Villiscan murhatalo 2, suomennosta

<ideamies> kirjoitti:

Ohessa suomennos linkistä
http://www.prairieghosts.com/villisca.html
missä käsitellään lähinnä talon, ja siellä tapahtuneen raa`an henkirikoksen historiaa. (aihetta käsiteltiin aiemmin Suomi24-keskustelussa:
Villiscan murhatalo: Kirjoittanut: ”Pikku piru” 27.10.2007 )

PREERIAN KUMMITUKSET: Amerikan kuuluisin kummitustalo
( Ghosts of the Prairie: America`s Most Haunted )

Miltei piilossa lounaisen Iowan osavaltion vuorten rinteiden ja niittyjen kätkössä sijaitsee pieni Villiscan kaupunki. Kaupunki on hiljainen ja rauhallinen, ja asukkaita vain muutamia satoja, mutta sen historiaan liittyy traaginen ja vieläkin selvittämättä oleva mysteeri. Kesäkuussa 1912 täällä tapahtui hirvittävä joukkomurha, jonka uhriksi joutui kokonainen perhe. Murhaa ei koskaan pystytty selvittämään, ja se heitti kaupungin ylle synkän varjon, mikä ei vieläkään ole hälvennyt.

On myös monia, jotka uskovat, ettei ainoastaan murhan muisto ole jäljellä, vaan myös murhatun perheen jäsenien henget yhä kummittelevat vanhassa talossa, jossa he aikoinaan elivät ja traagisesti kuolivat.
Satun kuulumaan niihin, jotka uskovat tähän, ja jos teillä olisi ollut tilaisuus kokea samaa, mitä minä (Troy Taylor, suom. huom.) koin tuossa talossa toukokuussa 2005, saattaisitte tekin uskoa:

Kummittelumysteeri
Villiscan Kirvesmurhatalon kummitukset: kirjoittanut Troy Taylor

Villisca sijaitsee Iowan osavaltion syrjäisessä osassa, kaukana keskisen lännen moderneista suurista kaupungeista ja myöskin kaukana kaupungeista, joiden asukasluku liikkuu vain muutamissa tuhansissa. Se on syrjäinen paikka. Sinne johtaa ainoastaan kaksikaistainen valtatie, ja uskokaa tai älkää, nykytilanne on jyrkkä vastakohta kaupungin merkitykselle 1900- luvun alkuvuosiin nähden. Tuolloin Villisca (nimen sananmukainen merkitys on ”Hieno näköala”) oli kukoistava, yli 2500:n asukkaan yhdyskunta. Katuja reunustivat kiireiset liikerakennukset ja tusinoittain junia liikennöi kaupunkiin päivittäin. Se oli silloin Montgomeryn piirikunnan vilkas keskus tarjoten tavarataloja ja kauppoja jokaiseen tarpeeseen sekä myös ravintoloita ja teatterin.

Villisca muodosti tiiviin yhteisön, jossa asukkaat tunsivat hyvin toisensa, mutta yhteisön rauha järkkyi, kun 10.6.1912 eräästä kaupungin yhdensuuntaisten pääkatujen viereisistä taloista löydettiin kahdeksan veristä ruumista. J. B. Mooren perhe, kaupungissa kunnioitettu ja pidetty perhe, sekä talossa yöpyneet kaksi vierasta löydettiin vuoteisiinsa murhattuina. Ja nyt, yli 90 vuoden jälkeen tapahtumasta murha on yhä selvittämättä.

[ Linkissä tarjotaan tässä kohden myytäväksi Troy Taylorin (edellä olevan tekstin kirjoittaja) ja Len Adamsin kirjaa ”Minäkin kävin siellä”, missä kuvaillaan talon historian lisäksi myös murhatalossa myöhemmin sattuneita paranormaaleja ilmiöitä.]

Mitä tapahtui Villiscassa tuon yön pimeinä hetkinä? Ja miksi ainakin jotkut rikoksen uhreista ja mahdollinen tekijä vielä viipyvät tässä maailmassa?

Verinen murha

Oli lämmin ilta lounaisessa Iowassa, ja laskeva aurinko valaisi hiljaista Villiscan kaupunkia. Illallisaika oli jo ohitettu ja asukkaat asettuivat talojensa kuisteille vilvoittelemaan päivän kuumuuden alkaessa helpottaa. Liikkeet sulkivat ovensa ja valot alkoivat syttyä kotien ikkunoihin hämärtyvien katujen varsille. Presbyteerikirkosta kantautui kadulle musiikin, naurun ja suosionosoitusten ääniä.
Lasten Päivän ohjelma päättyi siellä n. klo 21:30, ja seurakuntalaiset alkoivat poistua kadulle kiirehtien koteihinsa yön viettoon.

Sarah Moore, joka oli suunnitellut illan ohjelman, kokosi perheensä ja he lähtivät kävelemään kotiinsa. Mukana oli aviomies Josiah, jota kaupunkilaiset kutsuivat lempinimellä J. B., sekä lapset, Herman, Catherine, Boyd ja Paul. Mooren perheen lapsien kaksi nuorta ystävää, Lena ja Ina Stillinger olivat myös olleet illan juhlassa ja seurasivat mukana viettääkseen yön Mooren perheen luona.

Seuraavana aamuna, 10:s kesäkuuta, Mooren perheen naapuri Mary Peckham astui takapihalleen ripustaakseen pyykkejä kuivumaan. Työskenneltyään jonkin aikaa Mary totesi, että Mooren puolella ei vielä kukaan ollut aloittanut aamuaskareita, vaan talo vaikutti epätavallisen hiljaiselta. Tämä oli omituista, koska J. B. Mooren oli tapana lähteä aikaisin töihin ja Sarah Moore oli yleensä ylhäällä aamun sarastuksesta alkaen ruokaa valmistamassa ja päivittäisiä askareita suorittamassa. Mooren perheeseen kuului monia nuoria lapsia ja täten aamun tunnit olivat yleensä äänekkäitä ja riehakkaita. Olisiko joku perheenjäsen sairaana? Mary odotteli vielä jonkin aikaa ja meni lopulta koputtamaan naapurinsa ovea. Sisäpuolella vallitsi aavemainen hiljaisuus. Hän odotteli hetken ja koputti uudelleen. Edelleenkään ei vastausta kuulunut, ja niin hän yritti raottaa ovea kutsuakseen Sarahia. Tällöin hän huomasi, että ovi oli sisäpuolelta lukittu kiinni.

Mary meni Mooren talon takana olevaan pieneen talliin ja päästi siellä olevat kanat ulos tarhaan. Hän mietti, että ainakin näin voisi auttaa Sarahia, jonka hän arveli olevan sairaana. Tämän jälkeen Mary palasi omaan taloonsa, mutta mitä enemmän hän ajatteli hiljaista naapuritaloa sitä huolestuneemmaksi hän tuli. Lopuksi hän ei enää kestänyt epätietoisuutta, vaan soitti J. B. :n veljelle, Ross Moorelle, joka lupasi tulla paikalle mahdollisimman pian. Tästä alkoi rikostutkinta, joka on yksi tuon ajan sekavimmista.

Kun Ross Moore saapui veljensä talon luo, hän ensiksi tapasi Mary Peckhamin, joka oli jatkanut yrityksiään saada joku talossa nukkuneista hereille. Ross totesi oven lukituksi ja kurkotti sitten tähyämään sisään makuuhuoneen ikkunasta, mutta sisällä oli niin hämärää, ettei hän kyennyt näkemään mitään. Hän palasi ovelle ja ryskytti sitä kutsuen kovalla äänellä veljeään ja kälyään. Kun vastausta edelleenkään ei kuulunut, hän nouti avainnippunsa, jossa oli talon vara-avain. Löydettyään oikean avaimen Moore avasi oven ja astui olohuoneeseen Mary Peckhamin seuratessa perässä. Moore katseli ympärilleen, mutta ei nähnyt keittiössäkään ketään.
Hän huuteli kutsuen asukkaita, mutta vastausta ei kuulunut. Vastapäätä ruokahuonetta oli käytävä, joka johti lasten makuuhuoneeseen. Hän avasi varovasti oven ja kurkisti huoneeseen. Hän miltei karjaisi säikähdyksestä nähdessään vuoteissa kaksi veristä ruumista ja veren tahraamat vuodevaatteet. Hän ei jäänyt tutkimaan murhattujen henkilöllisyyttä vaan ryntäsi takaisin olohuoneeseen ja huusi Mary Peckhamille, että tämä kutsuisi paikalle sheriffin ----- talossa oli tapahtunut murhia!

Marshallin kaupungin sheriffi Hank Horton saapui pian tutkimaan tapausta. Alakerran makuuhuoneessa olleet ruumiit olivat Lena Stillingerin (12 v.) ja hänen sisarensa Inan (8 v. ). Tytöt olivat Mooren perheen lapsien vieraina ja olivat tulleet edellisenä iltana kirkosta perheen mukana. Perheen muut jäsenet löydettiin yläkerroksen makuuhuoneista. Jokainen oli murhattu raa`asti murskaamalla uhrien päät kirveellä;
Josiah Moore (43 v. ), Sarah Montgomery Moore (44 v. ), Catherine (10v.),
Herman (11 v. ), Boyd (7 v.), Paul (5 v. ) sekä edellä mainitut Stillingerin sisarukset.

Pian murhien paljastuttua tieto niistä levisi nopeasti kaupunkilaisille. Ystävät, naapurit ja uteliaat sivulliset tunkeutuivat taloon, eivätkä kaupungin pienet poliisivoimat pystyneet ylläpitämään järjestystä murhapaikalla. On sanottu, että kirjaimellisesti sadat ihmiset tungeksivat talossa katsellen ruumiita, kosketellen talon tavaroita, jopa ottaen niitä mukaansa muistoesineiksi, ennen kuin Villiscan kansalliskaartin yksikkö iltapäivällä eristi paikan poliisin rikostutkintaa varten. Meidän on nykypäivinä helppo tuomita tämä paikallisen poliisin leväperäinen toiminta, mutta täytyy muistaa, että 1912 tuon kaltaisen rikoksen tutkinta oli huomattavasti vaikeampaa kuin mitä se nykypäivänä on. Tuolloin sormenjälkien taltiointi oli aivan uusi menetelmä, rikospaikan valokuvaus oli harvinaista ja DNA- testit olivat mahdollisia vasta monien vuosikymmenien päästä. Lisäksi maaseudun poliisin tutkijat eivät edes olleet aikaisemmin nähneet tämän suuruusluokan rikoksia.
Tutkijat ehtivät tehdä rikospaikasta vain joitakin huomioita, tärkeitä johtolankoja sekasorrossa menetettiin. Niinpä rikos on selvittämättä vielä tänäänkin.

[ Kuvateksti: Sanomalehtikuva Mooren perheestä murhaa edeltävältä ajalta
Lähde: Darwin & Martha Linn ]

Joskaan ketään ei pystytty osoittamaan syylliseksi Moore / Stillinger murhiin, ei spekulaatioista asian suhteen ollut puutetta. Murhien jälkeisinä päivinä mainittiin sanomalehdissä nimeltä ainakin neljä henkilöä mahdolliseksi murhaajaksi. Epäilykset osoittautuivat kuitenkin aiheettomiksi, epäillyille löytyivät alibit ja murhan selvittämismahdollisuudet heikkenivät. Paikallinen poliisi, osavaltion tutkijat, palkatut yksityisetsivät ja jopa amatööritutkijat haravoivat kaupunkia ja sen ympäristöä kannustimenaan murhan selvittämisestä luvattu palkinto. Jokainen johtolanka tutkittiin, tusinoittain erilaisia ratkaisuteorioita esitettiin, mutta yksikään niistä ei johtanut tuloksiin. Ajan kuluessa mahdollisuudet rikoksen selviämiseen ratkaisevasti vähenivät ja niin tutkimukset päättyivät tuloksettomina.

Nykypäivien historioitsijoilla ja asiasta kiinnostuneilla on omat käsityksensä murhaajasta. Monet uskovat murhaajan olleen uhrit tuntenut paikkakuntalainen. Toiset epäilevät häiriintynyttä maallikkosaarnaajaa. Omat kannattajansa on myös kiertävällä kulkurilla tai vaarallisella sarjamurhaajalla. Suurimmat epäilyt kohdistuvat seuraaviin henkilöihin: *)

[ Kuvateksti: Frank F. Jones. Lähde: Darwin & Martha Linn ]

*) Frank F. Jones, huomattava villiscalainen, oli osavaltion senaattori. J. B. Moore työskenteli Jonesin palveluksessa ennen kuin perusti oman työkoneliikkeensä v. 1908. Monien paikkakuntalaisten mukaan Jones oli hyvin huolissaan siitä, että Moore lähti hänen palveluksestaan ja onnistui saamaan menestyvän John Deere- yhtiön edustussopimuksen. Jones oli epäilemättä kaupungin vaikutusvaltaisimpia henkilöitä tuohon aikaan, ja todennäköisesti ainakin hiukan kärsi Mooren lähdöstä, mitä hän kuvasi ”pieneksi tappiokseen”. Mutta olisiko tämä riittävä syy Mooren ja hänen perheensä murhaamiseen? Jotkut arvelevat, että asiaa pahensi se, että Moorella oli suhde Jonesin miniään, Donaan. Vaikka pitäviä todisteita asiasta ei ole, siihen liittyviä huhuja oli liikkeellä murhan aikoihin. Nämä ovat saattaneet raivostuttaa ei ainoastaan Jonesia, vaan myös hänen Albert- poikaansa.

*) William Mansfield on henkilö, jonka väitettiin olevan Jonesin palkkaama murhatyön tekijä. Kun Kansas Cityssä toimiva Burnsin etsivätoimisto ryhtyi tutkimaan tapausta, heidän etsivänsä James Newton Wilkerson tuli vakuuttuneeksi, että Mansfield oli sekaantunut murhiin. Hän syytti avoimesti Frank ja Albert Jonesia siitä, että nämä olivat palkanneet Mansfieldin tekemään murhat. Wilkerson arveli, että murhan kohteen piti olla vain J. B. Moore, mutta Mansfield oli surmannut kaikki talossa olijat. (ilmeisesti silminnäkijätodisteiden pelosta, suom. huom.).
Kumpaakaan Jonesia ei koskaan pidätetty, ja molemmat kielsivät jyrkästi yhteytensä murhiin.
Mansfield oli kotoisin Illinoisin osavaltiosta, Blue Islandista. Hänet tunnettiin myös peitenimillä George Worley ja Jack Turnbaugh. Wilkersonin mukaan Mansfield oli kokaiiniriippuvainen ja syyllistynyt aikaisemminkin murhiin. Wilkersonin tutkimusten mukaan kaikki murhat oli tehty samalla tavalla, mikä sai hänet olettamaan, että niiden takana oli yksi ja sama mies. Wilkerson onnistui saamaan oikeusistuimen aloittamaan tutkimukset ja Mansfield pidätettiin ja kuljetettiin Kansas Citystä Montgomeryn piirikuntaan. Syytteet häntä vastaan kuitenkin raukesivat, koska osoittautui, että hän oli Villiscan murhien tapahtuma-aikana Illinoisissa. Näyttöjen puuttuessa Mansfield vapautettiin.

[ Kuvateksti: William Mansfield. Lähde: Darwin & Martha Linn ]

*) Pastori George Kellystä, kiertävästä saarnamiehestä, tuli toinen pääepäillyistä. Häntä kuvattiin heiveröiseksi mieheksi, jolla oli ulkonevat korvat, iso nenä, korkea otsa ja suuri suu paksuine huulineen, ja suupielet näyttivät hänen hymyillessäänkin olevan alaspäin kääntyneet. Ihmiset muistivat hänet tummat silmänsä ja erikoiset tapansa. Hän kiihtyi helposti ja puhui saarnatessaan niin nopeasti, että sanoista ei tahtonut saada selvää. Sanottiin myös että hän kuolasi saarnatessaan niin, että sylki roiskui lähimpien kuulijoiden päälle.

[ Kuvateksti: Pastori George Kelly. Lähde: Darwin & Martha Linn ]

Kelly ja hänen vaimonsa asettuivat asumaan Iowan Macedoniaan 1912 keskilännen alueille ulottuneiden monivuotisten saarnamatkojen jälkeen. Hän jatkoi matkasaarnaajan uraansa ja oli mukana Villiscan presbyteerikirkossa Lasten Päivän juhlassa murhayön vastaisena iltana. Tämä, ja hänen poistumisensa kaupungista junalla varhain seuraavana aamuna saattoivat hänet pääepäillyksi rikokseen.
Sanottiin myös, että pastori tunnusti rikoksen mainitulla junamatkalla takaisin Macedoniaan, ja että hän oli suorittanut murhan sisäisen ilmestyksen takia, jossa hänelle oli annettu käsky ”Tapa ja tapa kaikki!”, sanonta, jonka väitetään löytyvän
Raamatusta.

Ennen tätä ”tunnustustaan” Kelly oli lähettänyt viranomaisille lukuisia kirjeitä, jotka liittyivät Moore- Stillinger murhiin. Kirjeissään Kelly tuntui olleen ikään kuin murhien riivaama, ja arveltiin kirjeiden sisältäneen tietoja, jotka vain murhaaja saattaisi tuntea. Tietyt todistajat väittivät kuulleensa hänen huudahduksensa junassa (”tapa ja tapa kaikki”) ja väitettiin hänen puhuneen murhista jo ennen kuin tieto niistä oli tullut julkisuuteen. Väitettiin myös, että Kelly olisi lähettänyt Council Bluffsissa verisen paidan pesulaan, mutta sellaista ei koskaan löydetty.

1914 Kelly pidätettiin, ei murhista, vaan siitä, että hän oli postitse lähettänyt epäsiveellistä materiaalia Etelä Dakotassa. Hänet tuomittiin vankilaan, mutta siirrettiin lopulta Washington D. C: n mielisairaalaan. Vuonna 1917 Kelly pidätettiin uudelleen Villiscan murhista. Kun kaikki tiesivät, että hän ilmeisesti eli täysin epätodellisissa maailmoissa, pidettiin pidätystä lain pakkokeinojen väärinkäyttönä. Kelly perui ”tunnustuksensa” ennen oikeudenkäyntiä. Ensimmäisessä oikeudenkäynnissä päätöstä ei tehty ja toisessa Kelly lopulta julistettiin syyttömäksi.

*) Andy Sawyer: Vaikkakin näytti löytyvän vahvoja todisteita muutamien pääepäiltyjen syyllisyydestä, tutkijat eivät voineet olla ottamatta huomioon keskisessä lännessä tapahtuneita murhia, jotka ajoittuivat lähelle Villiscan tapausta.
Syntyi vahva epäilys, että jokin sarjamurhaaja, vaikka tuota sanaa tuskin vielä siihen aikaan edes käytettiin, olisi tekojen takana. Vaikkakin jokaista kulkuria, satunnaista
matkamiestä tai tuntematonta muukalaista vuorollaan epäiltiin Villiscan murhaajaksi,
muutamat näistä joutuivat erittäin suurten epäilyjen kohteeksi. Eräs näistä oli mies nimeltä Andy Sawyer. Vaikka mikään sitova todiste ei kytkenytkään häntä Villiscan murhiin, hänet oli mainittu usein suurten rikosoikeudenkäyntien yhteydessä.
Sawyer työskenteli rautatieyhtiön palveluksessa, ja hänen esimiehensä väitti Sawyerin tietävän murhien tapahtumista enemmän kuin kohtuudella voisi olettaa.
Lisäksi hänellä oli aina mukanaan kirves, jonka vierellä hän jopa nukkui! Sawyer pidätettiin ja häntä kuulusteltiin mutta vapautettiin ilmeisesti siksi, että Iowan Osceolan poliisilla oli hänestä havainto murhayön aikaan. Osceolan sheriffi oli pidättänyt hänet irtolaisena, mutta hänet oli päästetty lähtemään kaupungista junalla noin klo 13:00 kesäkuun 9:s (Villiscan murhayötä edeltänyt päivä).
Olisiko hän sieltä ehtinyt Villiscaan tekemään murhat? Hänen esimiehensä ja hermostuneet työtoverinsa väittivät että olisi voinut, mutta mahdollisuuksia tähän
ei katsottu olevan, ja niin Sawyer katosi historian hämärään.

*) Henry Moore (ei sukua murhatulle J. B. Moorelle) oli ehkä vahvimmin syylliseksi epäilty niiden henkilöiden joukosta, joilla ei ollut aikaisempia yhteyksiä J. B. Mooren perheeseen. Vaikkakin Henry Moorea oli syytetty aiemmin samantapaisista rikoksista kuin aikaisemmin mainittua William Mansfieldiä, hänet todella tuomittiin pian Villiscan tapahtumien jälkeen suoritetusta toisesta kirvesmurhasta. Jotkut uskovat, että hän oli vastuussa kokonaisesta veristen murhien sarjasta, joka aiheutti kaaosta kautta keskilännen. Yksi näistä murhista on Villiscan verityö. Henry Moore oli syytettynä äitinsä ja isoäitinsä murhista joulukuussa 1912 Missourin osavaltion Columbiassa, siis Villiscan murhien jälkeen. Hän teurasti molemmat uhrinsa kirveellä, ja tämä teko oli viimeinen murhien sarjassa, joka oli kestänyt 18 kuukautta, koskettanut viittä osavaltiota ja vaatinut yli kaksikymmentä uhria. Ajatellaan, että Villiscan murhat lopultakin auttoivat viranomaiset Henry Mooren jäljille.

Tämä murhasarja ei todennäköisesti koskaan olisi tullut selvitetyksi, elleivät Villiscan viranomaiset olisi pyytäneet liittovaltion poliisia tutkimaan kaupunkinsa vuoden 1912 joukkomurhaa. J. B. Mooren perheen ja Stillingerin tyttöjen ruumiiden lisäksi poliisilla ei ollut käytettävissä mitään muuta johtolankaa tutkimuksissaan.
Liitovaltion etsivä M. W. McClauhry paneutui tapaukseen, ja hänelle selvisi, etteivät Villiscan murhat olleet lajissaan ainutkertaisia. Nimittäin yhdeksän kuukautta aikaisemmin syyskuussa 1911 vastaavan kaltainen joukkomurha oli tapahtunut Colorado Springsissä. Sen uhriksi joutuivat H. C. Wayne , hänen vaimonsa ja lapsensa, rouva A. J. Burnham ja hänen kaksi lastaan. Kuukautta myöhemmin joukkomurha vaati Dewsonin perheen hengen Illinoisin Monmouthissa, ja jälleen, runsaan viikon päästä uhriksi joutui viisi Showmanin perheen jäsentä Kansasin Ellsworthissa. Kaikissa tapauksissa murhaaja oli murtautunut asuntoon yöllä ja surmannut kirvellä uhrinsa heidän vuoteisiinsa.

Kesäkuun 5:s 1912, muutamia päiviä ennen Villiscan murhia, Rollin Hudson vaimoineen tapettiin Kansasin Paolassa. Murhan tekotapa oli sama kuin aiemmin mainituissa, ja sama siis toistui jälleen muutamaa päivää myöhemmin Villiscassa.
McClauhry oli vakuuttunut, että kuljeskeleva häiriintynyt psykopaati oli syyllinen
kaikissa tapauksissa. Tehokkaan tutkimustyön ohella myös onnekkaat sattumat johdattivat McClauhryn Henry Mooren jäljille. McClauhryn isä oli nimittäin osavaltion Leavenworthin vankilan vartija ja tuli työssään tuntemaan monia rikollisia.
Henry Moore oli tuolloin suorittamassa elinkautisrangaistusta äitinsä ja isoäitinsä murhista vuonna 1912 Missourissa. Kuullessaan epäilyksistä Henry Moorea kohtaan
McClauhryn isä ilmoitti pojalleen Mooren rikoshistoriasta. Vertailtuaan kaikkien murhien tutkimusmateriaaleja toisiinsa ja haastateltuaan Moorea, McClauhry ilmoitti
9:s maaliskuuta 1913, että kaikki 23 keskilännen murhatapausta oli tullut selvitetyksi.

Valitettavasti hänen tutkimuksiaan ei otettu vakavasti, uskottiin mieluummin, että syyllinen oli pastori George Kelly, joka oli aiemmin ”tunnustanut” murhat.

(olisiko syynä ollut se, että Henry Moore oli jo tuomittu elinkautiseen vankeuteen, jota tuomiota ”lisämurhat” eivät juurikaan olisi koventaneet; suom. huom.)

Kelly perui myöhemmin tunnustuksensa , hänet todettiin mielenterveydeltään häiriintyneeksi, ja kahden oikeusistunnon jälkeen julistettiin syyttömäksi.
Koska murhan selvittämiseksi luvattu palkinto jäi lunastamatta, Villiscan asukkaat käyttivät varat Mooren perheen hautamuistomerkin hankintaan.

Tapahtuman aiheuttamassa suuressa julkisessa informaatiossa McClauhryn tutkimukset ovat jääneet vähälle huomiolle. Itse hän oli kuitenkin vakaasti sitä mieltä, että hän oli selvittänyt murhat.
Kuitenkin virallisesti Villiscan murhat ovat vielä tänäänkin selvittämättä.

Kummittelu Mooren talossa

Kesäkuun 10:s 1912 ennen aamunkoittoa villiscalainen puutalo Iowassa joutui näyttämöksi eräälle keskilännen rikoshistorian raaimmista joukkomurhista, kun J. B. Mooren perhe ja kaksi talossa yöpynyttä vierasta murhattiin heidän nukkuessaan.
Sinä aamuna talo siirtyi osaksi Amerikan rikoshistoriaa, ja samalla myöskin kummitustarinoiden kohteeksi.
Talolla oli vuosien saatossa monia omistajia ja siinä asui monia vuokralaisia vuoteen 1994 saakka. Tuolloin eräs kiinteistöjen välittäjä kääntyi paikallisen farmaripariskunnan, Darwin ja Martha Linn`ìn puoleen tarjoten taloa ostettavaksi.
Tuolloin Linn´it omistivat ja ylläpitivät Villiscassa sijaitsevaa Olson-Linn Museota.
He ajattelivat, että ostamalla talon, he saisivat säilytetyksi lisää paikallishistoriaa.
Talo oli tuolloin hyvin rappeutuneessa kunnossa ja vaarassa joutua puretuksi.
Ilman, että Linn´it olisivat ostaneet talon, se todennäköisesti olisi hävitetty. He alkoivat kerätä varoja restauroidakseen talon siihen kuntoon, missä se oli ollut murhien aikaan 1912.

Linn`it aloittivat restaurointityöt v:n 1994 lopulla käyttäen apuna talosta otettuja vanhoja valokuvia. Ulkoseinien vinyylivuoraus poistettiin ja alkuperäinen puupinta maalattiin. Julkisivun ja sisäpihan kuisteja ympäröivät aidat poistettiin ja takapihalla sijaitseva talli ja kanakoppi entistettiin. Talon sisältä poistettiin vesijohdot ja sähkölaitteet. Sisätiloissa ruokakomero oli aikoinaan muutettu kylpyhuoneeksi, ja se palautettiin alkuperäiseen, v:n 1912 asuunsa. Käyttäen rikostutkijoiden, kuolinsyytutkijoiden ja oikeuden pöytäkirjoja Linn`it sijoittivat huonekalut suunnilleen samoille paikoille, missä ne murhien aikaan olivat olleet.
Valitettavasti Mooren aikaiset huonekalu olivat hävinneet, mutta ne pyrittiin korvaamaan antiikkiliikkeistä hankituilla vastaavan kaltaisilla kalusteilla.

Vuonna 1998 Mooren talo liitettiin kansalliseen historiallisten kohteiden rekisteriin ja tarjoaa nyt mielenkiintoisen aikamatkan vuoden 1912 tapahtumiin. Täällä tapahtuivat v:n 1912 mysteereiksi jääneet murhat. Talon seinien sisään kätkeytyy monia salaisuuksia: Kuka oli murhaaja? Kuinka hän onnistui suorittamaan katalan tekonsa herättämättä talon asukkaita?
Nämä salaisuudet houkuttelevat paikalle monia vierailijoita . Toiset tulevat tutustumaan talon historiaan, useimmat kuitenkin talon aaveisiin.

Kun useita vuosia sitten vieraileville ryhmille tarjottiin yöpymismahdollisuutta talossa, käyttivät monet aaveista kiinnostuneet, erikoisia elämyksiä etsivät ja vannoutuneet paranormaalien ilmiöiden tutkijat tilaisuuden hyväkseen. Jotkut viettivät siellä yön yksin, kuten disk jockey Des Moines, joka yöllä heräsi lasten ääniin, vaikka lapsia ei paikalla ollut. Jotkut ryhmät ovat saaneet tallennettua mystisiä
audio-, video- ja valokuvatallenteita, jotka viittaavat siihen, että jotakin paranormaalia tapahtuu talon seinien sisällä. Kiertokäyntien aikana on todettu lamppujen kaatuvan, esineiden liikkuvan , kuultu koputusääniä ja lasten naurua.
Psyykkisesti herkät henkilöt ovat jopa väittäneet keskustelleensa vainajien henkien kanssa.

Muistan ajatelleeni, että jos edes murto-osa näistä tarinoista olisi totta, Villiscan ”Kirvesmurhien talo” on yksi Amerikan aktiivisimmista kummittelupaikoista. Talon historian puolesta se hyvin sopisi sellaiseksi, mutta onko asia näin?
Omalta kohdaltani vakuutuin asiasta viettäessäni huhtikuussa 2005 yön tuossa legendaarisessa talossa. Tapahtumasta olen kertonut kirjassani ”Minäkin kävin siellä”.
Tuolloin vakuutuin, että tuossa aavemaisessa talossa todella kummittelee.

Mutta onko asia todella näin? Monet ovat sitä mieltä, että ei ole. He huomauttavat, että talossa on vuosikymmenet asunut monia ihmisiä, eikä kukaan heistä ole havainnut paranormaaleja ilmiöitä siellä. Vasta kun talo restauroitiin ja vierailijat alkoivat käydä siellä, ruvettiin kummittelusta puhumaan. Oliko siis kummittelu vilkkaan mielikuvituksen tuotetta ja toiveajattelua? Monet haluavat teidän uskovan näin, mutta älkää pitäkö sitä ehdottomana totuutena --- älkääkä pitäkö myöskään minun käsitystäni sellaisena.

Käsitykseni olen muodostanut oman kokemukseni kautta. Toivon, että lukija pitää mielensä avoimena ja muodostaa käsityksensä vasta vietettyään itse yön tässä talossa.
Se ei ole sovelias paikka heikkohermoisille, mutta jos etsit mahdollisuuksia paranormaalien ilmiöiden tutkimiseen, niin tervetuloa Iowaan, Villiscan murhataloon, historialliseen ja aavemaiseen paikkaan !

Englanninkielinen alkuperäisteksti: Troy Taylor
Käännös: ideamies

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä