Hyppään bussista kännykkä kädessäni. Se soittaa musiikkia, haikeaa rakkauskappaletta toisensa jälkeen. Kylmyys ottaa vastaan pitkän, lämpimän busimatkan jälkeen. Kävellessäni kotia päin lumihiutaleet iskevät päin kasvoja, ei mitenkään pehmeästi. Pimeää taivasta vasten suuret, märät hiutaleet ovat kauniita, sopivat oikein hyvin tunnelmaan. Matkani varrella astun katulampun valaisemalle kohdalle, ja voisin hyvinkin kuvitella tilanteen elokuvana; musiikki, lumisade, lyhtypylväät, loittoneva bussi, vielä niin tumma maa... Mutta ei, elämäni ei ole elokuvaa. Rakkausmusiikki olisi niin väärä valinta omaelämänkertaelokuvaani, mutta ei tarvitsekaan olla rakastunut kuunnellakseen sitä. En tunne yhtään mitään. Harmitusta vain, koska juuri tänään jätin talvitakin kotiin ja hytisin kylmästä kävellessäni mäkeä toisensa perään märällä asfaltilla. Kylmä tosin ei haitannut, ei enää, siihenkin tottui ja turtui. Vilkaisin takkiani samalla kun pyyhkäisin puhelimen näytöltä siihen kiinni tarrautuneet hiutaleet, ja musta takkini oli täysin valkoinen, vaikka olin ollutkaan lumisateessa sen pari minuuttia. Lapasia ei ollut, vain puhelin heilui toisessa kourassa askelten tahdissa.
"Kuolisitko tänä iltana rakkaudesta?"
Tänä iltana..? Enhän minä ole rakastunut...
"Kuolisitko rakkaudesta?"
Kuolisinko? Tottakai kuolisin. Jos tuntisin jotakin, enhän ole pitkään aikaan tuntenut mitään. Mutta rakkaudesta olisin valmis kuolemaan, oliko siinä jotain ihmeellistä?
"Kuolisitko tänä iltana rakkaudesta?"
Kyllä. Kyllä minä.
Sen päätettyäni katselin lumen alle jäävää mustuutta hiljaisin mielin. Samalla tavalla kuin lumi peitti mustan maan, lääkkeet peittivät ajatukseni. Kuten lumi, ne peittivät jotakin alleen, pois näkyvistä, mutte eivät poistaneet itse ongelmaa. Kyllä minä kuolisin rakkaudesta, varmasti. Tiedän kyllä olevani kiintynyt ihmisiin, mutta rakkautta en ole tuntenut aikoihin, kuten en iloa tai suruakaan. Vain masentuneisuutta, tuskaista oloa. Silti, lumen tuloa uusin silmin katsoen ymmärsin, että vain minä itse voisin muuttaa asioita. Olla oman elämäni feenix-lintu, ei sitä kukaan tekisi puolestani. Kuolisin... Tottakai kuolisin. Mutten haluaisi, en vielä. En vielä tänä iltana, kun on niin paljon nähtävää ja tunnettavaa. Vielä jonakin päivänä minäkin tosiaan vielä tunnen sen kaiken, näen sen kaiken vielä uudelleen ja ehdin tuntemaan kaiken minkä pitääkin. Täytyy vain odottaa, että kuten lumi sulaa vielä joskus maan päältä jota se peittää, että oma mieleni kirkastuu eikä sitä tarvitse peitellä ulospäin. Toivoa, että oma mieleni ei ole ikiroudassa, että se pystyy vielä sulamaan.
Lumisade loppui kuin seinään.
"Kuolisitko tänä iltana rakkaudesta?"
Tänä iltana..? Enhän minä ole rakastunut...
"Kuolisitko rakkaudesta?"
Kuolisinko? Tottakai kuolisin. Jos tuntisin jotakin, enhän ole pitkään aikaan tuntenut mitään. Mutta rakkaudesta olisin valmis kuolemaan, oliko siinä jotain ihmeellistä?
"Kuolisitko tänä iltana rakkaudesta?"
Kyllä. Kyllä minä.
Sen päätettyäni katselin lumen alle jäävää mustuutta hiljaisin mielin. Samalla tavalla kuin lumi peitti mustan maan, lääkkeet peittivät ajatukseni. Kuten lumi, ne peittivät jotakin alleen, pois näkyvistä, mutte eivät poistaneet itse ongelmaa. Kyllä minä kuolisin rakkaudesta, varmasti. Tiedän kyllä olevani kiintynyt ihmisiin, mutta rakkautta en ole tuntenut aikoihin, kuten en iloa tai suruakaan. Vain masentuneisuutta, tuskaista oloa. Silti, lumen tuloa uusin silmin katsoen ymmärsin, että vain minä itse voisin muuttaa asioita. Olla oman elämäni feenix-lintu, ei sitä kukaan tekisi puolestani. Kuolisin... Tottakai kuolisin. Mutten haluaisi, en vielä. En vielä tänä iltana, kun on niin paljon nähtävää ja tunnettavaa. Vielä jonakin päivänä minäkin tosiaan vielä tunnen sen kaiken, näen sen kaiken vielä uudelleen ja ehdin tuntemaan kaiken minkä pitääkin. Täytyy vain odottaa, että kuten lumi sulaa vielä joskus maan päältä jota se peittää, että oma mieleni kirkastuu eikä sitä tarvitse peitellä ulospäin. Toivoa, että oma mieleni ei ole ikiroudassa, että se pystyy vielä sulamaan.
Lumisade loppui kuin seinään.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Tämä teksti taitaa olla joku luovan kirjoittamiskurssin tuotosta. Hyvin tyypillinen sellaiseksi. Ainakin niillä kursseilla, joilla olen käynyt, on enimmäkseen tämäntyyppistä.
Sinänsä sujuvaa "päiväkirjatekstiä".