Jos ensiksi kertoisin itsestäni, vaikkakin hiukan lyhyesti. Olen 17-vuotias (tammikuussa 18) tyttö, en omista kavereita, vihaan ihmisiä ja sitä kaksinaamaisuutta mikä heistä huokuu. En kaipaa sääliä, olen pohdiskelija vain. Empatia on vieras sana nykyään, kuolema ei hetkauta lainkaan. Ja maailma on paholaisen leikkikenttä, johon itse Jumala on osallistunut. Kenties vaan meitä kiusaamaan. Liittoutuneet perkeleet.
Itse asiaan siis. Päätin tässä huvikseni kirjoitella. Koirani kuoli parisen vuotta sitten, siitä asti olen kantanut syyllisyyden tunnetta sisälläni. En ollut paras mahdollinen omistaja, olin suorastaan kauhea. En kestä vieläkään kertoa sitä kokonaista karua todellisuutta kenellekään, en myönnä sitä suoraan itsellenikään. Olen kauhea ihminen, tiedän sen. Ja siksi olen suunnitellutkin itsemurhaa, omassa rauhassa. Hymyilen sitä ajatellessani, mutta vielä en ole valmis. Tiedän koko ajan kuitenkin että se hetki lähestyy. Miten sen tekisinkään. Voisin heittäytyä junan alle, kuten tuttavani teki, voisin hypätä parvekkeelta alas, kuten toinen tuttavani teki. Voisin myös ampua itseni. Niin, pidän aseista. Ehkä valelisin itseni bensalla, sytyttäisin tuleen ja ampuisin itseni. Se kuulostaa korvissani jotenkin hienolta tavalta.
Heh, niin. ajattelette varmaan että tappaisin itseni vain kuolleen koirani tähden. Sehän olisi ylenpalttisen säälittävää. Kuolemaa ei korvata kuolemalla. Ei tietenkään. Teen sen itseni tähden. Kyllä, olen itserakas. Vanhemmat varmasti jäisivät kaipaamaan, tietysti, ovathan he isä ja äiti, yksi ystävä kaiketi myös, niin. Jättäisin loppujen lopuksi jälkeeni vähän surua. Mutta surua silti. Tuntuu kuitenkin etten jaksa tuntea tätä syyllisyyttä loputtomiin. Älkää sanoko: "Lopeta sitten itsesi syyllistäminen." HAH! olen yrittänyt, mutta aina itseäni syyllistän. Siitä en eroon pääse.
Sairauteeni ei lääkettä apteekista saa, sen voi kantaa minulel vain Tuonelan Viikatemies.
Itse asiaan siis. Päätin tässä huvikseni kirjoitella. Koirani kuoli parisen vuotta sitten, siitä asti olen kantanut syyllisyyden tunnetta sisälläni. En ollut paras mahdollinen omistaja, olin suorastaan kauhea. En kestä vieläkään kertoa sitä kokonaista karua todellisuutta kenellekään, en myönnä sitä suoraan itsellenikään. Olen kauhea ihminen, tiedän sen. Ja siksi olen suunnitellutkin itsemurhaa, omassa rauhassa. Hymyilen sitä ajatellessani, mutta vielä en ole valmis. Tiedän koko ajan kuitenkin että se hetki lähestyy. Miten sen tekisinkään. Voisin heittäytyä junan alle, kuten tuttavani teki, voisin hypätä parvekkeelta alas, kuten toinen tuttavani teki. Voisin myös ampua itseni. Niin, pidän aseista. Ehkä valelisin itseni bensalla, sytyttäisin tuleen ja ampuisin itseni. Se kuulostaa korvissani jotenkin hienolta tavalta.
Heh, niin. ajattelette varmaan että tappaisin itseni vain kuolleen koirani tähden. Sehän olisi ylenpalttisen säälittävää. Kuolemaa ei korvata kuolemalla. Ei tietenkään. Teen sen itseni tähden. Kyllä, olen itserakas. Vanhemmat varmasti jäisivät kaipaamaan, tietysti, ovathan he isä ja äiti, yksi ystävä kaiketi myös, niin. Jättäisin loppujen lopuksi jälkeeni vähän surua. Mutta surua silti. Tuntuu kuitenkin etten jaksa tuntea tätä syyllisyyttä loputtomiin. Älkää sanoko: "Lopeta sitten itsesi syyllistäminen." HAH! olen yrittänyt, mutta aina itseäni syyllistän. Siitä en eroon pääse.
Sairauteeni ei lääkettä apteekista saa, sen voi kantaa minulel vain Tuonelan Viikatemies.
Vastaukset 23
Vanhimmat
Fantasioita kuolemasta, sitä koet sen hetken vain kun elät. Joten lopeta fantasiakuvat jo nyt, et niitä mukaasi saa. Vihaat ihmisiä ja kirjoitat meille siitä, olemme ihmisiä.Kaksinaamaisuutta vihaat, niinhän koet itsesi juuri kaksinaamaiseksi ja siis vihaat myös itseäsi.Mistä sinua sitten tulisi sääliä, et kerro sitä. Jumala ei ole osallisena pahuuteen. Älä syyllistä sellaista joka ei ole syyllinen. Siis taisit kiduttaa koiraasi monin eri tavoin, jätitkö syöttämättä ja hakkasitko sitä pahastikin? Et kestä kertoa tosiasioitasi mutta kestät kertoa haaveilevasi kuolemisesta. Mietit vähän miten läheisesi saavat surua mutta vain vähän osoittaaksesi että kuitenkin edes pikkuisen heistä välität? Sinuna painelisin kirkkoon ripille ja kertoisin kaiken mitään kaunistelematta papille. Älä tule mainostamaan lääkkeenä itsemurhaa muille, täällä on itsensä kanssa taistelevia herkkiä ja herkässä mielentilassa olevia ihmisiä. Tunne vastuuta edes siitä. Jääköön koira viimeiseksi kaltoinkohtelemaksesi, lisää emme kaipaa pahuutta. Anteeksi sinulle antaisi kaikki heti jos osoittaudut vilpittömäksi ja oppineeksi teostasi. Mutta sinäpä suunnitteletkin vain lisää surua, oi miksi ???
Olen kaksinaamainen, olen ihminen siis voin todeta olevani kaksinaamainen ihminen. Olen myös itserakas, en tunen empatiaa näitä ihmisiä kohtaan, jotka kertovat suunnittelevansa itsemurhaa. Eivät kuitenkaan tee sitä, vaikak kuinak uhkaavat. Niin, se joka suunittelee, on rauhaton, se joka on päätöksensä tehnyt, tuntee mielihyvänsä. Miten loepttaisinkaan fantasioinnin kuolemasta, kun siitä mielihyväni saan? Tein elämässä monta virhettä, pahin niistä kuolemantuottamus, ei aivan, en tappanut koiraani, mutta monen vuoden tekoni edesauttoivat sitä ja tekivät siitä kivuliaan. En kiduttanut, mutta löin. Aggressiivisuus oli paheeni, olen ottanut opikseni ja rakastan tätä nykyää eläimiä ylikaiken, onhan meillä vielä eläimiä joita pidän kuin kukkaa kämmenellä, mutta se ei minun oloani paranna.
Jokainen katsokoon tämän mainoksena tai vain elämäänsä kyllästyneen hoirailijan tekstinä, se on minulel vain yksi ja sama, jokainen päättää elämästään aivan itse. Ja ei, en suunittele surua. Suru tulee vain sivutuotteena. Kuten sanoin: itserakkauteni keskellä ajattelen vain itseäni.
minun mielestäni. Et alkuunkaan. Miten paljon pahaa me teemme edes tietämättä mitä siitä seuraa ? Sinä näit seurauksen konkreettisesti tai olit näkevinäsi, lääkärikö totesi koiran kuolleen vammoihin iskuista? Jokatapauksessa väärin sinä toimit. Niin meistä jokainen toimii myös väärin. Vaan olisiko sinusta tullut noin eläinrakas ilman tätä tragediaa. Tiedätkö että syödessämme lihaa esim. emme tiedä minkälaisen kohtelun ovat saaneet nuo teuraskasvatit, mutta ei sitä moni mieti vaan syö sen ruoan. Avioparit loukkaavat toisiaan verille henkisesti ja tehdään tappoja yms. ja kuitenkin moni on heistä noussut. Palannut elämään. Tiesitkö esim. Hurstin taustan? Älä mene helppoon itsesi kanssa....
Oi kyllä tiedän, sen takia syönkin vain harvoin lihaa. Jos lihaa aijon syödä, sen täytyy olla ihan oma kasvatti nauta tai ihan mikä vaan, jonka taustan tiedän. Moni on noussut, koska heillä on voimaa ja kykyä. Itse olen noussut, yrittänyt ainakin, mutta kaatunut uudelleen ja uudelleen.
Enkä myöskään tiedä "Hurstin taustaa", valitettavasti.
Ari Rouvinen
äätävän kylmä marraskuinen tuuli pieksää Helsingin katuja. Harmaan kerrostalon kivijalassa Kallion kaupunginosassa paistaa ikkunoista lämmin, keltainen valo. Verhottomien lasien takana joukko ihmisiä uurastaa käärien vaatteita, elintarvikkeita ja leluja ruskeaan paperiin. Vikkelät kädet sitovat paketin toisensa perään tiukasti kiinni. "Onko tavaraa riittävästi?" kysyy vanttera, pienikokoinen mies, joka kiirehtii tavarakasalta toiselle. Hänen pitkät, harmaantuneet hiuksensa on kietaistu pienelle poninhännälle niskaan. Miehen ruskeissa silmissä pilkehtii leikkisä tuike.
Hän on Veikko Hursti, köyhien ja syrjäytyneiden ystävä - yksi harvoista. Hursti avustajineen on valmistautumassa vuoden 1998 jouluun. Harjutorin vaatimattomasta huoneistosta lähtee tuhansia paketteja vähäosaisiin perheisiin ympäri Suomen. Ja aattoiltana kello 12.00 aukeavat jälleen Töölön Kisahallin ovet, kun pari-kolmetuhatta laitapuolen kulkijaa saapuu Veikon joulujuhlaan.
Samaan aikaan, kun keskiluokkaisissa kodeissa pöytään kannetaan kinkku, lanttulaatikko ja pullo cabernet sauvignonia, Veikko seisoo yhteiskunnan hylkäämien miesten keskellä julistamassa omaa jouluevankeliumiaan. Hän antaa kodittomille, köyhille, alkoholisteille ja narkomaaneille mahdollisuuden edes hetken kokea todellisuutta, jota valtaväestö pitää itsestään selvänä.
Hursti on omistanut elämänsä jo vuosikymmenten ajan muiden auttamiselle. Hän on puliukkojen ja vähäosaisten oma apostoli, jonka koko elämäntyö on kunnianosoitus laitapuolen kulkijoiden ihmisarvoa kohtaan. Hänellä on vahva leuka ja tiukat juonteet suun ympärillä. Ne kertovat eletystä elämästä ja päättäväisyydestä. "Olkaa tarkkoina, ettei sekaan joudu rikkinäisiä vaatteita", hän muistuttaa apulaisiaan ? kaikki vapaaehtoisia, palkatta työskenteleviä.
Harjutorin ympärillä avautuu karu ja kova maailma. Krapulaiset miehet pummaavat viinakaupan ovella ohikulkijoilta lantteja pulloa varten. Porttikäytävien hämärässä huumekauppiaat myyvät amfetamiinia ja heroiinia. Huorat ovat liikkeellä jo aamupäivästä, ja paikalliset juottolat täyttyvät sakeasta savusta.
Hurstin toimintakeskuksen ovelle kerääntyy varhain aamulla kymmenien ihmisten jono. Se ei ole kaunis näky: vanhat näännyksissä olevat rappioalkoholistit, nuoret äidit lapsineen ja tutisevat miehet odottavat ruoka-avustusta, jolla selvitä muutama päivä eteenpäin. Veikko jakaa ruokakassit ja lämpimiä sanoja.
Kuka on tämä mies, jota poliitikotkin, presidenttejä myöten, muistavat juhlapuheissaan, mutta jonka he muuten kiertävät visusti kaukaa?
Veikko Stefanus Hursti syntyi 1920-luvulla Helsingissä. Hänen isänsä Arvo oli metodistipappi. Myös hänen Elli-äitinsä, matematiikan opettaja ja kirjanpitäjä, oli hurskas uskovainen. Perheessä oli seitsemän lasta. Elämä koetteli Veikkoa heti alussa. Hän syntyi ennen aikojaan ja joutui keskoskaappiin. "Lapsi tuskin elää viikkoa kauemmin", lääkäri ilmoitti hätääntyneille vanhemmille. Veikkopa ei antanut periksi, vaan eli viikon, kaksi ja kolmannenkin, vahvistui ja pääsi kotihoitoon.
Arvo kiersi saarnamatkoillaan ympäri maata ja oli pitkiä aikoja poissa kotoa. Perheessä oli usein puutetta ruoasta, elettiinhän 1930-luvun pula-aikaa. Oli käytännöllisen Elli-äidin säästäväisyyden ansiota, että lapsilauma tuli ruokituksi ja vaatetetuksi. Köyhyydestä huolimatta perheessä vallitsi ilo ja huumori. Liekö niitä peruja, että Veikko edelleenkin puhuessaan alati nauraa herskyttää ja useimmiten itselleen. Lapsuudenkodissa Veikko näki isänsä esimerkin. Arvo kutsui kodittomia asumaan Helsingin Pakilassa sijaitsevan velaksi hankitun talon yläkertaan, vaikka tilaa ei riittänyt kunnolla edes omalle väelle. Vieraat saivat myös syödä maksutta perheen niukassa ruokapöydässä.
Veikko osoittautui monipuolisesti lahjakkaaksi pojaksi. Hän harrasti pienestä pitäen voimistelua ja laulua. Kymmenvuotiaana hän kävi ahkerasti nmky:n salilla nyrkkeilemässä. Kykyjä löytyi myös henkiseltä puolelta. Veikko oli taitava piirtäjä. Hän luonnosteli lyijykynällä ja hiilellä maisemia ja muotokuvia.
Auttamisen malli on perua
lapsuudesta. Arvo-isä majoitti
asunnottomia jo 1930-luvulla.
Talvisodan kynnyksellä, kun Veikko oli 13-vuotias, isä kiinnitti huomiota poikansa poikkeukselliseen lahjakkuuteen. Hän vei tämän Ateneumiin silloisen Taideteollisuuskeskuskoulun rehtorin Werner von Essenin puheille. Alaikäraja kouluun oli 17 vuotta. Rehtori katseli polvenkorkuista pelokasta poikaa ja nosti silmälasit silmiltään.
"Hän on alaikäinen ja kovin pieni", von Essen sanoi. "Hän on Aleksis Kiven kansakoulun paras piirtäjä ja hänen töitään on lähetetty näytteille Pariisin maailmannäyttelyyn", Arvo-isä vakuutti epäluuloiselle rehtorille.
Pitkän empimisen jälkeen von Essen myönsi pojalle luvan opintoihin erivapaudella.
Veikko haki lisäoppia mainostoimisto Erva-Latvalalta, jossa hän työskenteli päivisin valmistuakseen mainostaiteilijaksi. Illat kuluivat opiskellessa. Lupaavasti alkanut taiteilijanura kuitenkin katkesi, kun talvisota syttyi vuonna 1939. Veikko ilmoittautui Suojeluskuntapoikiin. Jatkosodan aikana hän meni rintamalle vapaaehtoisena ja viipyi siellä kaksi vuotta. Loppuajan hän palveli rannikkotykistössä Isosaaressa Helsingin edustalla.
Elämä oli raskasta, sillä
perheen tulot eivät olleet kaksiset.
Sitten asunto lähti alta.
Edes raskaat poikkeusolot eivät pysäyttäneet kynää. Veikko jatkoi sotien aikana piirtämistä omaksi ja asetoveriensa iloksi. Ja kun rauha vihdoin asettui maahan, Veikko löysi leipäpuun kaupallisesta maailmasta. Hänestä kehittyi taitava mainospiirtäjä. Hän maalasi kylttejä ja mainoksia monille liikkeille.
Veikko teki myös laulukeikkoja. Kerran hän oli Helsingissä esiintymässä, kun hän huomasi nuoren ja kauniin tytön yleisön joukossa. Toimen miehenä hän järjesti itsensä lähelle Lahja Dagmaria ja pääsipä vielä saatille. Pariskunta aloitti seurustelun.
Notkeaksi tiedetty taiteilija pestattiin myös Sirkus Sariolan akrobaattiryhmään. Tapio Kantokorpi, lapsuudenystävä ja voimistelukaveri, muistelee, kuinka Veikolla jo tuolloin oli nauru aina herkässä. " Nykyisinkin kun tapaamme, ei tarvitse kuin sana sanoa, ja nauramme vesissä silmin", hän kertoo. Voimistelun ohella Veikko teki myös sirkuksen mainostaulut.
Veikko ja Lahja menivät naimisiin vuonna 1949 Oulunkylän idyllisessä puukirkossa. Nuoripari piti aluksi majaa Veikon vanhempien alivuokralaisina pienessä huoneessa Vallilassa. Siellä syntyi esikoispoika Reijo. Myöhemmin syntyivät Reima, kaksoset Heikki ja Mikko, Raija sekä Pekka.
Veikko jätti sirkuksen ja palasi elättämään perhettään mainostaiteilijana. Hurstit asuivat vaatimattomassa vuokra-asunnossa Kalliossa. Elämä oli raskasta, sillä taiteilijoiden tulot eivät tuolloinkaan olleet kaksiset. Veikko yritti keventää oloaan tarttumalla pulloon yhä useammin; tapa, jonka hän oli oppinut jo ennen sota-aikaa.
Varsinainen pommi putosi niskaan, kun vuokraisäntä nosti asunnon vuokraa. Veikko ei pystynyt sitä enää maksamaan, ja perhe häädettiin kadulle. Kun Lahjalla ja Veikolla ei ollut enää kattoa päänsä päällä, he veivät lapsensa lastenkotiin. Itse he asuivat sukulaisten luona, yöpyivät välillä Pelastusarmeijan asuntoloissa, teltassa, kerrostalojen porraskäytävissä ja kellareissa.
Kolme vuotta Veikko ja Lahja kestivät nöyryytystä, ennen kuin mitta täyttyi. He menivät lastenkotiin ja hakivat lapsensa pois. "Lapset lähtevät vanhempiensa mukaan nyt eivätkä palaa tänne!" Veikko ilmoitti viranomaisille, jotka eivät kyenneet estämään päättäväistä isää. Veikko sai kaupungilta asunnon ohi jonon ja elämän hetkeksi järjestykseen. Eräänä yönä loppuun palaneena, silmittömissä veloissa ja ahdingossa, hän anoi armoa ylhäältä. "Auta minua, Herra! Jos vapautat minut tästä helvetin tuskasta, lähden auttamaan kärsiviä ihmisiä", hän huusi. Ja ihme tapahtui: mies sai uuden tilaisuuden.
Veikko hylkäsi entisen elämänsä täydellisesti. Hän jopa peruutti kaikki tilatut maalaustyöt ja päätti omistautua kokonaan lähimmäistensä auttamiselle.
"Jumala määräsi minut ja Lahjan menemään Lauttasaaren siltojen alle auttamaan kurjimmista kurjimpia", Veikko kertoo omaelämäkerrassaan Sillä minun oli nälkä...
He löysivät kodittomia puliukkoja, jotka värjöttelivät nuotioiden ääressä pakkasessa. He toivat miehet jouluksi kerrostaloasuntoonsa Puotinharjuun. Miehet kylvetettiin, ja he saivat puhtaita vaatteita ja ruokaa. Kun syötävä loppui, Veikko ja Lahja lähtivät kerjäämään lisää. He kiersivät liikkeiden ja ravintoloiden takaovilla pyytämässä armonpaloja. Tästä ensimmäisestä kodittomien joulusta alkoi avustustoiminta, joka on jatkunut tähän päivään asti.
Sana laupeudentekijöistä levisi nopeasti. Hurstien talon piha ja porraskäytävä olivat pian täynnä avun etsijöitä. Naapurit valittivat häiriöistä, ja isännöitsijä uhkasi häädöllä. Veikko ja Lahja anoivat turhaan kaupungilta tiloja voidakseen käynnistää auttamistoiminnan kotinsa ulkopuolella.
Hursteista tuli Suomen ensimmäiset talonvaltaajat: he löysivät surkeassa kunnossa olevan autiotalon Itä-Helsingin Vartiokylästä. He perustivat siihen kodin huumenuorille ja asunnottomille alkoholisteille. Myöhemmin kaupunki luovutti paikan Veikolle oikein virallisesti. "Miksi sinä näin huonon talon meille osoitit?" Veikko napisi Jumalalleen, mutta tyytyi annettuun.
Auttamistyö oli usein vaikeata. Yhtenä pääsiäisenä Veikko majoitti Jeesus-taloksi ristittyyn rötisköön 14 miestä, jotka oli juuri vapautettu vankilasta.
"Ketään humalaista ei sitten päästetä sisään", Veikko sanoi yöpyjille. "Sovittu", miehet lupasivat.
Hurstit heräsivät samana yönä kotonaan, kun ovikello soi. Veikko kömpi eteiseen ja avasi oven. Porraskäytävässä seisoi tuttu mustalaismies puukko veren tahrimissa käsissään.
"Tule äkkiä apuun", hän pyysi hätääntyneenä. "Talolla tapahtuu kauheita!" Päihtynyt miesjoukko oli yrittänyt tunkeutua sisälle, ja tappeluhan siitä seurasi. Vartiokylään tullessaan Veikko näki pihan täynnä poliisiautoja ja ambulansseja. Ikkunat olivat säpäleinä, ja humalaisia miehiä horjui pihalla verissäpäin.
Veikko kutsui riitelevät osapuolet ja poliisit sisälle. Hän otti isänsä perintöraamatun ja pyysi kaikkia yhtymään rukoukseen. Sitten miehet tekivät sovinnon, ja Veikon pyynnöstä poliisit jättivät asian sikseen. Rakennus purettiin 1970-luvun loppupuolella Itäväylän laajennustöiden alta. Siitä lähtien Veikon toimintakeskus on muuttanut lukuisia kertoja paikasta toiseen. Veikko ja Lahja tekivät vuosikymmenten mittaan useita anomuksia kaupungille saadakseen pysyvät toimitilat, aina yhtä turhaan. Talvella 1987, kun ankarat pakkaset surmasivat asunnottomia Helsingissä, Veikko kirjoitti viranomaisille ja pyysi tukea toimitilojen saamiseksi. " Minulle vastattiin, ettei ole markkinarakoa", hän kertoo.
Juhlapuheissa Hurstia on kyllä muistettu. Vuonna 1995 hänelle myönnettiin kultainen Helsinki-mitali. Veikon pyyteetöntä toimintaa ylistettiin ja hän sai runsaasti kiitosta, mutta apua ei herunut penniäkään. Vuonna 1993 Veikko valittiin Vuoden uusmaalaiseksi, ja yleisöäänestyksissä hänet on valittu muun muassa vuoden helsinkiläiseksi ja vuoden stadilaiseksi. Vuonna 1986 presidentti Koivisto myönsi Veikolle ja Lahjalle Pro Benignitate Humana -mitalin inhimillisestä auliudesta sekä pitkäaikaisesta lähimmäisen auttamis- ja laupeudentyöstä. Myöhemmin heidät kutsuttiin myös itsenäisyyspäivän juhliin presidentinlinnaan. Viime vuonna Veikko sijoittui hopealle Tosi suomalainen -kansanäänestyksessä Adolf Ehrnroothin ja Mika Häkkisen väliin.
Myös poliitikot ovat havainneet Veikon vetovoiman. Monet puolueet ovat houkutelleet häntä kansanedustajaehdokkaaksi tietäen, että hänestä tulisi varsinainen ääniharava.
Veikko on kuitenkin kieltäytynyt. "Minun paikkani on kaduilla. Siellä asiakkaanikin ovat", hän sanoo. Yksi hänen läheisistä avustajistaan kertoo: "Veikko on vilpitön ja suoraluontoinen ihminen, joka puhuu kuten asiat ovat, kuin halkaisisi kallion."
Veikko Hursti arvostaa kyllä huomionosoituksia, mutta hän ottaisi kiitokset mieluummin muodossa, joka helpottaisi hänen työtään. "Kun juhlapuheessa sanotaan, että teen arvokasta työtä, se tuntuu hyvältä", Veikko sanoo. " Mutta osattomia se ei auta lainkaan." Eniten hänelle on merkinnyt kiitos, jota hän on saanut autettaviltaan.
Yksi Veikon auttamista ihmisistä on helsinkiläinen Paula, jonka elämä oli pitkään ahdingossa. Hän oli ryypännyt vuosia, kokenut riitaisan avioliiton ja turmellut terveytensä. Hän kykeni jotenkin normaaliin työhön, mutta viinanhimo ei hellittänyt. Paula tapasi Veikon, joka oli hänelle tuttu lehtien palstoilta.
Pitkät keskustelut toivat valoa elämään, ja Paula lopetti juomisen. Kiitokseksi hän oli pitkään mukana vapaaehtoistyössä, kunnes muutti pois Helsingistä.
Näyt ohjaavat Veikko Hurstin toimintaa. Niillä on ollut tapana toteutua, kuten sillä ensimmäisellä, joka vei hänet siltojen alle Lauttasaareen. Ne eivät kuitenkaan ole mitään seonneen huru-ukon hallusinaatioita, vaan tuttuja asioita nykyajan liike-elämän visionääreille ja mielikuvaharjoittelua käyttäville huippu-urheilijoille. Yksi visioista oli järjestää hyväntekeväisyystapahtuma Finlandia-talolla vuonna 1991. Veikko sopi konserttipäivän ja salin vuokran. Vaikka hän saikin reilun alennuksen, maksettavaa jäi yllin yllin. Samaan aikaan Postipankin silloinen pääjohtaja Seppo Lindblom teki omia ratkaisujaan.
Juhlapuheissa Veikko Hurstia kyllä
kiitetään, mutta hän on jäänyt
vaille todellista tukea.
"Olimme päättäneet, että pankki ei enää lähettäisi joulukortteja asiakkailleen, vaan antaisimme vastaavan summan jouluun liittyvään hyväntekeväisyystoimintaan", Lindblom muistelee. Näin Veikon ensimmäinen suuri hyväntekeväisyyskonsertti toteutui. Tilaisuudessa esiintyi monia taiteilijoita, muun muassa näyttelijä Veikko Sinisalo, oopperalaulaja Karita Mattila, viulisti Heimo Haitto ja Radion kamarikuoro sekä Helsingin kaupunginorkesterin sinfoniakvintetti.
Konsertti onnistui yli odotusten. Sen tuotolla Hursti saattoi järjestää kodittomien joulujuhlan. "Veikko on valloittava ja karismaattinen ihminen", Lindblom sanoo.
Muutama vuosi myöhemmin oli vuorossa Suomen Kansallisooppera. Esiintyjälistalla olivat muun muassa näyttelijät Veikko Sinisalo ja Eeva-Kaarina Volanen, oopperalaulaja Kirsi Tiihonen ja Suomen Kansallisoopperan kuoro ja orkesteri. Veikon kekseliäisyyttä osoittaa, että hän varasi auloihin kymmeniä maitotonkkia kolehdin keräystä varten. "Otin tonkat mukaan, jotta voitte laittaa niihin niin paljon rahaa kuin haluatte", Veikko yllytti parhaisiinsa sonnustautunutta juhlayleisöä. Kannut täyttyivät, ja tilaisuuden tuotolla kustannettiin samana vuonna kodittomien joulujuhlat.
"Hänen työssään on juuri sitä, mistä Vuorisaarnassa kerrotaan: lähimmäisenrakkautta ja nöyryyttä", sanoo Veikko Sinisalo.
Muutama vuosi sitten Lahja Hursti sairastui syöpään. Sairaus paheni äkillisesti loppukesällä 1997, ja saman vuoden syyskuussa hän kuoli. Menetys oli suuri. "Väliin tuntuu, etten enää jaksa yksin", Veikko sanoo. " Mutta sitten muistan lupaukseni. Aion jatkaa työtäni niin kauan kuin elän." Ne, jotka eivät tunne Veikko Hurstia, voivat vain kummastella, mikä voima tässä pienessä miehessä on, kun hän saa kerta toisensa jälkeen mukaansa satapäin vapaaehtoisia. Yksi heistä on Veikon joulujuhlien avustajana toiminut Sirkka-Liisa Ruottinen, tasavallan presidentin virka-asunnon emäntä.
"Olin seurannut lehdistä Veikon toimintaa", hän kertoo. "Kun minulla kolme vuotta sitten oli ensimmäistä kertaa tilaisuus lähteä avuksi, menin aattoaamuna kahdeksalta Kisahalliin."
Ruottisella olisi ollut Mäntyniemessä työpäivä, mutta Ahtisaaret ilmoittivat silloin, kuten kahtena seuraavanakin jouluaattona, että kodittomien juhlat ovat tärkeämmät.
"Mistään muualta en ole saanut samanlaista joulumieltä kuin Kodittomien joulusta", Ruottinen sanoo. "Se tulee juhlan osanottajien katseista ja eleistä. He ovat saaneet kohdata elämässään vain vähän inhimillisyyttä ja osaavat antaa sille arvoa."
Parisataa Veikon esimerkin innoittamaa vapaaehtoista työntekijää varmistaa myös tänä jouluaattona, että osattomat kokevat rahtusen ihmisyyden lämpöä. Kaikille osanottajille tarjotaan jouluateria, ja jokainen saa vaatteita ja ruokaa sisältävän lahjapussin.
Entisaikoina Veikon luonteenpiirteillä varustettu viisas, lämminsydäminen ja periksiantamaton näkijä olisi kenties ollut tietäjä ja kansanjohtaja. " Hän toimii aina rohkeasti ja päättäväisesti", sanoo Pertti "Purtsi" Purhonen, jolla myös on pitkäaikainen kokemus päihde- ja kriisityöstä. "Hän tietää, että sanat ovat kääpiöitä, mutta teot jättiläisiä."
Laman jälkeisessä Suomessa eriarvoisuus on kasvanut ja sosiaaliset ongelmat lisääntyneet. Köyhyys, nälkä ja yksinäisyys koskettavat nyt muitakin kuin päihdeongelmaisia. Helsingissä on enemmän asunnottomia kuin vuosiin. Veikon puoleen kääntyy jo tavallisia työttömiä, velkaantuneita, nuoria perheitä, yksinhuoltajia ja pienen eläkkeen varassa eläviä vanhuksia. "Asenteet köyhiä kohtaan ovat koventuneet", hän sanoo. "Heikkoja ja kärsiviä ei saa unohtaa, oli heidän onnettomuutensa syy mikä tahansa."
Veikon murhe yli muiden on: kuka jatkaa hänen työtään, kun hänestä aika jättää" "Tämä on Jumalalta saatu kutsumustehtävä", hän sanoo. "Ei siihen kuka tahansa voi lähteä. Niille ihmisille, jotka pitävät itseään toivottomina, tulee tarjota toivoa."
Köyhien kaverilla on vielä yksi vahva näky: pysyvä toimitila. "Olen päättänyt, että sen minä vielä hankin", hän vakuuttaa. "Uskon, että jostain se löytyy. Tässä on vaikkapa Helsingin kaupungille tilaisuus tehdä juhlapuheista totta."
Monikaan suomalainen ei tiedä, että puliukkojen auttamisen lisäksi Veikko on järjestänyt rekkalasteittain hätäapua Venäjälle, kesäleirejä alkoholisteille, kenttäkeittiön kaduille pääkaupungin paukkupakkasissa... Lista on loputon.
Kun Veikko Stefanus Hursti aikanaan seisoo Pietarin edessä taivaan portilla, hän voi jättää esittäytymättä. Hän ei myöskään tarvitse hakemuksia, psykologien testilausuntoja tai ansioluetteloa. Kaikki on jo tiedossa ja paikka parhaassa pöydässä katettuna.
Valittujen Palojen tämänvuotinen jouluraha 15 000 markkaa on lahjoitettu Veikko Hurstin toimintakeskukselle käytettäväksi Kodittomien joulun hyväksi. Toimintakeskuksessa otetaan vastaan ruokaa ja hyvää vaatetavaraa, os. Harjutori 8, Helsinki, puh 09-737 664.
12/98
Ihmisiä, ilmiöitä ja tapahtumia kotimaasta.
Veikko Hursti Köyhien kaveri
Hän osoittaa, että ihmisarvo kuuluu kaikille
Maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto
Rintaman joulu ei unohdu
Hei lopetas nyt se jeesustelu!!!
Sä et taida tietää mitään siitä kun tietty raja ylittyy ja ei enään välitä vaik ydinsota sattuis takapihalle!?
Sä et taida tietää mitään siitä kun ihmismieli on väysynyt katsomaan tätä helvetin turhauttavaa maailmaa!?
Sä et taida tietää mitään siitä kun ihminen taistelee itseään vastaan päivästä toiseen!?
Sä et taida tietää mitään siitä kuinka ja miksi ihmiset tollaiseen päätökseen ajautuvat!?
Voin kertoa et aina pelkkä luja tahto ja yrittämisen halu ei riitä... Sillä hetkellä ei välttämättä ole elämässä muuta tietä ulos siitä pahan olon tunteesta!
Niin mitä helvettiä tollanen ymmärtämätön paska inisee ja saarnaa itsemurhista kun ei helvetti ymmärrä mitä ihmisen pään sisäl liikkuu kun se ajautuu tollaseen päätökseen!
"Fantasioita kuolemasta, sitä koet sen hetken vain kun elät. Joten lopeta fantasiakuvat jo nyt, et niitä mukaasi saa. Vihaat ihmisiä ja kirjoitat meille siitä, olemme ihmisiä.Kaksinaamaisuutta vihaat, niinhän koet itsesi juuri kaksinaamaiseksi ja siis vihaat myös itseäsi.Mistä sinua sitten tulisi sääliä, et kerro sitä. Jumala ei ole osallisena pahuuteen. Älä syyllistä sellaista joka ei ole syyllinen. Siis taisit kiduttaa koiraasi monin eri tavoin, jätitkö syöttämättä ja hakkasitko sitä pahastikin? Et kestä kertoa tosiasioitasi mutta kestät kertoa haaveilevasi kuolemisesta. Mietit vähän miten läheisesi saavat surua mutta vain vähän osoittaaksesi että kuitenkin edes pikkuisen heistä välität? Sinuna painelisin kirkkoon ripille ja kertoisin kaiken mitään kaunistelematta papille. Älä tule mainostamaan lääkkeenä itsemurhaa muille, täällä on itsensä kanssa taistelevia herkkiä ja herkässä mielentilassa olevia ihmisiä. Tunne vastuuta edes siitä. Jääköön koira viimeiseksi kaltoinkohtelemaksesi, lisää emme kaipaa pahuutta. Anteeksi sinulle antaisi kaikki heti jos osoittaudut vilpittömäksi ja oppineeksi teostasi. Mutta sinäpä suunnitteletkin vain lisää surua, oi miksi ???"
Minusta itsemurha on jokaisen oma asia. Itsekin pohdin sitä aina vain todennäköisempänä vaihtoehtona. Tilastollisesti tiedetään, että itsemurhan todennäköisyys kasvaa, mitä pidempään ajatuksia kantaa.
Kannattaa kuitenkin muistaa yksi asia, eritoten nuorena. Elämässä voi olla vaikeitakin jaksoja, jotka voivat kestää vuoden, kaksi tai vaikka kymmenen vuotta, mutta niiden jälkeen voikin olla sitten 10 hyvää vuotta, joiden takia kannattaa kärsiä.
Elämä ei ole vain tässä ja nyt. Tämä asia havainnollistuu yleensä vasta, kun ikää alkaa kertyä. Nuorena kaiken kokee voimkaasti ja ajattelee, että elämä on tässä ja nyt. Ei ole taitoa katsoa 10, 20 tai 30 vuoden päähän, vaikka elämä silloinkin on ihan yhtä todellista ja tämänhetkistä kuin koska tahansa aiemmin. Vasta kun ne vuodet ovat menneet, tajuaa että olinpa tuolloin vaikea enkä tajunnut, että katsoisin sitä elämääni joskus taaksepäin ja kaikki se, mikä silloin oli tärkeää, onkin nyt aika vähäpätöistä.
Minulta meni firma, perhe, omaisuus ja terveys joku aika sitten. Ja nyt nainen, johon rakastuin, sanoi hyvästi. On kieltämättä hyvin vaikeaa löytää elämästä enää mitään järkevää. Pelimerkit on kulutettu. En nuku enää, syön masennuspillereitä, en saa mitään aikaiseksi. En halua tavata ihmisiä, koska se vain sattuu. Sattuu nähdä, kun joillain menee hyvin, kun useimilla ei ole toimeentulo-ongelmia kuten minulla. Saapa nähdä, mutta entä jos tämä onkin vain välivaihe, entä jos 10 vuoden kuluttua tunnenkin itseni kokonaiseksi, entä jos saankin työpaikan, entä jos , entä jos. Elokuvassa Jack Nicholson tulee psykiatrin odotushuoneeseen, katsoo muita odottajia ja toteaa: "What if this is as good as it gets?"
Niinhän niitä voi, mutta en halua kokea sitä onnea, jota seuraa epäonni. Sitä on koettu tässä lyhyen elämän aikana monen monta kertaa. Niin, ei se elämän kokemus vain koiran menettämiseen rajoitu. Ei ystävien kuolemaan, eikä yksinäisyyteen. Tässä on käynyt paljon muutakin, niin perheen sisäisiä ongelmia kuten muutenkin. Vaikka sitä luulisi, ettei tässä iässä ole kokenut mitään. Mmmh, kummallista. Itse olen kuitenkin kokenut tähän asti enemmän kuin eräs 30-vuotias tuttuni, joka itse asian myöntää myös.
Ei siinä tietenkään mitään, ajatelkoot ihmiset mitä haluaa. En ala kuitenkaan kerätä sääliä elämäntarinallani, sen takia siitä en juuri mitään kerrokaan, en muuta kuin että se on ollut ponnistelua vuodesta toiseen.
Ja tähän sinun tilanteeseesi. Menetys, yleisin suruntuoja. Itse en ole suullinen, olen oikeastaan pirteä olento ulkoisesti. Syyllistän vain itseäni, joka johtaa ahdistukseen ja kuoren alle piilotettuun masennukseen. Kaikki sisällä, muille näyttämättä. Psykologikaan ei saa mitään irti vaikka kuinka haluaisi, ehdottavat laitokseen menemistä ja totesin vain että sietävät sitten pistää pehmoiseen huoneeseen, kun päänhakkaaminen niin seinään kuin lattiaan ei ole epänormaalia. Tapa sekin kuolla.
Jospa oletkin kokenut liikaa liian lyhyessä ajassa.
Ehkä pitäisikin pysähtyä miettimään joksikin
aikaa eikä aina hakea uusia kokemuksia.
Hakea ymmärrystä ajatuksiinsa,itseensä,miettiä.
Siihen miettimiseen tarvitaan aikaa kymmeniä vuosia.
Jos olet tehnyt väärin niinkun sanot niin siitä
pitää oppia,tehtyä ei kukaan saa tekemättömäksi.
Jollet opi niin koko asia on tapahtunut aivan
turhaan,se riippuu sinusta itsestäsi.
Jos olet vielä hengissä ja haluat
miettiä asioita niin voit kirjoittaa minulle:[email protected]
mitä jos kuristaisit itsesi? tee julkisella paikalla ja oot legenda!
...todennäköistä että epäonnistuisin. Ihmisten keskellä voin sen tehdä, mutta silloin sen täytyy olal myös varma keino kuolla. Kuristaminen on kaikenkaikkiaan jo niin tylsän kuuloinen tapa kuolla..Ja mihin edes kuristaisin itseni? Kenties jonkinsortin katutolppaan? sittenhän siinä pitäisi jo hirttäytymisestä puhua. Ehkä ostaisin siis kuristuskäärmeen..
et tarvitse muuta kuin kädet ja helvetisti tahdonvoimaa!
tahdonvoima ei itselläni taida riittää kuristuskuolemaan, sitä paitsi pitäisin mieluusti siitä kuinka aivot räiskähtäisivät sitten keskelle tietä, kenties suoraan pikkulasten edessä. Traumoja heille. Aamen.
jos traumoja haluat jättää..on junan tai rekan eteen heittäytyminen varteenotettava vaihtoehto! molemmat myös käytännössä täysin varmoja tapoja! tottakai jos sinulle on mahdollista saada ase,voit ampua ittes julkisella paikalla. ite suosittelen ravintolaa tms...muistat vaan tähdätä kunnolla mieluiten suun kautta takaraivoon,että varmasti kuolet!
Juuri niin, nyt mäkkiin jonkun muksun synttäreille ja siellä vaan. Aseen hankita ei ole ongelma, sellanen kun talossa on jo.
Tai mäkin sijaan perheravintolaan, hienoa. Myös lisäksi voisin polttaa itseni siinä samalla niin kaikki olisi hyvin. Fantasiat toteutuisivat.
fantasiana varmasti kiehtova,mutta paha toteuttaa. jos kunnon otsikoihin haluat tarvitset kunnon suunnitelman ja erityisesti henkisen valmistautumisen. sillä jos et käy tilannetta läpi useita kertoja ja ota asioita huomioon luultavasti jänistät. kuoleman pelko on kova pala purtavaksi ihan normaalissakin itsarissa. varsinkin jos päätös on vakaasti harkittu ja järjellä ajateltu totuuden hetki tulee olemaan kova paikka. on hyvä myös asettaa itselleen aikarajoja (siis vain jos päätös on todella tehty) silloin varmemmin myös toteutat suunnitelmasi,kuin jos vain odotat "jotain merkkiä" voi itsari jäädä kokonaan tekemättä. mihin tahansa päädytkin valmistaudu huolella,ota huomioon ja eliminoi epäonnistumisen mahdollisuudet!!!
alotuksessanikin mainitsin, en ole siihe nvielä valmis ja tiedostan sen. Kuolema on pitkä prosessi ja se prosessi ei ole vielä tulossa päätökseen minun osalta. Kyllä vielä jossain vaiheessa. Eikä suunitelmana ole päästä otsikoihin, kuhan fantasioin tavasta kuolla. Ei siinä mitään, ihmiset puhukoot mitä tahtovat sen jälkeen kun olen kuollut. Minuahan se ei liikuta.
tahdot siis kuolla,mutta ajatus on vielä jollain tavalla kaukainen. no..siinä tapauksessa ei ole mitään syytä pitää kiirettä. lopullinen päätös kyllä tulee jos on tullakseen. itse hyväksyn itsemurhan ja uskon jokaisen oikeuteen elää ja kuolla! kuitenkin sellaiset tunnekuohun vallassa tehdyt "hätähuudot" voisi mielestäni jättää tekemättä. tämän tyyppiset itsemurhat usein myös epäonnistuvat ja kaduttavat jälkeenpäin,joten ota asia rauhassa ja ymmärräthän ettei itsemurha ajatukset tarkoita itsemurha pakkoa. ymmärrät varmasti pointin...itsemurha on hyvä ja oikeutettu ratkaisu,mutta mielestäni sen tulisi olla viimeinen vaihtoehto!
Ei ole elämää ilman kuolemaa. Itse en vääjäämätöntä kuolemaani suunnittele enkä sillä fantasioi,en pidä koko ajatuksesta ja toivon sen tulevan mahdollisimman myöhään mutta niin että en joutuisi kauheasti kärsimään. Läheiset pitävät hautajaiset ja tuntevat ajoittain ikävää.Minua ei enää ole. Onneksi ja toivottavasti ei muuta rasitetta heille jää sillä elämän on jatkuttava ja toivon sen jatkuvan läheisilläni hyvänä.
kaikki koko elämä ilmaisena käsillä ja naisena häviää.
Vittu olet luuserien luuseri.
Minä olen mies enkä pysty elämään. Mutta sinulle tulee naisena elämänkumppani kansalaisoikeutena etkä pärjää?
Hahhahhah
Olen kovasti viime aikoina miettinyt että jos annan tilaa täällä muille hyödyllisemmille ja paremmille sekä synnittömmille ihmisille. Mutta olen liian nössö tehdäkseni itselleni mitään. Luuserien luuseri. Toivotan Sinulle jaksamista ja ettet luovuttaisi. Olet tärkeä.
iankaikkisen vanhoja ketjuja nostellaan?
Katsos juu olenpas typerä nyt huomasin että tuo mihin kommentoisin on pari vuotta vanha..että mä osaan olla sit idiootti..No mäkin oon vaan ihminen ja näköjään kyllä sokeeksi tulossa. Anteeksi kaikille.