Runo ja sen selitys.

miksi ei ihminen sano? Esitit tärkeän kysymyksen.

Itse olen pyrkinyt sanomaan asiat kaikissa tilanteissa missä tuntuu että on sanottava ja olen pyytänyt ylhäältä viisautta ja apua että osaisin sanoa oikein enkä turhaan loukkaisi. Omista herkimmistä tunteista silti on ollut äärimmäisen vaikea ja on edelleen puhua. Sellaisille lukkiutumille kait on syynsä ja syntyhistoriansa ihmisen elämässä?

No, olen opetellut puhumaan ja toivon, että ihmiset yleensäkin oppisivat. Se voisi auttaa mielettömän paljon.

Runo ja sen selitysruno (yksi mahdollinen selitys, tulkinta) eivät ole henkilökohtaiset, siis ei faktarunoa. Rinnastin ihmisen kallioon jota meri huuhtoo. Kallion muovautuminen kestää tuhansia vuosia, mutta ihminen, olkoon kuinka vakaa ja realisti tahansa, voi joskus murtua lepertelevän lapsen tasolle vain yhdestä, hellästä katseesta. Jotain sellaista, kaunista.

Selitysrunossa sitten tarkastelin puhumattomuuden teemaa, ihmisen kipeyttä. Ja kuinka sitä voisi näin runomomuodossa kuvata.

Vielä liitin runon osaksi parisuhteen tragediaa. Tämäkään ei ole faktarunoa, vaan kyseessä on kuvitteellinen pariskunta tai ikäänkuin kuvitteellinen pariskunta. En edes yrittänyt luoda pätevää henkilökuvausta, mutta hajanaisia tunnelmia ja tuntoja, jos ehkä myös pieniä ikkunoita aiheen sisältämiin teemoihin. Selitysrunoni henkilö uskaltautui lopulta puhumaan, otti rohkean askeleen ja kertoi tunteensa, mutta jälleen kerran pettyi - etsiessään toisesta ratkaisua elämän kipuun, vaikka vuosien aikana kertyneet kivettymät ja lukkiutumat olisivat vaatineet pysähtymistä, oman itsen kohtaamista ja prosessointia, ehkä jopa terapiaa?

Onneksi runon loppu jää hivenen auki. Toivon, ettei hän sittenkään mennyt mereen. Aina on toivoa, ja apua on löydettävissä. Jokaiselle ihmiselle, niin syylliselle kuin uhrille. Ja jollain tavalla lienemme - yleisesti ottaen - kumpaakin.

Oikein hyvää päivänjatkoa.

http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=113&conference=4500000000000409&posting=22000000030917236

äitiparta kirjoitti:

miksi ei ihminen sano? Esitit tärkeän kysymyksen.

Itse olen pyrkinyt sanomaan asiat kaikissa tilanteissa missä tuntuu että on sanottava ja olen pyytänyt ylhäältä viisautta ja apua että osaisin sanoa oikein enkä turhaan loukkaisi. Omista herkimmistä tunteista silti on ollut äärimmäisen vaikea ja on edelleen puhua. Sellaisille lukkiutumille kait on syynsä ja syntyhistoriansa ihmisen elämässä?

No, olen opetellut puhumaan ja toivon, että ihmiset yleensäkin oppisivat. Se voisi auttaa mielettömän paljon.

Runo ja sen selitysruno (yksi mahdollinen selitys, tulkinta) eivät ole henkilökohtaiset, siis ei faktarunoa. Rinnastin ihmisen kallioon jota meri huuhtoo. Kallion muovautuminen kestää tuhansia vuosia, mutta ihminen, olkoon kuinka vakaa ja realisti tahansa, voi joskus murtua lepertelevän lapsen tasolle vain yhdestä, hellästä katseesta. Jotain sellaista, kaunista.

Selitysrunossa sitten tarkastelin puhumattomuuden teemaa, ihmisen kipeyttä. Ja kuinka sitä voisi näin runomomuodossa kuvata.

Vielä liitin runon osaksi parisuhteen tragediaa. Tämäkään ei ole faktarunoa, vaan kyseessä on kuvitteellinen pariskunta tai ikäänkuin kuvitteellinen pariskunta. En edes yrittänyt luoda pätevää henkilökuvausta, mutta hajanaisia tunnelmia ja tuntoja, jos ehkä myös pieniä ikkunoita aiheen sisältämiin teemoihin. Selitysrunoni henkilö uskaltautui lopulta puhumaan, otti rohkean askeleen ja kertoi tunteensa, mutta jälleen kerran pettyi - etsiessään toisesta ratkaisua elämän kipuun, vaikka vuosien aikana kertyneet kivettymät ja lukkiutumat olisivat vaatineet pysähtymistä, oman itsen kohtaamista ja prosessointia, ehkä jopa terapiaa?

Onneksi runon loppu jää hivenen auki. Toivon, ettei hän sittenkään mennyt mereen. Aina on toivoa, ja apua on löydettävissä. Jokaiselle ihmiselle, niin syylliselle kuin uhrille. Ja jollain tavalla lienemme - yleisesti ottaen - kumpaakin.

Oikein hyvää päivänjatkoa.

http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=113&conference=4500000000000409&posting=22000000030917236

samoin.

on sana joka voidaan ymmärtää niin monella tavalla riippuen asiayhteydestä ja lukijan mielentilasta. Mulle murtuneisuus on yleensä positiivinen ilmaus, joka tarkoittaa kovuuden ja minäkeskeisyyden rikkoutumista, uskaltautumista kohtaamiseen, johonkin avoimempaan kuin ennen. Ajattelussani murtuneisuus on jotain kaunista ja kallisarvoista, se on sisäinen tila ja asenne, jonka toivoisin aina omaavani. Negatiivisena ilmauksena murtuneisuus tarkoittaa sielun rikkoutumista, mielen järkkymistä tai ehkä syvää mielipahaa, emotionaalista haavaa. Alkuperäisessä lyhyessä runossa halusin jättää sen auki, niin että voi tarkoittaa kumpaa tahansa, vaikka (nimenomaan tässä runossa) itse miellän sen kokonaan positiiviseksi; aivan ensimmäisessä versiossa kirjoitin

Joskus sielu murtuu ja hajoaa
yhdestä katseesta.

Kyseessä siis on positiivinen hajoaminen, kuoren pirstoutuminen, herkistyminen ja avautuminen.
Koska murtuminen ja hajoaminen usein käsitetään negatiivisena, poistin sanan "hajoaa" ja lisäsin sanan "hellästä", jotta positiivinen tulkinta olisi helpommin löydettävissä.

Joskus sielu murtuu
yhdestä hellästä katseesta.

Saman asian olisi voinut kirjoittaa vaikka:

Joskus kova sielunkuori, panssari
yhdestä hellästä katseesta helähtää auki.

Mutta tällä tapaa se olisi jo liiankin alleviivaava. Jotenkin halusin että runoon jäisi kaksoismerkitystä, joka ei täysin sido murtuneisuutta positiiviseksi tai negatiiviseksi, vaan antaa lukijan itse etsiä merkityssisältöä.

Tuo mereen käveleminen minkä mainitset ei sisälly runoon eikä selitysrunoonkaan, vaan tulee kuvaan myöhemmin, muokattuna versiona, missä jatkan "Minne"-runon parisuhdetragediaa. Jatkoruno - "Rannalla" - on tavallaan kuvan toinen puoli, toisen osapuolen mielen kuva.

"Minne" alkaa kysymyksellä: Minne olet matkalla ohisuhahtavassa autossasi?
Siinä henkilö muistelee kumppaniaan, joka - 20 tai 30 vuotta sitten - lähti johonkin: hyppäsi autoon ja meni, kukaan ei tiedä minne.
"Rannalla" antaa vastauksen kysymykseen.
Hän meni rannalle. Siellä hän muistelee kaukaista hetkeä, jolloin toisen katseesta aukimurtuneena olisi halunnut tunnustaa hänelle rakkauttaan, mutta ei uskaltanut, sitten kuitenkin rohkaistui ja kertoi tunteensa. Kaikki alkoi hyvin ja kauniisti. Mutta tässä hän jälleen on, rannalla, suhteen haaksirikkouduttua väärinymmärryksiin ja väkivaltaisuuteen.
Mitä sitten? Loppu jää avoimeksi.