielikuvitukseni (joka on vilkas) tuotetta, mutta tulee tämmösiä ajatuksia mieleen kun salapoliisin lailla tässä ryhdyin profiloimaan aloittajaa ja niitä sukulaisia. Aloittaja on kiltti ja kuuliainen, tyypillinen suomalainen velvollisuudentuntoinen tyttö, jonka apuun ollaan totuttu luottamaan varsinkin, kun hänellä lapsettomana miehensä kanssa on aina sitä aikaakin kiireisempien mielestä. Kaikkensa antavana hän toki odottaa ja toivoo, että joskus tulisi hänenkin vuoronsa olla se autettava, mutta turha toivo, hänen vuoronsa ei tule, jos ei se ole vieläkään tullut. Nämä sitten, jotka surkuttelevat pirpanan sijaisvanhemmuutta, tyyliin "en minä vaan jakaisi" tarjoamatta edes apuaan, eivät välttämättä ole niin vilpittömän empaattisia, kuin esivaikutelma hyväuskoiselle saattaa muodostua. Hehän nyt kokevat joutuvansa väistymään ja menettävät Pirpanalle uskollisen palvelijan palveluja. Kyllä harmittaa. Parempi kun kiltti nainen nyt vaan uupuu ja laittautuu koko kiusankappaleesta eroon, jotta voi taas keskittyä aikuisten sukulaisten palvelemiseen ja auttamiseen kuten ennenkin.
Ehkä oletkin uupunut sen takia, että sinua rassaa kun et pysty Pirpanan takia enää palvelemaan ympäristöäsi yhtä energisesti kuin mitä he ovat tottuneet. Ohjeeksi antaisin, jos mielikuvitukseni yhtään osui oikeaan, että nyt sinulla uupunut aloittaja on elämäsi tilaisuus kieltäytyä antamasta apua palveluihisi tottuneille heidän sitä pyytäessä. Et osaa pyytää apua etkä osaa sanoa avunpyytäjälle EI. Opettele vastaamaan seuraavan kerran, aina ja joka kerta, kun joku haluaa sinulta jotakin totutusti, että "mielelläni auttaisin, mutta Pirpanan kanssa ollaan juuri tekemässä ruokaa", ja taas seuraavan kerran, "mielelläni tulisin, mutta menemme Pirpanan kanssa juuri silloin uimaan", ja "mielelläni auttaisin mutta Pirpana on nuhainen ja hoidan häntä jne.jne...
Muista aina mielellään, mutta kun Pirpanaa ajatellen ei käy. Näin teet suvulle paitsi itsesi myös Pirpanan näkyväksi, sillä häntähän ei kukaan ole ensimmäisinä viitenä elinvuotenaan nähnyt kun kerran huostaanottoon on ajautunut. Sinua ei auteta, mutta ei varmaan autettu Pirpanan omaakaan äitiä. Kohtalo teidät yhdistää.
No tämä voi olla satua, mutta voi se olla tottakin, eikä tarvi kertoa onko vai ei.
Pätkä päiväkirjastani: ”Paljon on minulla vielä kasvamista tässä ”auttajan” hommassani. Olen tajunnut, että olen kuluttanut itseäni liikaa sillä, että haluan auttaa ja auttaa ja taitoni/tietoni ei riitä näin monella lailla rikkinäisten lasten auttamiseen. Nyt olen tajunnut, että meidänhän onkin tarkoitus antaa näille lapsille: lapsuus, normaali tavallinen koti ja perhe, rakkautta ja rajoja. Suurempien ongelmien ratkomiseen on suomessa olemassa koulutettuja ihmisiä. Terapeutteja, psykologeja, psykiatreja jne.
Nyt kun tämän kaiken saan vielä päähäni sisäistettyä niin hyvin, että luovun liiasta yrittämisestä ja annan elämän tulla sellaisena kuin se on. Niin kuin tuo ihana kriisityöntekijä kiteytti näiden lasten ongelmat: Miten pystyy auttamaan sellaista lasta, joka on kuin märkä saippua? Vaikka kuinka yrität niin, et saa otetta vaan lapsi luiskahtaa pois käsistäsi.
Yrittämistä, ei tietysti pidä kokonaan lopettaa, mutta liika yrittäminen vain pahentaa sekä lapsen tilannetta, että omaa oloa.
Leivotaan, siivotaan, leikitään, lasketaan mäkeä, uidaan, tapellaan, nauretaan, itketään… eletään, ennen kaikkea eletään.”
Monet lähtevät sijaisvanhemmuuteen siksi, että haluavat auttaa. Auttajan rooli on kuitenkin liian iso täytettäväksi ja silloin voi väsyä liikaa. Riittää, että on vain riittävän hyvä vanhempi ja elää mahdollisimman normaalia arkea. Tähänkin on kuitenkin ajan kanssa kasvettava ja tavallaan osattava päästää irti ”auttajan roolista” ja olla vain oma itsensä.
On tärkeää myös oppia olemaan "riittämätön". Kukaan meistä ei voi riittää kaikkeen, liikaakin voi yrittää auttaa.
Silloin kun pystyy antamaan periksi; istumaan alas ja ajattelemaan, että ei minun tarvitse aina olla valmis toista varten, niin on varmasti selvinnyt osittain auttamisen ympyrästä.
Oma "riittämättömyyden" tunnustaminen on varsin vaikeaa, varsinkin parjatuille sijaisvanhemmille. On niin paljon niitä ihmisiä, jotka voivat sanoa; -minähän sanoin. Pelätään, että oma itsetunto valuu sen mukana jonnekin kauas pois.
Me sijaisvanhemmat olemme oma "kastimme". Meitä parjataan ja tarkkaillaan. Meiltä jopa kysellään; suututko ikinä lapsillesi? Kiesus sentään, tietäisittepä kuinka paljon ja kuinka usein ;)
Me jos kuka tiedämme mitä on olla "auttaja" ja miltä tuntuu olla "riittämätön". Silloin kun tunnistamme nämä ja osaamme hakea apua ja tunnustaa, että mekin olemme vain ihmisiä, niin kaikki kääntyy parempaan päin.
Jaksamisia sinulle uupunut sijaisäiti! Minäkin olen ollut ja olen usein uupunut tässä "työni" alla. Jos apua ei saa sosiaalitoimesta tai sen hakeminen sieltä tuntuu hankalalta niin mm. MLL:llä on kivoja hoitajia, joita voi käyttää saadakseen itselleen hengähdys tauon :) Sinunkin on aika olla välillä itsekäs!
Ota etäisyyttä asioihin, se monesti auttaa näkemään ne arjen pienet ja suuret pulmat. Liian lähellä sokaistuu.
Lämpimin terveisin "Tiikeri emo"
toivon, ettet oikeasti ole sijaisvanhempi. Tunne-elämäsi on kypsymätön. Lisäksi kerrot teillä tapeltavan ja suuttuvasi lapsille ikään kuin sellainen käytös olisi normaalia. Ei ole. Paikkasi ei ole sijaislapsien lähellä.
Tuo olla oma itsensä korostaminen kertoo, ettet tokikaan ole oma itsesi vaan pyrit luomaan itsestäsi uutta persoonaa. Kenet olen malliksi ottanut? Mielestäsi hyvä kirjoituksesi kavaltaa todellisen minäsi, sitä ei ole olemassakaan tällä hetkellä.
Nyt en kyllä ymmärtänyt pointtiasi, mutta tuskin minun tarvitseekaan, koska ajattelu tapasi on noin negatiivinen.
Miksiköhän taas typeryyksissäni kirjoitin tänne palstalle. Aikoihin en ole sitä viitsinyt tehdä juuri tällaisen kommentoinnin takia... Minä vain olen niin sinisilmäisen typerä etten ikinä opi, että jotkut ihmiset etsivät toisista aina vaan pahaa.
Kirjoitelmani oli pohdintaani ja valitan, jos se antoi sinulle tuollaisen kuvan -harmi.
Minun oli kuitenkin aivan pakko tarttua tuohon, kun olit sitä mieltä, ettei lasten kanssa voi riidellä. Minähän en kertonut kuinka riitely tapahtuu, joten tämä sinun lausahduksesi; "Lisäksi kerrot teillä tapeltavan ja suuttuvasi lapsille ikään kuin sellainen käytös olisi normaalia." oli vain sinun johtopäätöksesi asioista.
Minusta on tervettä, ettei lasten annetta hyppiä pitkin seiniä ja heille opetetaan kaikki tunteet ja miten elämässä toimitaan. Liian paljon näkee lapsissa sellaisia jotka eivät kunnioita toisia ihmisiä ollenkaan, eivätkä osaa näyttää tunteitaan. Liippaa hieman liian läheltä joka arkipäivässä, kun hoidan näitä sijoitettuja lapsia, jotka ovat totaalisen rikki perhetaustansa vuoksi.
Rajojen asettaminen ja riitely tuovat turvaa, kun se tehdään oikein. On kuitenkin muistettava pysyä aikuisena siinä riidan keskelläkin. Tärkeää kuitenkin on myös se, että lapset näkevät kaikki aidot tunteet ja oppivat sopimaan riidan jälkeen.
Ja huom! Kukaan ei meistä ole täydellinen, eikä aina jaksava. Silti ero kulkee siinä, että mitä teet silloin, kun et jaksa. Minä en riitele lasten kanssa jaksamattomuuttani, vaan siksi, että lasten on hyvä oppia käsittelemään asioita ennemmin huutamalla ja keskustelemalla, kuin lyömällä toista.
Silloin kun en jaksa, sanon sen myös lapsille ääneen ja vetäydyn hieman syrjempään ajatuksineni ja huokailuileni ja mahdollisesti soitan toiselle sijaisvanhemmalle, jolta saan vertaistukea.
Lasten on hyvä myös oppia, ettei kukaa aina jaksa.
No nyt saat tehdä omia johtopäätöksiäsi. Lähden taas tauolle täältä sivustoilta ja katsotaan JAKSANKO palata tänne enää, ehkä taas joskus sinisilmäisyydessäni ;)
Jaksamisia kaikille sijaisvanhemmille ja biologisille :)
Sinun kirjoituksestasi näkee heti, että et ole vanhempi ollenkaan. Kyllä jokaisessa perheessä tulee erimielisyyksiä, riitojakin ja myös aikuisella on oikeus näyttää suuttumuksensa. Se,että osaa olla oma itsensä vikoineen ja puutteineenkin (ei meistä kukaan ole täydellinen), kertoa tunteistaan sanoin ja ilmein, on hyvä pohja vanhemmuuteen. Tappelu ja riitely ei kaikissa perheissä tarkoita toisten nimittelemistä ala-arvoisilla nimillä ja lyömistä, kuten "terveiset" on saattanut tulkita tiikeriemoa omien kokemustensa pohjalta.
koita rauhoittua. ei sinulta vaadita mitään ihme-tekoja. nythän olet Äiti suurella ÄÄllä kuitenkin.
kukaan ei ole täydellinen, siis ei kukaan.
sinun rutiineista en tiedä mutta koita löytää helpottavia hetkiä arkipäivään. jos muksu herää aamulla aikaisin niin laita vaikka patja lattialle olohuoneeseen ja telkka päälle.
aamiainen muksulle ja sitten torkut siinä patjalla yhdessä muksun kanssa. (siis tämä nyt on esimerkki). ei sinun tarvitse ainakaan olla mikään "superihminen". riittää kun sinä olet siinä antamassa arkipäivän tukea ja muutenkin tukea ja turvallisuutta.
rajojen laittaminen usein on ongelmallista lapsille jotka on "kovia kokeneet". mutta ne rajat on kuitenkin laitettava että lapsi saa sen turvallisuuden tunteen.
lapsi on eroitettu vanhemmista ja tutusta kotiympäristöstä joten on aika luonnollista että lapsi uhmaa sinua kohtaan.
jos kuitenkin jaksat ottaa vastaan kiukkuilut sun muut niin lapsi oppii luottamaan sinuun.
se saattaa viedä aikaa mutta lopussa kiitos seisoo. teitä kun on vielä kaksikin niin toinen voi välillä mennä ulos jäähtymään.'
mukavaa joulua teille. usko itseesi.
remmiä