Olen utelias tietämään miten kohdallasi kaikki alkoi? Itse sairastin anorexian noin vuosi sitten viimeksi, ja sitä ennen 2005 vuonna ja molemmilla kerroilla sairaus tuli aivan puun takaa.
Miten kaikki alkoi?
joskus kaiken kokenut
101376
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Tyytymättömyyttä itteeni ja tällasta ilmeni jo muutama vuosi aiemmin, mutta laihduttaminen alkoi 2 vuotta sitten syksyllä. Ensin en itse tajunnut syöväni aivan liian vähän ja kuntoilin paljon. No sitä ei niin kauaa kestänyt, sen jälkeen alkoi mässäily, joka kesti muutaman kuukauden ja toi sellaiset 10 kiloa. Sen jälkeen sitten lähti ihan tietoinen liian vähän syöminen ja kiloja lähtikin. Jota onkin sitten seuranneet masennus ja muut kivat sivutuotteet :p Diagnoosin sain vasta nyt syksyllä: anoreksia nervosa atypica.
enkä anorektikko, mutta minulla se käynnistui kun olin 15 vuotias.
Olin koulukiusattu ja jostain syystä ihastunut yhteen kiusaajaani. Hän myös oli minuun ihastunut, mutta eí "tietenkään" uskaltanut muuttaa käyttäytymistään minua kohtaan. Yhtenä päivänä sitten hän kumminkin jäi tunteistaan kiinni kavereilleen, ja nämä repesivät siitä innosta kun pääsivät repimään jutusta skandalia.
Minä lähdin kesken päivän kotiin ja oksensin. Siitä se sitten lähti...
koulukiusaamisesta. Minua sanottiin lihavaksi ja jopa sormieni paksuutta vertailtiin muiden ihmisten sormiin. Jalkojani ja koko olemustani väheksyttiin ja eräänä päivänä päätin laittaa sille stopin. Ajattelin, että saavatpahan ajattelemisen aihetta, kun en syö enää koskaan mitään. Esin kasiluokan olin kokonaan käymättä kouluruokailussa ja illat vietin, joko lenkillä, tai kotona jumpaten. join aivan huikeat määrät vettä ja aluksi minua kehuttiin terveempään päin meneväksi, mutta lopulta aloin siis olla alipainoinen, niin sain haukut myös tästä. Nykyääs olen normaalipainoinen ja en toivoisi mitään pois tai takaisin, mutta käsittelen vieläkin näitä muiden arvostelun jättämiä arpia.
Toivon, ettei tällaista tapahtuisi kenellekään, mutta ikävä kyllä en näin usko olevan nykyäänkään. Niissä kouluissa on vain uudet uhrit ja tekijät.
Eli olen ollut syömishäiriöinen jo 6vuotiaasta saakka.. olin sairauteni (lasten nivelreuma) vuoksi ylilaiha ja lyhyt mutta lääkkeiden takia olin kasvoistani pöhöttynyt. Siihen lisätään vielä se etten ole täysin suomalainen, vaikka suomessa olenkin syntynyt ja elänyt.
En olisi halunnut pienenä syödä koska pidin itseäni rumana ja, uskokaa tai älkää, lihavana. Olin 6vuotiaana vajaat 120cm pitkä ja vähän päälle 15kg. En syönyt. Minua koulukiusattiin ulkonäköni takia, pahoinpideltiin ja solvattiin. Rasistisia solvauksia syytettiin päälleni joka päivä, koulumatkat jouduin juoksemaan kun isommat pojat ajoivat minua pyörillään takaa. Joskus hakkasivat ja joskus tyytyivät vain sylkemään päälleni tai heittämään mätiä ruokia.
Sitten aloin syömään, sillä halusin olla isompi kuin he. Samalla alkoi uusi tapa kiusata, haukkuivat että vanhempani olivat köyhiä pakolaisia (äiti on kiinalainen ja isä suomalainen) eikä ruoka riittänyt kotona ja piilotin ruokaa vaatteisiini kotiin vietäväksi. Söin joskus jopa kolmen ison pojan verran. Tämä alkoi kolmannella. Mutta en kasvanut. Olin pieni ja riutunut.
Siitä alkoi itseni pahoinpitely, viiltelin ilman mitään järkevää syytä käsiäni. Hakkasin nyrkillä tiiliseinää. Hankasin rystyseni ja ranteeni hiekkapaperilla veresnahalla. Vaikka olinkin reuman heikentämä ja jatkuvassa kiputilassa, se ei estänyt tekemästä itselleni pahaa. Ajattelin usein miltä tuntuisi jäädä auton alle, tai että joku nappaisi minut, raiskaisi ja tappaisi minut. Tein itselleni jopa seksuaalista väkivaltaa, työnsin itseeni esineitä. Vuodin verta.. Olin vasta 9vuotias.
Näin jatkui aina yläasteelle saakka. Seitsemännellä kaikki paheni, menetin hiukseni lääkehoidon takia. Ja se saatiin selville. Olivat nähneet mut ilman peruukkia pihalla istumassa. Koko koulu sai tietää ja se oli taas yksi syy hakata minua. Kaikki haukkuivat peruukiksi, yrittivät repiä peruukkia päästäni. Pakottivat minut todistamaan ettei mulla ole peruukkia jne. Samalla ahmin ruokaa, viiltelin ja suunittelin itsemurhaa. Itsetuntoni, kunnioitukseni, kaikki niiden rippeet katosivat. Yritin jäädä auton alle pyörällä, mutta onneksi se pysähtyi ajoissa. Sitten yritin ammeessa mutta menin paniikkiin, ajattelin miltä vanhemmista ja siskoista tuntuisi jos kuolisin.
Minulla meni hieman paremmin muutettuamme ja koulun vaihdon yhteydessä. Sain elämän ilon takaisin, voin paremmin. Vaikka edelleen tunsin etten tarpeeksi iso tai kaunis ja ahmin älyttömiä annoksia ruokaa kotona ja koulussa.
Reuman takia olin usein särkylääkehuuruissa ja tunnoton.
Murrosiän alettua kasvoin pituutta ja aloitin laihdutuskuurin. Olin 170cm pitkä ja 40kg painoinen. Olin vihdoinkin tarpeeksi pitkä, luokkani pisimpiä tyttöjä. Mutta itseinhoni oli jo niin suuri että jatkoin itseni satuttamista ja toivoin ettei minua ole olemassa. Ahmin ja paastosin, viiltelin ja katselin kun veri valui ihostani.
Pääsin peruskoulun läpi, suht hyvillä arvosanoilla. Menin lukioon, jossa viihdyin vain yhden vuoden. Siellä oltiin todella lapsellisia, rasisitisia kommenteja heitettiin päälleni jatkuvasti. Kukaan ei vain siellä tiennyt ettei minulla ollut hiuksia.
Nyt olen jo 21 vuotias ortorektikko, olen nyt normaalipainoinen mutta omakuva vääristynyt. Tiedän sen vuosien kokemuksen kautta. Edelleen viiltelen itseäni, reiteni ovat arpien peitossa. Jätän kunnon ruoan syömättä, saatan elää päiviä pelkillä banaaneilla ja ohrasuurimoilla. "Turvallisella ruoalla".
Minulla on aina ollut kieroutunut suhde ruokaan, joko liikaa tai liian vähän. Itseinho on joskus niin suunaton etten kestä itseäni ja satutan minkä kerkiän. Vihaan ulkonäköäni, hiuksia minulla ei ole vielä ja reuma taas pahentunut että aloitin taas pöhöttävän lääkityksen.
Syömishäiriöni on vain monien tapahtumien summa, yksi oire muiden joukossa.
Kamalaa miten joku voi tehdä noin! en ikinä ole ymmärtänyt ihmisiä jotka ovat rasistisia ja jotka haukkuvat/ pahoinpitelevät ulkonäön takia.
Onko sinulla ketään kelle voisit puhua?
siis... olen ihan suunnltani.
voimia sinulle. koita piristyä... vaikkei tuo lause ehkä autakkaan, mutta muista, että perheesi rakastaa sinua aina varmasti.
Ja sinulla on koko elämä vielä edessä :D Voimia!
..olen kuin edellinen kirjoittajakin. Koskaan en ole voinut rasisteja ymmärtää, ihan älytöntä tollainen. Ei voi muuta sanoa, kuin että voimia sinulle
Sainkin kysymykseeni nyt vastauksen jota en olisi odottanut! mahtavaa että pystyt kertomaan tarinasi joka varmasti kosketti monia. Minua ainakin. Ja pisti arvostamaan elämää ihan erilailla ja pitää minut varmasti terveenä jatkossakin. Tsemppiä sinullekkin, olemme täällä kaikki ainakin tukenasi!
Ette arvaakaan miten paljon arvostan teidän mielipidettänne, olen melkein koko ikäni ollut sitä mieltä ettei tilanteeni ole mitenkään erikoinen. En ole pitänyt itseäni erityisen tärkeänä enkä ole kellekään kertonut, kuin vasta nyt.
Kiitos että sain kertoa tarinani, kiitos teidän ihanista sanoistanne ja kiitos erityisesti siitä että uskotte. Pelkään aina ettei minua uskota, kun se on niin älytöntä.
En muista milloin viimeksi olisin itkenyt, mutta teidän vilpitön välittäminen saa silmäni kyyneliin. Kiitos.
En ole kertonut perheelleni kuinka huonosti olen voinut koko ikäni, en uskalla. On sen verran monta vaihtoehtoa kuinka he reagoivat tilanteeseeni. Kuten jo aikaisemmin totesin, että pelkään ettei minua uskota.
Jotkuthan väittävät syömishäiriöitä huomionhakuisuudeksi, lapsellisuudeksi jne. Tiedätte ettei se sitä ole, kukaan ei tajua kuinka me kärsitään joka päivä. Kuka haluaisi vapaaehtoisesti elää pakkomielteessä, itsensä kiduttamisessa. En pidä siitä mitä teen itselleni, minua hävettää.. Minua oksettaa olla oma itseni, vihaan itseäni.
Jos teille sopii, kertoisin vähän väliä kuinka olen voinut. Helpottaa kertoa. En tee sitä todellakaan huomionhakuisuudesta, vaan sen vuoksi että te uskotte minuun ja se auttaa.
Kiitos vielä kerran=)
Tuntui kyllä semmonen mielihyvä siitä kun sanoit että täällä puhuminen on helpottanut! Olisi mahtavaa jos pystyisit tosissaan kertomaan kuulumisiasi. Tiedätkö voin varmalla tiedolla kertoa ettet ole ainut joka on kokenut/kokee noita tuntemuksia, eivät tekosikaan ole ainutlaatuisia. Toivon että hiljaa ja ajan kanssa pystyt kertomaan kasvotusten jollekkin toiselle ihmiselle. Me täällä tuemme sinua siihenkin! "Kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta".
juu, kommentoi ihmeessä!
ja kerro jos haluut mailailla :)