Hei rakkaat oksennuspelkoiset ja miksei muutkin!
Olen aina kammonnut oksentamista. Kun olin noin yksivuotias, äitini kärsi pahasta myrkytystilasta ja oksensi koko päivän ja oli kuolemankalpea. Kuolemankalpeana myös minä kiersin hänet kaukaa, vaikka yleensä olin helmoissa pyörimässä kaiken aikaa. Pelkäsin oksentamista enkä kestänyt kuulla muiden puhuvan siitä saatika tekevän sitä.
Muistan myös elävästi sen tilanteen, jolloin oksennuskammooni yhdistyi sosiaalisten tilanteiden kammo. Lauloin kuorossa, olin 10-vuotias ja meillä oli esiintyminen. Yhtäkkiä vain tajusin, että jos minä nyt alkaisin oksentamaan, niin en pääsisi siitä mihinkään ja kaikki näkisivät tilanteen. Sen jälkeen kammosin ensin kuoroesiintymisiä ja sen jälkeen fobiani laajeni myös muihin tilanteisiin. Aloin aina kiinnittämään huomiota uloskäyntimahdollisuuksiin, vessojen sijaintiin ym. Aloin aina valita kulkuneuvoissa käytäväpaikan ja "vahtimaan" omaani ja vierustoverini vointia.
Tällä hetkellä fobiani liittyy suljettuihin paikkoihin, joissa on muitakin ihmisiä. Pahin mahdollinen on helikopteri, sitä seuraavana lentokone. Niistä ei voi edes poistua kesken matkan. Kärsin psykosomaattisista oireista jokaisella lentomatkalla ja kaikki "huono olo" häipyy heti, kun vaan pääsen koneesta ulos.
Myös pitkät, kapeat sillat ovat huonoja paikkoja.
Myös ruuhkaiset yöbussit, jotka ovat täynnä kännisiä ihmisiä, ovat pahoja.
En edes harkitse sairaanhoitajan tai päiväkotitädin töitä. Enkä mitään muutakaan, jossa voi kohdata oksentamista saatika joutua hoitamaan oksentavia ihmisiä.
Olen yrittänyt monenlaista parannuskeinoa. Järkeilyä, aiheesta lukemista, tilanteisiin menemistä, oksentamisen harjoittelua, hypnoosia, EFT:tä, oireiden sietämistä, pahimman skenaarion hyväksymistä, keskustelua, tilanteiden välttelyä, oksentamisen hallintakeinoja. Blaah.
Mutta fobia säilyy. Minusta tuntuu tällä hetkellä, että en enää jaksa. En halua enää matkustaa minnekään lentokoneella, koska matkasta koituva ilo ei ole sen stressin arvoista, jota matkustamistapaan liittyy. Ja mieluummin istun käytäväpaikoilla enkä lukkiudu suljettuihin paikkoihin kuin jaksan sietää ahdistavia tunteita.
Tuntuu, että haluan valita helpomman tien ja elää elämää, jossa tietyt tilanteet ovat eliminoituja.
Viimeisimpänä kauhukokemuksena oli lentomatka Itävaltaan. Vieressäni istui krapulainen, punakka mies, joka kaivoi vähän väliä oksennuspussin esiin, aukaisi sen ja puhisi jonkin aikaa. Ei kuitenkaan oksentanut. Tätä sitten jatkui kolme tuntia. Huh sentään. Eikä lentokoneessa voi vaihtaa paikkaa eikä sieltä pääse minnekään. Jokainen todellinen emetofoobikko tietää, että SE OLI PAINAJAINEN. Miksi siis sellaista pitäisi kestää? Jos joku on oikeasti päässyt kokonaan eroon tästä fobiasta, niin kertokaa ihmeessä MILLÄ KEINOLLA? Olisipa elämä helppoa, jos olisin siinäkin lentokoneessa vaan tyynesti lukenut lehteäni ja antanut punakan äijän laattailla omassa rauhassaan pusseihinsa.
-Tuuli-
Olen aina kammonnut oksentamista. Kun olin noin yksivuotias, äitini kärsi pahasta myrkytystilasta ja oksensi koko päivän ja oli kuolemankalpea. Kuolemankalpeana myös minä kiersin hänet kaukaa, vaikka yleensä olin helmoissa pyörimässä kaiken aikaa. Pelkäsin oksentamista enkä kestänyt kuulla muiden puhuvan siitä saatika tekevän sitä.
Muistan myös elävästi sen tilanteen, jolloin oksennuskammooni yhdistyi sosiaalisten tilanteiden kammo. Lauloin kuorossa, olin 10-vuotias ja meillä oli esiintyminen. Yhtäkkiä vain tajusin, että jos minä nyt alkaisin oksentamaan, niin en pääsisi siitä mihinkään ja kaikki näkisivät tilanteen. Sen jälkeen kammosin ensin kuoroesiintymisiä ja sen jälkeen fobiani laajeni myös muihin tilanteisiin. Aloin aina kiinnittämään huomiota uloskäyntimahdollisuuksiin, vessojen sijaintiin ym. Aloin aina valita kulkuneuvoissa käytäväpaikan ja "vahtimaan" omaani ja vierustoverini vointia.
Tällä hetkellä fobiani liittyy suljettuihin paikkoihin, joissa on muitakin ihmisiä. Pahin mahdollinen on helikopteri, sitä seuraavana lentokone. Niistä ei voi edes poistua kesken matkan. Kärsin psykosomaattisista oireista jokaisella lentomatkalla ja kaikki "huono olo" häipyy heti, kun vaan pääsen koneesta ulos.
Myös pitkät, kapeat sillat ovat huonoja paikkoja.
Myös ruuhkaiset yöbussit, jotka ovat täynnä kännisiä ihmisiä, ovat pahoja.
En edes harkitse sairaanhoitajan tai päiväkotitädin töitä. Enkä mitään muutakaan, jossa voi kohdata oksentamista saatika joutua hoitamaan oksentavia ihmisiä.
Olen yrittänyt monenlaista parannuskeinoa. Järkeilyä, aiheesta lukemista, tilanteisiin menemistä, oksentamisen harjoittelua, hypnoosia, EFT:tä, oireiden sietämistä, pahimman skenaarion hyväksymistä, keskustelua, tilanteiden välttelyä, oksentamisen hallintakeinoja. Blaah.
Mutta fobia säilyy. Minusta tuntuu tällä hetkellä, että en enää jaksa. En halua enää matkustaa minnekään lentokoneella, koska matkasta koituva ilo ei ole sen stressin arvoista, jota matkustamistapaan liittyy. Ja mieluummin istun käytäväpaikoilla enkä lukkiudu suljettuihin paikkoihin kuin jaksan sietää ahdistavia tunteita.
Tuntuu, että haluan valita helpomman tien ja elää elämää, jossa tietyt tilanteet ovat eliminoituja.
Viimeisimpänä kauhukokemuksena oli lentomatka Itävaltaan. Vieressäni istui krapulainen, punakka mies, joka kaivoi vähän väliä oksennuspussin esiin, aukaisi sen ja puhisi jonkin aikaa. Ei kuitenkaan oksentanut. Tätä sitten jatkui kolme tuntia. Huh sentään. Eikä lentokoneessa voi vaihtaa paikkaa eikä sieltä pääse minnekään. Jokainen todellinen emetofoobikko tietää, että SE OLI PAINAJAINEN. Miksi siis sellaista pitäisi kestää? Jos joku on oikeasti päässyt kokonaan eroon tästä fobiasta, niin kertokaa ihmeessä MILLÄ KEINOLLA? Olisipa elämä helppoa, jos olisin siinäkin lentokoneessa vaan tyynesti lukenut lehteäni ja antanut punakan äijän laattailla omassa rauhassaan pusseihinsa.
-Tuuli-
Vastaukset 12
Vanhimmat
Entisenä bulimikkona on todella vaikea käsittää tuota fobiaa,mutta eipä fobioissa mitään järkeä olekaan.
Mitä jos vetäisit oikeasti niin hirveät kännit ja oksentaisit,sormet kurkkuun ja kynsillä kiusaat kitarisoja niin ykä lentää.
Silloin koet ettei oksentamisessa ole mitään kamalaa.
Sun täytyy siedättää itseäsi,altistaa oksentamiselle,ei se ole kamalaa.
Eiköhän se ole se julkiseen oksentamiseen liittyvä HÄPEÄ mitä hän pelkää. Jo pelkkä ajatus tuosta häpeästä saa hänet äärimmäisen itsetarkkailun tilaan. Ja kun itseään täysillä tarkkailee, niin ainahan sieltä vatsan pohjalta löytyy joka outo tunne, joka ihan satavarmasti on foobikon mielessä merkki siitä, että kohta laatta lentää ja kaikki näkee...
Pitäisi lähteä purkamaan sitä ajatusketjua, joka johtaa tuollaiseen ikävään oloon. Oleellista on kysyä itseltään sitä, että mitä itselleen oikein "kertoo" noissa jännittävissä tilanteissa.
Mikää fobia ei putoa taivaasta päällemme, vaan aina niiden taustalle jokin logiikka on. Ja kun sen logiikan löytää, katoaa fobiakin.
Joo, olet oikeassa siinä, että pelkään myös sitä julkiseen oksentamiseen liittyvää HÄPEÄÄ.
Mutta pelkään myös pelkkää oksentamista. Niin kuin kirjoituksessani selitin, niin fobiaani kietoutui tuo sosiaalisten tilanteiden pelko LISÄKSI ollessani noin 10-vuotias.
Mutta pelkään ihan jo pelkkää oksentamista esim. yksin vessassa, ulkona tai missä tahansa. Olen mm. kerran nuoruusiässä istunut lumihangessa ja latonut kinoksen lunta mahani päälle voidessani pahoin, jotta en oksentaisi. ;)
Kylmä auttaa siihen. Ja en oksentanut, kun kaksi tuntia siellä istuin.
Ja jotenkin sitten kun tiedän, että en oikein ylipäätänsä selviä oksentamisesta, niin julkisilla paikoilla muiden nähden se pelottaa todella foobisella tasolla.
Ja sitten kun ei ole kokemusta juurikaan oksentamisesta, niin kaikki siihen liittyvä on lapsen tasolla. Ajatukset, tunteet, hallinta.
Sitä on sen osalta kuin lapsi, joka ei ole asiaa oppinut ollenkaan. Tämä on todella nolo fobia kaiken kaikkiaan.
Hui! Mutta siis tämän asian suhteen terveet ihmiset. Voisitteko kertoa mitä te ajattelette oksentamisesta. Aivan hullu kysymys, mutta vastaukset voisivat kyllä auttaa. Voiko sitä hallita? Voiko niin tahtoessaan olla oksentamatta vaikka olisi huono olo?
Mistä tietää milloin oikeasti oksentaa ja milloin on vain paha olo?
Mitä ajattelette, jos joku oksentaa esim.
julkisella paikalla? Oletteko itse koskaan oksentaneet muiden nähden esim. lentokoneessa?
Miten selvisitte siitä?
Ehtiikö ennen oksentamista esim. jonnekin sivummalle, ulos tai vessaan vai voiko se todella olla niin hallitsematonta, että ei ehdi yhtään minnekään?
Tiedän, että moni ajattelee, että onpas pimahtanut foobikko. Se on tietysti myös totta. Mutta olisin todella kiitollinen vastauksista, vaikka tämä aihe on niin vammainen ja ällöttävä.
Minulla kun normaalit kokemukset oksentamisesta puuttuva oikeastaan täysin.
-Tuuli-
Kysymyksesi tähtäävät oksentamisen hallitsemiseen. Haluat määritellä oksentamisen älyllisesti, rajata sen johonkin tiettyyn lokeroon, laittaa lokeroon tiiviin kannen, ja kuvitella, että ongelma on sillä hoidettu.
Olen edelleenkin sitä mieltä, että itse oksentamisen sijasta kannattaisi keskittyä niihin tunteisiin, mitä on oksentamispelon taustalla. Miksi sinulle on niin tärkeää, että kukaan ei vahingossakaan näe sinun oksentavan? Miksi haluat kieltää itseltäsi oksentamisen?
Oksentaminenhan on valikoitunut oireeksesi täysin sattumalta. Yhtä hyvin voisi pelkosi kohdistua änkyttämiseen, punastumiseen tai vapinaan.
Joo, todellakin kyse on varmasti siitä, että jostakin syystä minun "perusitseluottamus" on heikko. Pelkään jotenkin sitä, että jos teen jotakin huonosti, niin minua ei hyväksytä.
Kuitenkaan ehkä ihan sattumalta ei oksentaminen ole tähän valikoitunut vaan taustalla on lapsuudesta poikkeuksellisen pelottavia kokemuksia siitä. Joskaan kokemusten ei tarvitsisi välttämättä olla poikkeuksellisen pelottavia, koska olen myöhemmin huomannut, että hermostooni latautuu helposti erilaisiin tilanteisiin liittyviä pelkomekanismeja. Hermostollinen herkkyys on siis olemassa ja kokemukset, jotka eivät muille aiheuta mitään oireita niin saattavat aiheuttaa niitä minulle.
Ja sitten vielä on tosiaan tuo perustavaa laatua oleva huono itsetunto, jota eivät mitkään hyvät suoritukset yhtään missään voi paikata. Mutta ei sekään ole sellainen asia, johon voisi järjellisillä perusteilla vaikuttaa vaan toisenlaisia kokemuksia tulisi saada nimenomana tunnepuolella.
Ja miten niitä sitten saisi?
Kiitos muuten kun vastasit noin hyvin.
Aika hauska juttu!!
Mun taas on nimittäin lähes mahdotonta ymmärtää, että miten bulimikot pystyvät siihen mitä tekevät. He tekevät monta kertaa päivässä aivan vapaaehtoisesti sitä mitä välttääkseni minä tekisin melkein mitä tahansa.
En ymmärrä ollenkaan, että jonkun ruuan syöminen voi olla niin nautittavaa, että on valmis oksentamaan, jotta saa sen syödä. Minä kyllä ehdottomasti jättäisin syömättä mieluummin. Eläisin pelkällä vedellä viikon mieluummin kuin oksentaisin kerran. Huh sentään.
Mutta emetofoobikoilla ei todellakaan ole ikinä bulimiaa. Anoreksia saattaa olla, koska he saattavat olla pelokkaina kausia hyvin pitkiä aikoja täysin syömättä.
Ajatukset sen suhteen ovat ainakin itselläni aika hulluja. Esim. jos tiedän, että menen jonnekin korkean oksennusriskin paikkaan, niin saatan olla syömättä esim. 12 tuntia, jotta en ainakaan oksenna paljoa. Tuntuu siedettävämmältä oksentaa vähän.
-Tuuli-
olen itsekkkin emetofoobikko ja olen ollut monilla emetofobiafoorumeilla. mitä olen ymmärtänyt että vaikka "paraneekin" niin siitä jää pieni pelko kumminkin.
tuli mieleen että se lähti äidistäsi. muistatko koko tapahtuman? oletko kokeillut sisäinen lapsi menetelmää? jokaisella ihmisellä on sisällään lapsi ja traumaattisella hetkellä syntyy tai ehkä enemmänkin erkanee lapsi. en oikein osaa selittää. käytännössä kuitenkin yritän sanoa että sen traumaattisen hetken "lapsi" ottaa vallan kun samankaltainen hetki ilmenee.
itse ainakin huomaan että esim. jos joku valittaa vatsatautia niin käytökseni muuttuu lapsimaiseksi, tai siksi miten lapsena reagoin tilanteeseen.
käytännössä tässä parannetaan sisäinen lapsi.
olen tutustunut asiaan koska minua on laiminlyöty lapsena ja tämä on osa kasvua.
oksennus ja käytä teknicolor haukotusta ;)
Hei Tuuli,
mulla on ihan samantyyppinen kammo, se liittyy kaikkiin mainitsemiisi paikkoihin, lentokoneisiin, suljettuihin tiloihin, joskus jopa pitkiin siltoihin. Etsin ulosmenotietä ja valitsen reunimmaiset paikat.
Mutta kammoni ei ole oksentaminen (no, se on alkanut viimeaikoina olla joskus kammon syy ;) ). Alunperin pelkäsin aina pyörtymistä. Diagnoosini on paniikkihäiriö. Kuulin toiselta paniikkihäiriöiseltä, että hänen pelkonsa noissa tilanteissa on oksentaminen.
Kamalinta on, jos pelko seuraa kotiin. Mulla pyörtymisenpelko on harvoin kotona, vain silloin, kuin olen käynyt piikillä (terveyskeskuksessa rokotettavana ;) Sulla näyttää olevan tuo oksentamispelko vähän joka paikassa.
Pyörtymisessä pelottavaa on se, että jos pyörtyy julkisella paikalla, muut tulevat apuun. En halua olla vaikea. Toisaalta kaipaan ihan sikana läheisyyttä ja ihmisten avuliaisuutta, juuri sen takia että kiellän se itseltäni. Lisäksi en halua aiheuttaa kohtausta, olla keskipisteenä negatiivisella tavalla. Muuten kyllä tykkään olla keskipisteenä. Pyörtymisessä on pelottavaa kontrollin menettäminen. En voi olla enää vastuussa itsestäni saati sitten muista, kun olen tajuton. Pelkään olevani jotenkin ällöttävä maatessani diskon lattialla pyörryksissä.
Mulla liittyy pyörtymisen pelkoon todelliset tapahtumat. Pyörryn nimittäin helposti. Jo lapsena pyörryin hammaslääkäriin, suihkuun ennen hammaslääkäriä, rippileirillä, ym. ym. Pelkäsin ylioppilasjuhlassa pyörtyväni puhetta pitäessäni. Pyörryn vieläkin ainakin kerran vuodessa, mutta yritän pitää huolta syömisistäni ja juomisistani, jotten pyörtyisi niin helposti. Paniikkikohtauksessa pyörryn helposti, koska en osaa tilanteessa enää hengittää kunnolla.
Sellaista. Olet varmaan aiemminkin kuullut tilanteeseesi jollakin tavoin verrattavissa olevia tarinoita. Minä olen alottamassa pitkän psykoterapian. Toivottavasti auttaa. Ja uskon että auttaa. Syön myös lääkkeitä paniikkihäriöön, joten ne tasoittavat hieman kohtauksia ja siten pelkoa.
Hei,
Toivon, että terapiajaksosta on sinulle hyötyä oireilussasi.
Haluan sanoa pyörtymisen kammoosi sen, että
minun mielestä pyörtymisessä ei ole mitään pahaa. Se on lähinnä jotenkin eleganttista. Siinä ei myöskään ole mitään ällöttävää. Joskus saattaa auttaa, kun kuulee mitä ulkopuoliset ovat mieltä asiasta.
Mutta samanlaisia tuntemuksia minulla ja sinulla varmaan on noissa tilanteissa. Pelkäämme vain eri asiaa.
Mutta rehellisesti; eikö sinustakin olisi aika paljon hienompaa pyörtyä jossakin muiden edessä kuin oksentaa??
Olen muuten itse miettinyt niinkin, että jos joskus oksentaisin jonnekin sopimattomaan paikkaan, niin voisin sen jälkeen leikkiä pyörtynyttä, jotta en olisi vastuussa teostani ja silloin se ei olisi ollenkaan noloa.
Ja nyt kun olen tietynikäinen nainen, niin olen myös ajatellut, että saattaisin olla raskaana ja silloin on ikään kuin luvallista oksentaa hallitsemattomasti.
Tämä ajatus itse asiassa lohdutti hurjan paljon.
- Tuuli -
Hei,
kiitos. Toivomme sen auttavan.
Ei, oksentaminen ei mun mielestä ole niin paha, jos on oksennuspussi mukana (katson aina lentokoneessa et sellainen on). Pyörtyminen herättää niin paljon pelkoa ja huomiota muissa, että mua ahdistaa olla niin paljon vaivaksi. Lisäksi mua hävettää se heikkous, mikä siihen liittyy. Onhan se nyt ihan hiekkoa, kun ihminen ei pysty hengittämään riittävästi. Syytän itseäni pyörtymisestä. Mutta eihän se meidän syy ole jos me oksennetaan tai pyörrytään! Meillä nyt vaan sattuu olemaan herkät vartalot.;)
Mutta, se, kun luottaa ihan sikana joihinkin ihmisiin, niin pyörtyminen ei käy edes mielessä. Se on mukavaa...tai jos käy niin ymmärtää, että ei nuo siitä pahastu ja rakastaa mua silti. Ehkä sekin on jonkun perusturvallisuuden tunteen puutetta, että pelkää muiden joko pitävän meitä ällöttävinä tai heikkoina ja hulluina. Pitää luottaa että ei ne muut niin herkästä säikähdä. Mun oksentamiseen liittyy sellaisia hyviä kokemuksia. Pienenä isi pitelemässä kun oksentaa, ja nyt vähä isompanakin. Poikaystävän ja mun ekan kännit, jossa nukahdin miehen vessaan. Eikä siinäkään mitään pahaa ollut. Kännisekoilujen jälkeinen oksentaminen, joka puhdistaa fyysisesti ja psyykkisesti.
En muuten taida olla oksentanut kertaakaan yleisellä paikalla. Pyörtymisen jälkeisessä olotilassa oksettaa sikana, joten amublanssimiehet ovat antaneet mulle oksennuskupin. Harvoin se kyllä tulee se oksennus, on vaan niin sika paha olo.
No, mutta muistetaan, että ei tuo pelko ole todellisuutta. Se, että pelkäät muiden vihaavan sun oksentamista ei ole totta. Ei kukaan pidä sitä niin ällöttävänä kuin sää itse ;) mää mielelläni näkisin sun oksentavan, pyyhkisin vähä suuta ja pistäisin sohvalle maate, antaisin vesilasin. Kyllä se taas sitten siitä!
Hei,
Kiitos edellisestä kirjoituksestasi. Se oikeasti auttoi paljon. Jotenkin on tosi helpottavaa tietää, että oksenaminen ei muiden mielestä olekaan sellainen ongelma. Eli se on ongelma vain mulle. Muut kyllä kestävät sen.
Itse en kyllä vieläkään uskaltanut oksentaa. Kärsin joululomalla pahoinvoinnista ja sorruin taas käyttämään kaikki konstit estääkseni oksentamisen. Hengitystekniikasta ranteiden jäähdyttämiseen.
Tekniikat ovat toimineet jo 20 vuotta mutta ovat rasittavia. Seuraavaksi yritän olla rohkeampi.
Tuuli