Oon nyt kolmatta päivää oksentamatta ja oon ylpee ittestäni! En muista tarkalleen koska koko syömishäiriö alko, mutta tuntuu että mun tyhjää elämää on jatkunu jo ikuisuus, laihdutusta, laihdutusta... Aina on huomannu ku on ollu päivän pari siinä välissä ahmimatta ni paljo paremmin jaksanu. Päin vastoin kauheen oksentamiskierteen ollessa päällä menee ihan kaikki voimat, ei jaksa keskittyä kouluun, kavereihin, eikä mikään oikeen enää kiinnosta. Sitten elämästä tulee pelkkää syömistä ja oksentamista, paastoamista ja treenaamista. Mun edellinen suhde poikaystäväänkin varmasti oli olennainen syy siihen, miksi ero tuli. Ei vaan jaksanu tsempata ja välittää poikaystävästä niin paljon ku oksentelu ja painon tarkkailu vei kaikki voimavarat...
Ku erottiin, mä tajusin että mitä mä elämälläni oikeen teen jos se on vaan tällasta. Oon aikasemmin ollu masentunu ja halunnu kuollakin, mutta en mä enää kuolla halua. Ihan listasin niitä syitä, joiden vuoksi yrittää. Tällä tavoin sain harvennettua oksentelua ja aloin taas löytää jotain kiinnipitämisen arvosta.
Uus alamäki alko seuraavan suhteen alettua, enkä oikeen ymmärrä tai tiedä liittykö se edes varsinaisesti siihen uuteen jätkään, mutta ehkä sitä alko vaan taas kasaantua enemmän paineita ulkonäöstä ja ittestä ja oli taas tiukennettava dieettiä mutta sitten oli taas niin tiukalla, etten enää kestäny, joten purin ahditusta ja stressiä ruokaan. Taas alko kauhee oksenteleminen. Monesti oon lintsannu koulusta ja lähteny kesken päivää, kun ei vaan kestä olla, ei koulussa eikä missään, sitten syön vaan ja oksennan viimeseen asti, otan laihdutuslääkkeen, meen nukkumaan, lähen salille ja masennun siitä, kuinka läski ja epäonnistunu olo sitä vaan voi olla.
Viikonloppuna luin kirjan Lupa syödä, ja se oikeesti toimi ihan älyttömänä kannustimena parantumiseen. Tajusin ite sen, mikä mulla oli ennen menny vikaan lopettamisyrityksissä; olin kyllä valmis lopettamaan oksentamisen ja ennen kaikkea sen ahmimisen josta aina seuraa niin huono omatunto, mutten valmis hölläämään vähän ja lopettamaan tätä laihdutushössötystä. Tajusin, ettei syömishäiriöstä tosiaankaan voi parantua, ellei lopeta laihduttamista, kaloreiden vahtimista ja pakkoliikuntaa. Ensin on muutettava asennetta ruokaa kohtaan, mikä tosin saattaa olla vaikeeta kun niin kauan tätä on jatkunu... Halusin kirjottaa tän tänne, koska niin moni bulimiaa sairastava yrittää epätoivoisesti päästä syömishäiriöstään yksinkertaisesti päättämällä, ettei enää oksenna. Mutta ei se toimi, syöt kuitenkin, ja oksennat koska söit mielestäsi liikaa. Sillä et voi olla ajattelematta ruokaa alituisesti, ethän? Hommaahan siinä on saada kokonaan uudet syömistottumukset aikaan, mutta varmana työ on sen arvosta. Tutkiskelkaa itteenne ja löydätte ittestänne enemmän hyviä kuin huonoja puolia, syitä jatkaa elämään kuin normaalit ihmiset ja ootte onnellisia! :)
Ku erottiin, mä tajusin että mitä mä elämälläni oikeen teen jos se on vaan tällasta. Oon aikasemmin ollu masentunu ja halunnu kuollakin, mutta en mä enää kuolla halua. Ihan listasin niitä syitä, joiden vuoksi yrittää. Tällä tavoin sain harvennettua oksentelua ja aloin taas löytää jotain kiinnipitämisen arvosta.
Uus alamäki alko seuraavan suhteen alettua, enkä oikeen ymmärrä tai tiedä liittykö se edes varsinaisesti siihen uuteen jätkään, mutta ehkä sitä alko vaan taas kasaantua enemmän paineita ulkonäöstä ja ittestä ja oli taas tiukennettava dieettiä mutta sitten oli taas niin tiukalla, etten enää kestäny, joten purin ahditusta ja stressiä ruokaan. Taas alko kauhee oksenteleminen. Monesti oon lintsannu koulusta ja lähteny kesken päivää, kun ei vaan kestä olla, ei koulussa eikä missään, sitten syön vaan ja oksennan viimeseen asti, otan laihdutuslääkkeen, meen nukkumaan, lähen salille ja masennun siitä, kuinka läski ja epäonnistunu olo sitä vaan voi olla.
Viikonloppuna luin kirjan Lupa syödä, ja se oikeesti toimi ihan älyttömänä kannustimena parantumiseen. Tajusin ite sen, mikä mulla oli ennen menny vikaan lopettamisyrityksissä; olin kyllä valmis lopettamaan oksentamisen ja ennen kaikkea sen ahmimisen josta aina seuraa niin huono omatunto, mutten valmis hölläämään vähän ja lopettamaan tätä laihdutushössötystä. Tajusin, ettei syömishäiriöstä tosiaankaan voi parantua, ellei lopeta laihduttamista, kaloreiden vahtimista ja pakkoliikuntaa. Ensin on muutettava asennetta ruokaa kohtaan, mikä tosin saattaa olla vaikeeta kun niin kauan tätä on jatkunu... Halusin kirjottaa tän tänne, koska niin moni bulimiaa sairastava yrittää epätoivoisesti päästä syömishäiriöstään yksinkertaisesti päättämällä, ettei enää oksenna. Mutta ei se toimi, syöt kuitenkin, ja oksennat koska söit mielestäsi liikaa. Sillä et voi olla ajattelematta ruokaa alituisesti, ethän? Hommaahan siinä on saada kokonaan uudet syömistottumukset aikaan, mutta varmana työ on sen arvosta. Tutkiskelkaa itteenne ja löydätte ittestänne enemmän hyviä kuin huonoja puolia, syitä jatkaa elämään kuin normaalit ihmiset ja ootte onnellisia! :)
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ihana kuulla että luit kirjan Lupa dyödä..
olen sen lukenu jo kolmeen kertaan läpi ja jatkan lukemista koko ajan, sillä bulimia vaatii työslentelyä joka päivä ja hetki=)
voimia sinulle=)