Tänään oli metrossa, siis ilmaisjakelulehdessä, mielenkiintoinen artikkeli siitä kuinka masennuslääkkeitä määrätään liian helposti. Lääkkeitä määrätään usein automaattisesti vaikka suurin osa potilaista ei niitä tarvitsisi. Joidenkin lääkkeiden sivuvaikutuksia verrataan kidutukseen.
Kyllä pisti vähän miettimään kun olen itsekin ollut kahden vaiheilla että pitäisikö hakea lääkkeitä koska minulla on sellainen krooninen alakulo päällä koko ajan johtuen vuosikausien patoumista, yksin jäämisestä ja muutenkin elämässä epäonnistumisesta. Jos minut diagnosoitaisiin niin jonkinasteisesta, kenties kuitenkin vain lievästä, masennuksesta varmasti kärsin.
Toisaalta sit taas kun on yli 30v iän yli päässyt ilman lääkkeitä niin sitä ajattelee että kannattaako sitä nyt enää aloittaa. Se kun taitaa olla sellainen pandoran boksi, että niitä kun kerran alkaa ottaa niin ne muuttuu pian rengistä isännäksi.
Mä kumminkin selviän perusarjesta ilman että ajattelisin itseni tappamista tai jotain muuta sellaista. Jotenkin olen ottanut sellaisen asenteen, että pitää yrittää tämä loppuelämä jotenkin hammasta purren sinnitellä. Olen totaalisen pessimistinen tulevaisuuden suhteen. Minun kohdallani optimismi on sitä, että toivottavasti asiat eivät mene entistä surkeampaan jamaan.
Se mitä minä oikeasti pelkään on että jossain vaiheessa tulee jonkinlainen romahdus.
Kyllä pisti vähän miettimään kun olen itsekin ollut kahden vaiheilla että pitäisikö hakea lääkkeitä koska minulla on sellainen krooninen alakulo päällä koko ajan johtuen vuosikausien patoumista, yksin jäämisestä ja muutenkin elämässä epäonnistumisesta. Jos minut diagnosoitaisiin niin jonkinasteisesta, kenties kuitenkin vain lievästä, masennuksesta varmasti kärsin.
Toisaalta sit taas kun on yli 30v iän yli päässyt ilman lääkkeitä niin sitä ajattelee että kannattaako sitä nyt enää aloittaa. Se kun taitaa olla sellainen pandoran boksi, että niitä kun kerran alkaa ottaa niin ne muuttuu pian rengistä isännäksi.
Mä kumminkin selviän perusarjesta ilman että ajattelisin itseni tappamista tai jotain muuta sellaista. Jotenkin olen ottanut sellaisen asenteen, että pitää yrittää tämä loppuelämä jotenkin hammasta purren sinnitellä. Olen totaalisen pessimistinen tulevaisuuden suhteen. Minun kohdallani optimismi on sitä, että toivottavasti asiat eivät mene entistä surkeampaan jamaan.
Se mitä minä oikeasti pelkään on että jossain vaiheessa tulee jonkinlainen romahdus.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Olen miettinyt mitä tulee, kun sama ihminen syö lääkkeitä masennukseen, paniikkihäiriöön ja sosiaalisten tilanteiden pelkoon? Tietenkin lääkärin mielestä vielä potilaalla on persoonallisuushäiriökin.
Omasta mielestäni lääkkeitä myönnetään liian helposti. Ihmiset eivät voi enää käsitellä surullisia asioita. Pitäisi muka olla aina niin positiivinen. Huvittavaa, että lääkärit määrää lääkkeitä, jos potilas on eronnut seurustelukumppanistaan parin viikon tapailun jälkeen. Miten tämä ihminen kohtaa seuraavat suhteet? Välinpitämättömästi?
Eiköhän jotku ihmiset vain ole optimistisempia ja jotku pessimistisiä. Kuka määrää kumpi pitää olla? Minä sanon, että positiiviset ihmiset ovat höyrypäitä. En voi ymmärtää ollenkaan. Eihän ne osaa edes ajatella asioita. Jos joku takapakki elämässä tulee, niin romahdus on suuri.
Olen ollut koko elämäni ajan alakuloinen, enkä ole siitä ollut huolissaan. Elämäni vastoinkäymiset ovat vain kasvattaneet minua. Tulevaisuuden suunnitelmiakaan en ole pahemmin tarvinnut.
Masennus on tosi vakava tauti ja jos se on oikeasti päällä, sen kyllä tietää. Itse olen kyseisen taudin keskivaikeasta muodosta toipumassa ja ilman lääkitystä (Cipralex 20 mg), olisin luutavasti tullut hulluksi tai tappanut itseni.
Niistä sivuvaikutuksista tosin...
-Eka viikko ja itsetuhon tunne oli valtava. En tehnyt muuta kuin itkin ja itkin. Ja halusin kuolla.
-Parin viikon jälkeen en enää osannut itkeä ollenkaan (lääke kuulemma estää, sanoi psykiatri).
-4 kk lääkkeen aloittamisesta olo on nyt hyvä ja olen jopa iloinen.
Mulla lääkkeen pahin sivuvaikutus on lihaskunto, joka on romahtanut kokonaan. En voi juosta ollenkaan tai kävellä yli 3 km kerrallaan. Lihakset käyttäytyvät kuin olisi tarpomassa suossa polviaan myöten ja jonkin ajan kuluttua niitä alkaa särkeä ja ovat tosi heikot.
Mulla ei ollut oikein muita vaihtoehtoja, kuin ottaa läkettä mitä tarjotaan - olin niin palasina - mutta olisin todella toivonut että lääkäri olisi kertonut noista sivuvaikutuksista.
olen masennusta sairastanut, ja se on todellakin vakava sairaus. Aivan eri asia on puhua alakuloisuudesta tai että "masentaa"!
Söin seronil-lääkettä, joka oli mulle tosi hyvä. Cipralexia kokeiltiin välillä, mut ei sopinut mulle ollenkaan! Ei ollut voimia yhtään ja m vaan nukuin ja nukuin. Onko sulle tullu mieleen kokeilla toista lääkettä, jos nuo sivuvaikutukset on sullakin noin voimakkaita? Kannattaa puhua lääkärille. Kaikki lääkkeet ei sovi kaikille!
Lääkkeen vaihto on kyllä käynyt mielessä ja lekurinkin kanssa jo vähän asiasta jutellut. Pelottaa vaan, jos saan taas uudelleen rajuja alku-oireita ja ennen kaikkea jos masennus menee takapakkia. Eihän tässä ole kuin puolisen vuotta tällä Cipralexilla jäljellä ja sitten pääsen siitä (toivottavasti) kokonaan eroon.
Haluan sanoa muuten muille masennusta sairastaville, että menkää ihmeessä terapiaryhmään! Esim. Ihmissuhdetyö ry järkkää Kelan täysin tukemia sessioita. Ja on niitä varmasti muitakin.
Itse en olisi vain lääkkeillä edistynyt näin hyvin.