Olen ollut aina liian kiltti. Ja kärsinyt sen takia todella paljon, jossain vaiheessa käytin alkoholiakin liikaa pahaa oloa turruttamaan. Eihän se auttanut, pahensi vain tilannetta.
Lopulta oli pakko hakea apua psykologilta, kun alkoi joka päivä näkyä silmissä hirttosilmukassa roikkuminen ratkaisuna. Lasten takia sain pontta hakea hoitoa. Minusta tuli kiltti sinä päivänä, kun äitini sanoi minulle "sinäkin kun synnyit, toivoin, että olisit kuollut heti". Muistan ikäni miten sanattomana jäin tuijottamaan äitiäni. Olin silloin tosi pieni. Sen jälkeen meikä alkoi tehdä kaikkensa ollakseen hyödyksi. Kontaten luutusin lattiat ja tein kotona kaikki, kiitollisuuttani, etten ihan turhaan ois syntynyt. Mikään ei kelvannut äidilleni, hän oli sairas, masentunut, eikä edes huomannut mitä tein. Kulki vain ja sotki sitä mukaa kun siivosin tms. Sitten sairastuin paniikkihäiriöön ja sen myötä tuli anoreksia, joka muuttui bulimiaksi. Jossain vaiheessa yritin tappaa itseni, mutta sekään ei heilauttanut niin ketään.
Laittoivat vain kotiin sairaalasta ja sieltä sain lähdöt saman tien myös.
Koko ikäni olen ollut huomaamattani myöntelijä, kiltti ja joo-nainen. Jokaisen kanssa samaa mieltä. Kenellekään en ole uskaltanut olla oma itseni. Nyt luin Anna-Liisa Valtavaaran "Kiltteydestä kipeä". Kuin kertomus juuri minusta. Ja opettelen olemaan aito itseni, opettelen sanomaan "ei". Ei oo helppoa muuttua, mutta lääkityksen avulla menen nyt eteenpäin. Ja välillä on helvetin hyvä olla, kun saan sanotuksi "miltä minusta ihan oikeasti tuntuu". Jes! Ehkä tässä elämä voittaa, kuitenkin, ja opin rakastamaan myös itseäni. Olemaan itselleni armollinen ja "itselleni kiltti", en yksistään muille. Jaksellaan.
Lopulta oli pakko hakea apua psykologilta, kun alkoi joka päivä näkyä silmissä hirttosilmukassa roikkuminen ratkaisuna. Lasten takia sain pontta hakea hoitoa. Minusta tuli kiltti sinä päivänä, kun äitini sanoi minulle "sinäkin kun synnyit, toivoin, että olisit kuollut heti". Muistan ikäni miten sanattomana jäin tuijottamaan äitiäni. Olin silloin tosi pieni. Sen jälkeen meikä alkoi tehdä kaikkensa ollakseen hyödyksi. Kontaten luutusin lattiat ja tein kotona kaikki, kiitollisuuttani, etten ihan turhaan ois syntynyt. Mikään ei kelvannut äidilleni, hän oli sairas, masentunut, eikä edes huomannut mitä tein. Kulki vain ja sotki sitä mukaa kun siivosin tms. Sitten sairastuin paniikkihäiriöön ja sen myötä tuli anoreksia, joka muuttui bulimiaksi. Jossain vaiheessa yritin tappaa itseni, mutta sekään ei heilauttanut niin ketään.
Laittoivat vain kotiin sairaalasta ja sieltä sain lähdöt saman tien myös.
Koko ikäni olen ollut huomaamattani myöntelijä, kiltti ja joo-nainen. Jokaisen kanssa samaa mieltä. Kenellekään en ole uskaltanut olla oma itseni. Nyt luin Anna-Liisa Valtavaaran "Kiltteydestä kipeä". Kuin kertomus juuri minusta. Ja opettelen olemaan aito itseni, opettelen sanomaan "ei". Ei oo helppoa muuttua, mutta lääkityksen avulla menen nyt eteenpäin. Ja välillä on helvetin hyvä olla, kun saan sanotuksi "miltä minusta ihan oikeasti tuntuu". Jes! Ehkä tässä elämä voittaa, kuitenkin, ja opin rakastamaan myös itseäni. Olemaan itselleni armollinen ja "itselleni kiltti", en yksistään muille. Jaksellaan.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Että olet löytänyt itsestäsi sen, mikä on vialla ja mistä olet kärsinyt. Silloin on paljon helpompi jatkaa eteenpäin. Toivon sinulle parasta jatkoa ja jos joskus on vaikeaa niin palaa tänne palstalle, autetaan toisiamme :)
ylitsepääsemättömän vahva hallitsija ja kaikenlisäksi sangen sokea silloin kun se tulee toisen ymmärtämättömyyden seurauksena niinkuin se sinulla tuli. Nyt vasta olet tajunnut että äitisi oli sairas. Se että sen tajuaa on avain, mutta todelliseen itsensä upeuden tajuamiseen menee pitkä aika koska on "tottunut" todistelemisella hakemaan hyväksyntää jota ei edes oikein voi saada ihmiseltä joka on itse niin vinoon mennyt ettei tajua ollenkaan mitään mitä puhuu! Vaan vaikka nyt onkin raskasta on varmasti mahtavaa tajuta että nyt se alkaa se itsensä oikealla tavalla näkeminen :)
Samanlainen olen. Aina ollut liian kiltti, ihmiset ystäviä, koska hyötyvät kiltteydestäni. En usko poikaystävänikään olevan kanssani muusta syystä kuin siksi, että olen vaivaton tyttöystävä, joka levittää jalkansa kun tarvitaan.
Itselläni mennyt kuvio toisinpäin. Alkoi masennuksella, siitä bulimiaan, itsemurhayritykseen ja nyt sitten parin vuoden jälkeen paniikkihäiriö. Ja raskas olo vieläkin. Tuntuu, että oon pääsemässä kiltteydestä parempaan suuntaan. Mutta kun silti vanhemmat jaksaa ja muutkin huomauttaa, miten epäitsekäs OLIN, ja miten olin niin helppo lapsi. -Juu, niin olin, mutta nyt voin todella huonosti sen takia, etten osannut kiukutella, en sanoa, kun joku loukkasi. En osannut vihata, eikä se olisi uskonnollisessa perheessäni ollut sallittuakaan... elämäni, lapsuuteni meni siinä että yritin parhaani mukaan olla rakastettava, kiltteyden perikuva, pitäytyä poissa "synneistä" ja ansaita rakkautta vanhemmiltani tällä tavoin.
Ja nyt, en sitten kykene parisuhteeseen. En vaan luota, että minua rakastetaan tämmöisenä, kun "silloin joskus" olin paljon rakastettavampi.
Niin, vaikeaa on oppia luottamaan, kun ei siihen ole tottunut. Minulla on monta lasta ja heidän kauttaan olen oppinut näkemään heidän luottamuksensa minuun. Ei varmaan voi olla läheisempää suhdetta kuin äidin suhde lapsiinsa. Tuntuu, että omat lapset ovat ainoat ihmiset, joihin todella luotan. Vain heihin minulla on sellainen vuorovaikutssuhde kuin ihmisten välillä kuuluu ollakin. Olen miehelleni rasittava, koska en pysty päästämään häntä aivan lähelleni, "liian" lähelle. Vasta mieheni sai minut tuntemaan hyväksytyksi sellaisena kuin olen, mutta sitä hyväksyntää on vaikea ottaa vastaan, kun ei siihen ole tottunut. Yritän opetella sitä.
Sanomalehdessä oli sosiaalipsykologin kirjoitus narsistivanhemman lapsesta. Tajusin, että olen olllut sellainen. Tuo vanhempani on jo mullan alla, mutta vaikutus tuntuu edelleen. Siinä ei edes kiltteys riitä, kun yrittää miellyttää narsistia. Kaikki menee väärin, vaikka miten tekisi ja yrittäisi miellyttää. Jo ennen kuin menin naimisiin, tajusin, ettei koko maailmassa ole sellaista miestä, joka olisi kelvannut isälleni. Silti uskalsin mennä naimisiin, tehdä elämäni ainoan rohkean "hyppäyksen", vaikka tiesin sen jälkeen tulevani isäni hylkäämäksi. Vielä pahempaa tapahtui, koko perheeni joutui hänen harkitun pahantahtoisuutensa kohteeksi. On vaikeaa, mahdotonta ymmärtää, että vanhempi voi olla susi omalle lapselleen.