Reilu kolme vuotta sitten vanhempani erosivat. Sen jälkeen vastuu kodista ja pikkusiskosta jäi minulle. Abivuonna hoidin koulutöiden ohella myös kotityöt; siivoamisen, pyykinpesun, kaupassa käymisen, ruuan laittamisen jne. Lisäksi koin olevani vastuussa 4 vuotta nuoremmasta pikkusiskostani, ja tein parhaani auttaakseni häntä kestämään tuon ajan. Tein kaikkeni, mutta minä olin loppujen lopuksi se joka jäi yksin, henkisesti. Tuona vuonna sairastuin ensimmäisen kerran masennukseen.
Isäni on melko tasapainoton, on kiukuspäissään käynyt käsiksi, hajottanut tavaroitani, uhkaillut tappavansa lemmikkini ja heittänyt minut ulos. Koskaan en ole kiitoksen sanaa tekemistäni kotitöistä kuullut. Silti en osaa vihata häntä. Koen, että vika on minussa. En vain ole tehnyt tarpeeksi, en ole ollut tarpeeksi.
Kolme vuotta myöhemmin asun yksin, pärjään rahallisesti itsenäisesti, omistan hyviä ystäviä ja opiskelen hyvään ammattiin. Mutta huono itsetunto, väsymys ja ahdistus, jonka koin ensimmäisen kerran eron aikoihin, ei ole kadonnut sisältäni minnekään. Joskus nuo tunteet helpottavat hetkeksi, mutta on aikoja, jolloin ne palaavat niin voimakkaina ja lamauttavina, että pelkään musertuvani niiden alle.
Tiedän sairastavani masennusta. En ole koskaan käynyt asian suhteen ammattilaisen juttusilla, joskus olen muutamalle ystävälle jotain asiasta maininnut, mutta siinä se. Nyt en tiedä mistä hakisin apua. Koen, että jaksamiseni on loppunut. Itseluottamukseni on pohjassa. Koen olevani vastenmielinen ihminen, josta kukaan ei aidosti voi pitää. Olen jatkuvasti ahdistunut ja väsynyt. En kykene keskittymään mihinkään ja syömiseni on kadonnut hallinnastani.
En vain enää jaksa, enkä tiedä mitä teen, minulle kynnys hakea ammattiapua on hyvin suuri. Joka päivä uskottelen itselleni, että kyllä täältä noustaan, kyllä sinä selviät. Mutta mitä jos en selviäkään?
Isäni on melko tasapainoton, on kiukuspäissään käynyt käsiksi, hajottanut tavaroitani, uhkaillut tappavansa lemmikkini ja heittänyt minut ulos. Koskaan en ole kiitoksen sanaa tekemistäni kotitöistä kuullut. Silti en osaa vihata häntä. Koen, että vika on minussa. En vain ole tehnyt tarpeeksi, en ole ollut tarpeeksi.
Kolme vuotta myöhemmin asun yksin, pärjään rahallisesti itsenäisesti, omistan hyviä ystäviä ja opiskelen hyvään ammattiin. Mutta huono itsetunto, väsymys ja ahdistus, jonka koin ensimmäisen kerran eron aikoihin, ei ole kadonnut sisältäni minnekään. Joskus nuo tunteet helpottavat hetkeksi, mutta on aikoja, jolloin ne palaavat niin voimakkaina ja lamauttavina, että pelkään musertuvani niiden alle.
Tiedän sairastavani masennusta. En ole koskaan käynyt asian suhteen ammattilaisen juttusilla, joskus olen muutamalle ystävälle jotain asiasta maininnut, mutta siinä se. Nyt en tiedä mistä hakisin apua. Koen, että jaksamiseni on loppunut. Itseluottamukseni on pohjassa. Koen olevani vastenmielinen ihminen, josta kukaan ei aidosti voi pitää. Olen jatkuvasti ahdistunut ja väsynyt. En kykene keskittymään mihinkään ja syömiseni on kadonnut hallinnastani.
En vain enää jaksa, enkä tiedä mitä teen, minulle kynnys hakea ammattiapua on hyvin suuri. Joka päivä uskottelen itselleni, että kyllä täältä noustaan, kyllä sinä selviät. Mutta mitä jos en selviäkään?
Vastaukset 4
Vanhimmat
hakemaan apua, vaikka terveyskeskukseen tai yksityiselle psykiatrille tai mielenterveystoimistoon. Itsellänikin oli kovin suuri kynnys hakea apua. Nyt on lääkitys päällä (sertralin).
Ole avoin ja kerro tuntemuksesi ja taustasi lääkärille niin hän osaa auttaa sinua. Ja terapia varmaan olisi myös hyväksi.
Toivon terveyttä ja pikaista lääkäriin menoa.
säälittää miten paljon olet saanut tehdä ja olla vastuussa yksin, kun sinä itsekin olisit tuolloin ja tietysti edelleenkin tarvinut lämpöä ja tukea juuri vanhemmiltasi. Itselläni on ollut elämässä vähän samanlaista, että on joutnut ottamaan monesta asiasta vastuuta vanhempien eron jälkeen, mutta minulla on kuitenkin ollut rakastava äiti, joka on ollut tukeni elämässäni.
Tietysti, jos sulla on jotakin luotettavia muita läheisiä esim. täti, serkku yms. niin niille voisi kertoa tuntoja tai sitten tosiaan ihan ammatti-ihmiselle. Joskus voi olla jopa kundikaverikin tosi hyvä tuki. Mutta tosiaan keskustelua asiasta tarvisit, ja lisää ympärillesi välittäviä ihmisiä. Voimia.
Hei ei sulla ainakaan ole mitään syytä itsesyytöksiin vanhempiesi eron tai jonkun, muka "liian vähän tekemisen" takia. Sinähän olet joutunut venymään huomattavasti enemmän huolehtimisissasi, kuin muut ikätoverisi, joten älä olleenkaan viitsi aliarvosta itseäsi, muuta kuin annat vain oikein hyvät arvosanat itsellesi...
Sinussahan on, nykyaikana niin kovin harvinaista, sankariainesta ja omaat tosi hieno luonteen, kun et kaikesta huolimatta ole alkanut isääsi vihaamaan. Siitä hyvästä saat varmasti siunausta elämääsi.
Rohkeutta vaan ja mene mieluummin "liian aikaisin", kuin viivytellen hakemaan ammattiapua; silloin sinulla on vain paremmat mahdollisuudet saada vielä tilanne hyvinkin hallintaan. Jumalan siunausta sinun elämääsi.
ammattiauttajilta. Aloita vaikka varaamalla aika terveyskeskuslääkärille.