Kohtalotoverit? Miten olette selviytyneet elämässä eteenpäin?
Itse olen 26-vuotias nuori nainen. Minulla on diagnosoitu sosiaalisten tilanteiden pelko. Ensimmäisen kohtauksen olen saanut vuonna 2001. Koulutusta ei ole ja tuntuu etten mitenkään pysty kouluun menemään. Mielenterveystoimistossa olen vuosikaudet asioinut ja monia lääkkeitä kokeillut. Myös stressihermonsalpausleikkaus on tehty, eikä sekään auttanut.
Tuntuu niin epätoivoiselta tämä elämä... Jospa jollakin olisi antaa toivoa?
Itse olen 26-vuotias nuori nainen. Minulla on diagnosoitu sosiaalisten tilanteiden pelko. Ensimmäisen kohtauksen olen saanut vuonna 2001. Koulutusta ei ole ja tuntuu etten mitenkään pysty kouluun menemään. Mielenterveystoimistossa olen vuosikaudet asioinut ja monia lääkkeitä kokeillut. Myös stressihermonsalpausleikkaus on tehty, eikä sekään auttanut.
Tuntuu niin epätoivoiselta tämä elämä... Jospa jollakin olisi antaa toivoa?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kun on jumissa, tulee epätoivoinen olo. Vai onko se toisinpäin? Epätoivosta seuraa jumiutuminen?
Ja kun on jumissa, ei saa mitään aikaan. Sitten alkaa itsensä syyllistäminen. Tulee sellainen "minusta ei ole mihinkään" -olo.
Ja itsensä syyllistäminen taas pahentaa epätoivoa. Näin se kärsimyksen kehä pyörii, eikä ulospääsyä tunnu löytyvän mistään.
Jos se sinua lohduttaa, niin muista että moni muukin on jumissa. Moni muukin toistaa aina vain samoja haitallisia ajatuksia.
Toivoa kuitenkin on. Pitää vain tutkiskella ahkerasti sitä, että mitä siellä mielessä oikein liikkuu. Millä tavoin pyöritän ajatuksillani tuota kärsimyksen kehää.
Aluksi on vaikea nähdä asioita selvästi. Omien pelkojen ja päähänpinttymien kohtaaminen on vaikeaa. Tekisi mieli paeta mukavampiin asioihin. Television katseluun, perunalastuihin, alkoholiin, seksiin... Mutta kun jaksaa yhä uudelleen kohdata nuo pelkonsa ja tutkiskella niitä mahdollisimman avoimesti, niin itseymmärrys ja itseluottamus kasvaa.
Kun pelot ovat suuria, niin kuin varmaan sinunkin tapauksessasi, olisi hyvä tutkia niitä terapeutin opastuksella. Jos ei terapiaa ole saatavavilla, niin voi itsekseenkin asioita kyllä tutkiskella. Pitää kirjoittaa paljon, kaikesta siitä mitä mielessä liikkuu, etsien jatkuvasti syitä siihen, miksi ajattelee niin kuin ajattelee. Jännittämiseen liittyvää kirjallisuutta voi käyttää tukena. Suomeksi on jo julkaistu monia hyviä alan teoksia, mm. Juhani Mattilan "Ujoudesta, yksinäisyydestä". Toinen kirja, josta on ainakin minulle ollut apua, on ikivanhaan itämaiseen viisauteen perustuva "Pelosta vapauteen", kirjoittanut buddhalaisnunna Pema Chödrön.
Toivoa on. Elämässä ei ole käsikirjoitusta, vaan asiat voivat milloin tahansa kääntyä paremmaksi. 26 ikävuotta ei ole vielä paljon. Nuori mielesi on vielä joustava, pystyt nopeasti omaksumaan uusia asioita. Mutta mikään ei tapahdu itsestään. Parasta olisi, että päättäisit heti alkaa muuttamaan elämääsi. Ei siis joskus tulevaisuudessa. Tai pian. Vaan heti. (Tiedän että tämä voi kuullostaa ärsyttävältä, mutta minä itse olin jumissa sosiaalisten pelkojeni kanssa 15 vuoden ajan, ja se johtui lähinnä siitä, että lykkäsin aina ratkaisun etsimistä, milloin milläkin tekosyyllä. Pelokas ihminen kun on mestari keksimään tekosyitä sille, että väistää pelkojaan.)