vihana omia vanhempia kohtaan ?
Minulla synnytyksen jälkeen alkoi tulla pitkään unohduksissa olleita muistikuvia lapsuudesta ja niiden myötä nousi valtava viha omia vanhempiani kohtaan ja masennuin myös voimakkaasti.
Masennukseeni olen hakenut apua ja ihan hyvää apua saanutkin, mutta olisin mielelläni kuullut, jos jollain muulla on samanlaisia kokemuksia.
Minulla synnytyksen jälkeen alkoi tulla pitkään unohduksissa olleita muistikuvia lapsuudesta ja niiden myötä nousi valtava viha omia vanhempiani kohtaan ja masennuin myös voimakkaasti.
Masennukseeni olen hakenut apua ja ihan hyvää apua saanutkin, mutta olisin mielelläni kuullut, jos jollain muulla on samanlaisia kokemuksia.
Vastaukset 7
Vanhimmat
voisivat siinä tilanteessa auttaa?
teet? Ilmaisetko sen vanhemmillesi vai kelle? Miten muistikuvat vaikuttavat elämääsi muuten? Oletko väleissä vanhempiisi? Onko vihalle oikeasti oikeutusta, todellisia syitä?
Kuten huomaat, olen se toinen osapuoli - jota "vihataan". Ei ole itkullani äärtä ei laitaa. En tiedä mitä tekisin.
Masennuksen sanotaan olevan osaltaan sisäänpäin käännettyä vihaa. Useimmiten itsevihaa..? ?
Ei näy toiset kertovan vastaavista..
Minun vihallani on oikeutus. Jouduin lapsena kokemaan välinpitämättömyyttä ja henkistä väkivaltaa. Niiden seurauksena aloin - kuten arvelitkin - kokemaan myös tuota vihaa itseäni kohtaan. Kuinka olisin rakastanut itseäni, kun koin etteivät vanhemmatkaan sitä tee.
- ei mikään helppo juttu. Vääristää kaikki ihmissuhteet.
Vihaani en näyttänyt vanhemmilleni - tai ehkä joskus tiedostamattani jonkun muun riidan yhteydessä. Painoin sen sen sijaan sisääni. Kärsin masennuksesta, ahdistuksesta, pakko-oireista ja rikoin ihmissuhteitani.
Vasta kun sain lapsen. Tuli mieleeni muistikuvia lapsuudestani, jotka saivat minut vihaiseksi vanhempiani kohtaan. Siihen asti olin kuvitellut, että vanhempani ovat olleet maailman parhaat (näinhän he asian olivat minulle koko ikäni esittäneet, ei sopinut kyseenalaistaa mitään.)
Muistikuvien myötä hakeuduin terapiaan. Siellä on selvinnyt se, kuinka julmasti äitini on käyttänyt vanhemman "valtaa" väärin. Romuttaen lapsen terveen henkisen kasvun.
Pystyisin asian varmasti muutoin jo unohtamaankin, mutta valitettavasti joudun elämäntilantendemme vuoksi olemaan hänen kanssaan tekemisissä ja näen hänen edelleen yrittävän sitä tehdä.
Nyt yritän terapeuttini avulla opetella suhtautumaan vanhempiini sellaisina kuin he ovat. Voin kertoa, että se on aika vaikeaa kun on itse niin katkera. Näiden juttujen vuoksi nuoruuteni oli todella vaikea, psyykkisten häiriöiden varjostama.
vanhempi yrittää tietoisesti ja julmasti romuttaa lapsensa mielenterveyden?? Tai sairas on sitten itsekin ja hoidon tarpeessa olisi ollut jo aikaa.
Itse käyt terapiaa. Siinä on nuo vaiheensa. Ehkä myöhemmin tajuat, että vanhempasi kuitenkin tekivät niissä olosuhteissa parhaansa mihin kykenivät.
Tuskin täydellisellä välirikolla ainakaan mitään voitetaan. se ei liene minkään terapian tarkoitus. Nimenomaaan terapian aikana ei tehdä radikaaleja elämänmuutoksia. Etäisyys äitiin voipi olla hetkellisesti hyväksi tietty. Jos irtaantumisprosessi ja itsenäistyminen ei ole aiemmin tapahtunut.
Siinäpä se tilanteen kurjuus onkin kun terapiassa on noussut esiin viitteitä siitä että jonkin asteisesta sairaudesta myös toisen vanhemman kohdalla saattaa olla kyse.
Ja mitä tuohon välirikko asiaan tulee, niin on varmaan biologinen juttu, että vanhempiinsa haluaa välit pitää jos se vain on mahdollista.
Itse olen pyrkinyt juuri niitä selittäviä tekijöitä vanhempieni toimiin löytämään, mutta valitettavasti olen niitä vähän huonosti löytänyt.
Siksi tarvitsen juuri tuota aikaa. Aikaa eheytyä.
Kyllä minäkin toivoisin että jonain päivänä voisimme olla vielä hyvissä väleissä, mutta valitettavasti sekään ei ole vain minusta kiinni. Oman itseni takia en voi enää sellaiseen ihmissuhde asetelmaan heidän kanssaan suostua, missä minä olen siinä asemassa, jossa olen valitettavan pitkään heidän kanssaan ollut. Riippuu paljolti heistäkin, pystyvätkö he minut näkemään arvokkaana yksilönä - kuten kaikki muutkin ihmiset.
Oletko keskustellut vanhempiesi kanssa asiasta? Miten he nykyään suhtautuvat tilanteeseen? Pystytkö yleensä olemaan yhteydessä heihin sovinnollisissa merkeissä...
Ja toisekseen, onko sinulla sisaruksia? Kohdeltiinko heitä kaltoin vai olitko mielestäsi ainoa, joka sai vääränlaista kohtelua?
Anteeksi monet kysmykset. Pyrin vain ymmärtämään sitä toiselta puolelta kuinka toimia. En niinkään utelemaan sinun yksityisasioita. Vertautuu vaan niin hyvin omaan tilanteeseeni, jossa olen se kriisin toinen puolisko.
Hyvää jatkoa terapiallesi ja koko elämällesi. Vuosien kuluttua olet kiitollinen että jaksoit käydä terapian pohjia myöten. Piilottamalla asiat eivät häviä vaan vaivaavat alitajuisesti aina. Eivätkä elämän ongelmat katoa terapian jälkeenkään. Eteen tulee aina uutta, mutta itse osaa suhtautua paremmin ja löytää useampia vaihtoehtoja ja ratkaisumalleja.
...yrittänyt keskustella, mutta valitettavasti melko huonoin tuloksin. Asian esille nostaminen on aina otettu jonkinlaisena hyökkäyksenä, vaikka sen kuinka rakentavasti olen esittänyt. -näin se on tosin aina perheessämme ollut.
Vanhempien mitään toimia ei ole sopinut millään muotoa kyseenalaistaa. Ei he itse eikä muut.
- Omasta vanhemmuuteen liittyvästä epävarmuudestahan se todellisuudessa kertoo. Itsestään varma ihminen pystyy kyllä itsekin tarkkailemaan itseään kriittisesti ja siten myös myöntämään virheensä, ottamaan opiksi ja jatkamaan eteenpäin. Maailma ei kaadu vaikka huomaa tehneensä virheen.
Minulla on yksi sisar. Häntä ei ole kohdeltu aivan samoin - olemme myös luonteiltamme melko erilaisia (ehkä siksi). Jossain vaiheessa hänkin on ollut katkera omasta lapsuudestaan, mutta sittemmin niellyt vihansa ja valitettavasti siirtää nyt oppimaansa kasvatusmallia seuraavalle sukupolvelle.
Jos haluat tässä roolissa olevalta ihmiseltä näkökantaa asiaan, niin voin kertoa mitä minä omilta vanhemmiltani toivoisin:
Toivoisin että he ensiksi kuuntelisivat minua. Eivät väistelisi asiaa eivätkä ottaisi puheitani syytöksinä (vinkki: tämmöset asiat varmaan tulee tosin yleisimmin ilmi melko syyttävään sävyyn).
Olisin myös kiinnostunut kuulemaan heidän näkökantansa asiasta. Mitä perheemme elämässä on tapahtunut silloin kun olen ollut pieni ? Miksi minuun on suhtauduttu niin ? Mikä asia on johtanut toiseen jne. ? Jos vanhemmillani olisi jokin "syy" käytökseensä, haluaisin sen kuulla. Myös inhimillinen heikkous tai osaamattomuus ovat syitä (joskin niitä voi ehkä joutua vähän nieleskelemään).
Sen jälkeen toivoisin että minuun ei enää suhtauduttaisi niin kuin lapsena - ainakaan yhtä ylimielisesti vaan että minuun suhtauduttaisiin kuten kehen tahansa aikuiseen, arvokkaaseen ihmiseen.
Tässä oli näitä minun ajatuksiani. Toivottavasti saat näistä jotain vinkkejä omaan tilanteeseesi. Itse ainakin suhtaudun niin että vaikka vanhempani olisivatkin voineet toisin minua lapsena kohdella, niin kyllä sitä tilannetta voisi edelleenkin paikata. Jos vain halua ja ennen kaikkea rohkeutta ja rakkautta löytyisi. Kaikkea hyvää teille !