Kotityöryhmä lääkäri kävi tänään ja tuntui, että he haukkuivat mut ja epäilivät, että valehtelen tilanteeni.
Sanoivat, että olen jättänyt käyntikertoja väliin, mutta kun en ole kuin kerran, kun en herännyt ovikellon soittoon, toisella kerralla peruin itse ajan (kesällä), kun olimme mieheni kanssa maalla.
Sanoivatpa vielä, että niiden mielestä musta ei olisi äidiksi, kun en pysty omastanikaan terveydestäni huolehtimaan.
Painostivat ja pakottivat, että mun täytyy lähteä kodin ulkopuolelle, mut he eivät tuntuneet tajuavan, että se ei käy niin yksikertaisesti, pelkään yksin niin sairaasti kaikkia, pelkään ihmisten katseita ja mahdollisia solvauksia.
Virastoissa, kaupoissa ym. julkisissapaikoissa joka ainut kerta, jos olen yksin saan paniikkihäiriön.
Kotityöryhmän lähdön jälkeen teki vain mieli tappaa itsensä, mutta mies oli kotona.
Sen sijaan otin kuusi unipilleriä ja nukuin koko päivän taas herättyäni vaan itken ja ahdistaa niin kamalsti etten tiedä mitä tehdä.
Tuntuu, ettei mulla ole mitään syytä elää, kun ei ole ketään ihmistä jonka vuoksi eläisin, mieskään ei välitä millainen olo mulla on, hänelle kaikki on niin yksinkertaista.
Tekisi mieli ottaa partakoneenterä ja viillellä ranteet auki ja ottaa samalla kaikki kaapista löytyvät lääkkeet.
Miksi se kotityöryhmä on niin kaksinaamainen, aijemmin se tuki mua lapsettomuushoidoissa, mutta nyt sanoo, että olisin huono äidiksi, musta ei olisi lapselle äidinmallia?
En tiedä enään mitä mä tekisin, kehenkään ei voi näköjään luottaa!!!!!!!!!!!!!!
Sanoivat, että olen jättänyt käyntikertoja väliin, mutta kun en ole kuin kerran, kun en herännyt ovikellon soittoon, toisella kerralla peruin itse ajan (kesällä), kun olimme mieheni kanssa maalla.
Sanoivatpa vielä, että niiden mielestä musta ei olisi äidiksi, kun en pysty omastanikaan terveydestäni huolehtimaan.
Painostivat ja pakottivat, että mun täytyy lähteä kodin ulkopuolelle, mut he eivät tuntuneet tajuavan, että se ei käy niin yksikertaisesti, pelkään yksin niin sairaasti kaikkia, pelkään ihmisten katseita ja mahdollisia solvauksia.
Virastoissa, kaupoissa ym. julkisissapaikoissa joka ainut kerta, jos olen yksin saan paniikkihäiriön.
Kotityöryhmän lähdön jälkeen teki vain mieli tappaa itsensä, mutta mies oli kotona.
Sen sijaan otin kuusi unipilleriä ja nukuin koko päivän taas herättyäni vaan itken ja ahdistaa niin kamalsti etten tiedä mitä tehdä.
Tuntuu, ettei mulla ole mitään syytä elää, kun ei ole ketään ihmistä jonka vuoksi eläisin, mieskään ei välitä millainen olo mulla on, hänelle kaikki on niin yksinkertaista.
Tekisi mieli ottaa partakoneenterä ja viillellä ranteet auki ja ottaa samalla kaikki kaapista löytyvät lääkkeet.
Miksi se kotityöryhmä on niin kaksinaamainen, aijemmin se tuki mua lapsettomuushoidoissa, mutta nyt sanoo, että olisin huono äidiksi, musta ei olisi lapselle äidinmallia?
En tiedä enään mitä mä tekisin, kehenkään ei voi näköjään luottaa!!!!!!!!!!!!!!
Vastaukset 12
Vanhimmat
Kirjoitit:
En tiedä enään mitä mä tekisin, kehenkään ei voi näköjään luottaa!!!!!!!!!!!!!!
Tuossa lauseessa kiteytyy moni asia: kehenkään ei voi luottaa. Kun sitä ennen olit kirjoittanut, että sinun tekisi mieli vetää ranteesi auki, niin oletatko todellakin, että SINUUN voisi luottaa? Sinulla ei ole omasta mielestäsi ketään kenen vuoksi elää. Sinä et siis halua elää lapsesi/lastesi vuoksi. En oikein tiedä, voiko sinua kukaan auttaa, jos taustalla on aina se, että voit tappaa itsesi. Sehän on karmeimpia kostokeinoja, mitä voit lapsellesi ja muille läheisille tehdä. Ja se on usein äärikeino ihmisten kontrolloimiseksi ja kiristämiseksi. Kun mikään muu ei tepsi, niin pidetään yllä itsemurhalla uhkailua. Etsit täältä palstalla ymmärrystä ja tukea omaan käytökseesi.
Mutta selvää on, että sinä tarvitset apua. En näe mitään syytä, mikset voisi nousta tuosta tilanteesta. Ota apu vastaan ja hoida itseäsi niin tulet vielä nauttimaan elämästä ja näkemään oman pikkuisen kasvun isoksi. Se lapsen kehitys menee äkkiä loppujen lopuksi ja jonain päivänä huomaat, että hänen siipensä kantavat SINUN ansiostasi. Kunhan vain hoidat itsesi kuntoon.
Lapsia ei vielä ole
Unipillerit eivät ole sitä varten että niitä otetaan henkiseen tuskaan ja nukutaan koko päivä.
Päivä on sitä varten että lähdetään ulos haukkaamaan happea, ollaan miehen ja lasten kanssa, tehdään päivän askareita.
Yö on sitä varten että nukutaan ja levätään. Unipillerin voimalla jos ei muuten.
Koitapa nyt alkaa luottaa etupäässä itseesi. Sen eteen sinun on käyttäydyttävä sen verran vastuullisesti ja aikuisesti, että kehtaat edes itse luottaa itseesi. Muiden luottamus tulee sen jälkeen.
Itsemurha olisi taas se helpoin, vastuuttomin ja kasvattamattomin tie ulos. Niinkö olet koko tähänastisen elämäsi elänyt? Koita nyt alkaa ottaa vastuu edes itsestäsi, se kasvattaa sinua ottamaan vastuuta myös lapsestasi. Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa.
Paitsi silloin, jos teet elämästäsi liian myöhäistä korjata.
Tottakai auttajat ovat vihaisia sinulle jos et heitä tapaa. Aikaa heillä on muutenkin vähän ja se vähäkin menee oven taakse jääntiin. Hehän yrittävät sinua hoitaa jos annat.Kuinka sinä voisitkaan vielä hoitaa lasta kun et kykene hoitamaan itseäsikään?Mahdollinen lapsesihan tarvitsisi sinua monta vuotta eikä silloin kasvulleen olisi hyväksi jos voisit niin pahoin ettet kykenisi rakastamaan lastasi.Pitäisihän sinun lapsesikin kanssa ulos mennä neuvolaan ja muutenkin raikkaaseen ilmaan välillä.Eivätkä hoitajasi ole olleet lainkaan kaksinaamaisia koska olettivat sinun täysillä lapsihaaveidesi vuoksi panostavan itsesi kuntoon saantiin ja kun niin ei käynytkään, piti heidänkin muuttaa kantaansa.Oletko lainkaan tietoinen mikä sinut on ajanut noin loppuun? Johtuuko se lapsuudestasi vai jostain kovasta koettelemuksesta vai mistä? Onko se edes tiedossa jotta voisit ryhtyä käymään läpi asiaa? Minulla on tunne että tarvitsisit kokopäiväistä hoitoa? Et puhu saatko jotain lääkitystä? Mikä on diagnoosisi? Oletko keskustellut hoitajiesi kanssa voisitko jotenkin koettaa kohentaa kuntoasi vaikkapa vitamiinipillereillä? Oletko käynyt vitamiini ja hivenainetutkimuksessa? Oletko koettanut hoitaa itseäsi joillain muilla keinoilla , kävisikö sinulle avuksi vaikkapa hypnoterapia? Oletko kokeillut akupunktiota? Kysy käykö sinulle avuksi E-EPA ja KARNOSIINI ? Kaikki maksaa reilusti mutta niinhän suunnittelet lastakin ja sekin vaatii varoja hoitaa, satsaa ensin itseesi oikein kunnolla jos sen lapsen todella tahdot. Miten miehesi jaksaa kanssasi kun olet noin heikoilla kantimilla nyt? Jos lasta et tahdokaan niin satsaa kuitenkin itseesi, kun uskallat selvittää mikä sinulla oikein on ja lähteä rohkeasti mukaan hoitoprosessiin niin sinua harmittaa myöhemmin tämä aika jolloin vetäydyit etkä hoitanut itseäsi. Lapsensaantikin on ikäkysymys joten ala kiirehtiä sillä hyvin satsattukin hoito itsesi kanssa vie jokatapauksessa aikaa..... pidä kiirettä! Vedä joka päivä hikijumppa lisäksi, siis jumppaa miten tahdot kunhan saat hien valumaan ja tätä joka päivä!! Se virkistää verenkiertoa ja sitä kautta sinua itseäsi! Luulisi sinulla olevan motiivia koska sinulla on noita haaveitakin!
Mielestäni ne "auttajat" olivat aiheettomasti mulle vihaisia, koska itse en todellakaan voinut sille mitään etten herännyt heidän ollessaan oven takana ja he eivät koittaneet edes soittaa tms.
Kyllä minä pystyn itseäni hoitamaan, se vain on heidän näkemyksensä, miten muuten olen monia vuosia saanut eläimenikin pidettyä hengissä...
Ongelmani on etten yksin kykene menemään esim. virastoihin tai muihin missä on paljon vieraita ihmisiä, mutta kuljen päivittäin mieheni kanssa sekä välillä äitini ja ystäväni kanssa ihmisten ilmoilla, sekä koirien kanssa olen päivittäin ulkona.
Pystyn hoitamaan koirieni eläinlääkärit tms. yksin, mutta yksin en pysty menemään omallelääkärille.
Tiedän, että tämä kuulostaa sairaalta ja sitä varmaan olenkin, kun pelkään ihmisiä todella valtavasti.
Mielestäni kuitenkin kotityöryhmän lääkärin mielipide siitä, etten ole sopiva äidiksi koska en voi olla lapselleni hyvä esimerkki sosiaalisissa taidoissa, mielestäni tämä oli aivan kohtuutonta, saahan mahdollinen lapsi muualtakin esimerkkinsä esim. isältään.
"Oletko lainkaan tietoinen mikä sinut on ajanut noin loppuun?"
Olen miettinyt sitä jatkuvasti luulen, että lapsena ja nuorena koettu hyväksikäyttö, koulukiusaaminen, jatkuva muuttelu, alkoholismi, ujous, lapsettomuus ym...
Diagnoosia mulle ei ole vielä tehty varsinaisesti, mutta olen määräaikaisella eläkkeellä masennuksesta.
Syön Setralinia masennukseen, mutta muuta siitä en ole huomannut, kuin että mielihalut vähenee.
Mieheni on ollut mulle kovasti tukena, vaikka aijemmin kirjoitin ahdistuksissani muuta.
Paljon mulla niitä haaveita on, mutta tuntuu, etteivät muut sallisi mulle niitä haaveita.
Tuntuu, että mua huijattiin siirtymään tuohon kotityöryhmään joka käy noin kahden viikon välein ja istuu noin 10min ja kyselee pikaisesti kuulumiset ja lähtee.
Ennen kävin mielenterveystoimistolla hoitajan luona kerran viikossa tunnin juttelemassa enkä pikaisia kuulumisia vaihtamassa.
Nyt kuitenkin tuo sairaanhoitaja on lähtenyt mtt.sta pois ja saisin jonkun uuden tilalle ja kaikki alkaisi alusta ja sitä en nyt jaksa.
että "paljon mulla niitä haaveita on, mutta tuntuu etteivät muut sallisi mulle niitä haaveita"
Eli nimenomaan sinusta tuntuu siltä, kukaan ei ole sanonut sinulle suoraan näin. Siinä on tietty ero. Muuta asennettasi. Jokainen saa haaveilla, eri asia sitten on toteutuvatko kaikki haaveet. Toisten haaveiden toteutumiseksi täytyy tehdä paljon töitä. Vain sinä itse voit auttaa itseäsi. Muut voivat vain tukea sinua ja kannustaa kaikin tavoin, mutta vain sinä itse teet päätöksen mihin suuntaan lähdet elämässäsi.
Voit surkutella koko loppuelämäsi tai ottaa uuden suunnan. Etene pienin askelin. Päätä jo huomenna lähteä vaikka yksin kirjastoon. Huomaat ettei se ollutkaan niin vaikeaa. Kukaan ei nälvinyt sinulle siellä eikä katsonut kummeksuen. Lue lehtiä tai lainaa kirjoja. Ja ole onnellinen kun teit tämän reissun. Ensi viikolla voit ottaa päämääräksesi uuden kohteen, vaikka uimahallin. Mene ja ui, ja taas huomaat ettei se ollut vaikeaa. Kaikki on siis vain ja ainoastaan sinusta itsestäsi kiinni ja sinun asenteestasi. Ajattele positiivisesti. Osaat varmasti senkin taidon. Turha syyttää menneisyyttään. Menneisyyttään ei kukaan voi enää muuttaa, mutta tulevaisuuden suhteen voit itse vaikuttaa. Päätös on sinun. Tsemppiä sinulle.
Olet oikeassa sikäli, että pitäisi mennä ja kokeilla, mutta tällä ulkonäöllä harvoin saan ulkona kulkea rauhassa ilman, että jotkut esim. teinit alkavat nälvimään.
Itsestänihän se kaikki on kiinni, mutta tuntuu niin pahalta, että luotin kotityöryhmään ja lääkäriin ja he aikaisemmin kannustivatkin ja sanoivat, että saan omaan tahtiin rauhassa kokeilla esim. jotain mielenterveyskuntoutujien ryhmää, että pakko ei ole mennä, mutta olisi hyvä, jos uskaltautuisin.
Sitten he väittivät etten tutustumiskerralla näyttänyt jännittävän, mutta mä todella jännitin ja toivoin, että tilanne olisi nopeata ohitse, välillä tuntui etten saa happea ja en muista edes sen naisen ulkonäköä joka kertoi meille siitä paikasta, keskityin niin vaan siihen jännitykseen.
En ymmärrä myöskään, että vielä kuukausi sitten he kannustivat mua lapsettomuustutkimuksiin ja sanoivat, että hyvä se olisi selvittää niin itsellekin tulisi rauhallisempi olo, mutta nyt ne siinäkin asiassa hyvökkäsivät vastaani ja sanoivat ilkeään sävyyn "Kyllä sä siellä pystyt käymään, mutta et siellä mielenterveyskuntoutujien ryhmässä".
He eivät tuntuneet tajuavan, että se on aivan eri asia mennä läheisen ihmisen kanssa lääkäriin kuin yksin monenkymmenen päiseen ryhmään jossa kaikki on vieraita.
Se loukkasi mua eniten, kun ne sanoivat, että musta ei ole äidiksi, koska musta ei ole näyttämään sosiaalista esimerkkiä.
En tajua mitä he silläkin tarkoittivat, pitäisikö mun mennä jonnekin idolsiin laulamaan vai mitä...eikö tavallinen elämä riitä?
Käyn lähes päivittäin kaupassa ja siellä kirjastossa (mitä ehdotit) noin kerran viikossa, diabetes toimistolla kerran viikossa, postissa, virastoissa ym. aina välillä.
Selviän niistä joten kuten yksinäni, vaikka yleensä otan vähintään koirani mukaan.
Vaikein ongelmani on, että menisin johonkin isoon vieraaseen ryhmään.
En sitäkään ymmärrä, että miksei johonkin ryhmään saisi tulla mulle luotettava henkilö aluksi mukaan, että oppisin tuntemaan ne ihmiset, mutta tämä ei kuulemma käy, koska se ei edistä "tervehtymistäni".
Olivatpa mitä mieltä kotityöryhmä ja lääkäri tahansa me miehemme kanssa tiedämme mitä tahdomme ja mitä teemme.
että vaikein ongelmasi on että menisit johonkin isoon ryhmään. Miksi sinun ylipäätään pitäisi mennä johonkin isoon ryhmään. Etkö voi ehdottaa pienryhmään menemistä. Jos uskallat käydä yksin kaupassa, kirjastossa, diabetestoimistossa, niin varmasti uskallat mennä myös pienryhmään. Jos sellaista ei ole, niin ehdota kotityöryhmälle sellaisen perustamista. Etene pienin askelin.
En usko, että kukaan katsoo kadulla toista siten, että ajattelee, mitähän tostakin nälväilisi. Ihmiset ovat niin omissa ajatuksissaan etteivät he juuri kiinnitä mitään huomiota kanssakulkijoihin. Kysyppä vaikka mieheltäsi kuinka monta ihmistä hän muistaa tarkasti kotimatkaltaan. Ehkä jonkun tutun voi muistaa, mutta muita ei.
Päätös mitä teet, on yksin sinun, ei kenenkään muun. Voit surkutella kotona tai lähteä liikenteeseen hyvillä mielen ja ajatella jälkeenpäin: mä tein sen. Tsemppiä sinulle
Olen jälleen tänään lähtenyt liikenteeseen ja mukavasti on mennyt, vaikka kotityöryhmän lähdön jälkeen kaikki tuntui kaatuvan päälle.
Totta on, että harvoin vieraat ihmiset toisiaan edes huomaa kadulla.
En tiedä miksi lääkäri haluaa ehdottomasti mut johonkin ryhmään, tuntuu ettei hän tunne mua tarpeeksi (kolmisen kertaa tavannut), eikä tiedä mikä tilanteessani olisi parasta, täytyy koittaa ensi tapaamisella ottaa esille mitä toivon ja minkä itsekin näkisin mahdolliseksi toteututettavaksi. Suuret ryhmät eivät tässä vaiheessa ole mua varten.
Käyn kyllä kuntosalillakin viikottain, mutta siellä ei tarvitse muihin sillain ottaa kontaktia, lääkäri vissiin haluaisi mut ihmisten pariin jossa joutuisin osallistumaan keskusteluihin ym. toimintaan muiden mukana.
Tuo pienryhmä kuulostaisi mukavalta, en ole kuullut, että täällä olisi sellaista, mutta semmonen voisi olla kyllä olla hyvä.
Kiitoksia sulle ja muille jotka olette jaksaneet lukea ja vastailla :))
Eli voisitko ajatella meneväsi yhdessä miehesi ja koirasi kanssa agilityyn. Sinne voi viedä vaikka sekarotuisen, Jos sulla on iso koira niin sitten johonkin muuhun koiraihmisten tapaamisiin. Siellä ei tosiaankaan tuijoteta ihmisiä vaan koiria. Koiran avulla tutustuu hyvinkin muihin ihmisiin eikä jännitä niin paljon. Edelleen tsemppiä sinulle.
Tuo oli todella hyvä ehdotus, nuoremman koiran kanssa varmaan agility voisi olla mainio harrastus, vanhempi 7.v on sen verran laiskan sorttinen ja ehkä lonkkavikaakin, niin ei ehkä sopisi, mutta nuoremman kanssa (se on vuosi 10kk ikäinen), voisi olla todella kiva harrastus, tämä, kun on todella sosiaalinen ja todellinen energiapakkaus :D
mukava harrastus. Naapurustossamme on sellainen paikka, jossa käy näitä harrastajia. Ja olen nähnyt siellä kaikenlaisia koirankouluttajia. Yhteistä siellä näille kaikille näkyy olevan aito kiinnostus koko lajista. Koiratkin näyttävät olevan innostuneita tästä lajista. Heiluttavat häntää ja haukkuvat välillä. Netistä saat tietoa lähimmästä seurasta ja eikun ottamaan yhteyttä koska seuraava kerta olisi.
Toivon, että sinä saat tästä mukavan harrastuksen, koska huomaan että olet oikea koiraihminen. Hyvää jatkoa sinulle ja miehellesi.