Luin äsken Paul Rusesabaginan kirjoittaman teoksen Hotellinjohtaja. Se on omaelämäkerta ja kertoo 90-luvun kansanmurhasta Ruandassa.
Kirja on hyvä mutta hirveä: siinä saman kansan ihmiset jahtaavat toisiaan, listivät armotta miehiä, naisia ja lapsia. Kostavat sanalla sanoen. Kuten muistetaan, ovat Ruandan kansanheimot nimeltään hutut ja tutsit. Tutsit ovat yleensä olleet hallinnon avainpaikoilla ja sortivat silloin julmasti hutuja, joiden elanto tuli ja tulee pääsääntöisesti maanviljelyksestä. Kun hutut pääsivät valtaan, tilanne kääntyi päinvastaiseksi: nyt tapettiin viidakkoveitsin silpomalla tai suoraan ampumalla tutseja, tapettiin, ryöstettiin ja raiskattiin.
Kirjan päähenkilö ja samalla kirjoittaja on maanviljelijän poika, joka on äidin puolta tutsi ja isän puolelta hutu. Isän verenperintö tekee hänestä virallisesti hutun. Isän merkitys on pojalle suuri: tämä opetti suvaitsevaisuutta, opetti antamaan tuntemattomillekin yösijan eikä pitänyt lukua siitä, oliko tulija hutu vai tutsi. Poika kouluttautuu ensin papiksi, mutta sittemmin hänestä tulee hotellinjohtaja, koska hän kokee, että ei sittenkään sovi papiksi.
Hotellijohtajana hän onnistuu tarjoamaan suojan yli 1200 tutsille ja maltilliselle hutulle, jotka piilottelevat ja pelkäävät Ruandan loistohotellissa koko mielettömän murhaamisvimman ajan. Monta kertaa on elämä hiuskarvan varassa. Mutta hotellinjohtajana päähenkilö käyttää älyään ja psykologista vaistoaan: hän juottaa hutu-upseereja hotellissaan, puhelee heidän kanssaan, solmii kontakteja ja käyttää näitä kontakteja myöhemmin hyväksi pelastaessaan hotellin pakolaiset murhaajien kynsistä. Eikä pelasta vain kerran, vaan monta kertaa.
Kirja on hyytävä tositarina. Se ei ole mikään pyhimystarina. Se on trilleri. Se on hieno kirja miehestä, joka ei halunnut olla sankari mutta joka ei myöskään voinut olla tekemättä velvollisuuttaan, vaikka hänen ja hänen perheensä henki oli monta kertaa vaakalaudalla.
En suosita teosta heikkohermoisille.
Kirja on hyvä mutta hirveä: siinä saman kansan ihmiset jahtaavat toisiaan, listivät armotta miehiä, naisia ja lapsia. Kostavat sanalla sanoen. Kuten muistetaan, ovat Ruandan kansanheimot nimeltään hutut ja tutsit. Tutsit ovat yleensä olleet hallinnon avainpaikoilla ja sortivat silloin julmasti hutuja, joiden elanto tuli ja tulee pääsääntöisesti maanviljelyksestä. Kun hutut pääsivät valtaan, tilanne kääntyi päinvastaiseksi: nyt tapettiin viidakkoveitsin silpomalla tai suoraan ampumalla tutseja, tapettiin, ryöstettiin ja raiskattiin.
Kirjan päähenkilö ja samalla kirjoittaja on maanviljelijän poika, joka on äidin puolta tutsi ja isän puolelta hutu. Isän verenperintö tekee hänestä virallisesti hutun. Isän merkitys on pojalle suuri: tämä opetti suvaitsevaisuutta, opetti antamaan tuntemattomillekin yösijan eikä pitänyt lukua siitä, oliko tulija hutu vai tutsi. Poika kouluttautuu ensin papiksi, mutta sittemmin hänestä tulee hotellinjohtaja, koska hän kokee, että ei sittenkään sovi papiksi.
Hotellijohtajana hän onnistuu tarjoamaan suojan yli 1200 tutsille ja maltilliselle hutulle, jotka piilottelevat ja pelkäävät Ruandan loistohotellissa koko mielettömän murhaamisvimman ajan. Monta kertaa on elämä hiuskarvan varassa. Mutta hotellinjohtajana päähenkilö käyttää älyään ja psykologista vaistoaan: hän juottaa hutu-upseereja hotellissaan, puhelee heidän kanssaan, solmii kontakteja ja käyttää näitä kontakteja myöhemmin hyväksi pelastaessaan hotellin pakolaiset murhaajien kynsistä. Eikä pelasta vain kerran, vaan monta kertaa.
Kirja on hyytävä tositarina. Se ei ole mikään pyhimystarina. Se on trilleri. Se on hieno kirja miehestä, joka ei halunnut olla sankari mutta joka ei myöskään voinut olla tekemättä velvollisuuttaan, vaikka hänen ja hänen perheensä henki oli monta kertaa vaakalaudalla.
En suosita teosta heikkohermoisille.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.