Minua kiinnostaa ihan, miten te aikanaan saitte tiedon/päätitte erosta?
Miten helppoa/vaikeaa se oli? Kumpi teki aloitteen ja miksi? Vaikka en mitään syyllistä haluu etsiäkään, miten koitte eronne syyn? Oliko se ok vai olisiko se voitu välttää?
Itse olen 37 vuotias. Olen eronnut, koska kovasta halustani(painostuksestakin) huolimatta mies ei minulle lasta tehnyt viiden vuoden aikana. Avo-ja avioliitossa asuttiin yhteensä neljä vuotta. Aloin etsiä seuraa muualta ja löytyihän sitä sitten.
Samaan aikaan mies ei asiasta tiennyt mitään. Valehtelin hänelle ummet ja lammet missä muka olin ollut yökaudet.
Tuli tietenkin päivä, jolloin myös hänellä oli toinen nainen. Hän jäi siitä minulle kiinni, jäljet kaulalla, eikä seksiä viikkoihin kanssani...Yritin vielä silloinkin saada hänet saattamaan minut raskaaksi, mutta ei se tietenkään enää onnistunut. Mies meni menojaan jo. Ja hän jätti minut vähän myöhemmin. Ilmoitti vain kylmästi eräänä iltana. Käski häipyä asunnosta.
Minä tulin raskaaksi samoihin aikoihin, poikaystävälleni. En tiedä, mitä silläkin halusin näyttää? Viisas veto se ei ollut siihen saumaan...
Omaisuuden yritin viedä kaiken. Suututti, kun lasta en saanut häneltä. Ja ajattelin, että siitäkin täytyy maksaa, kun "harjoitteli" viisi vuotta.
Omalta kohdaltani kaikki meni päin peetä. Olen yh tänä päivänä. Poikaystävät ovat vaihtuneet monet kerrat. Exältä nyppimäni rahat meni muutamassa kuukaudessa. Tyttären synnyttyä ei ollut enää rahaa ollenkaan.Itsekin oikein ihmettelin, kuinka helposti satatonnia kului. Tytär käy jo koulua. Hän syntyi vuonna 1992.
Olen joskus miettinyt, että jos olisin tehnyt toisin, niin...exäni nimittäin on yhä naimisissa saman naisen kanssa, jonka takia hän minut jätti. Ja heillä on poika!! Minun kanssa ei kelvannut tehdä, miksi hänelle? Ja ihan heti avioiduttuaan... Taidan olla katkera...vai?
Olenko sitten huonompi naisena ja äitinä hänen silmissään?
Ainakin siitä se kertoo, etten osaa hoitaa suhteitani yhtä hyvin...
Mutta entä teillä? Kommentoikaa myös minun kertomustani ihan vapaasti. Ihan oikeasti olen miettinyt näitä kysymyksiä...
Miten helppoa/vaikeaa se oli? Kumpi teki aloitteen ja miksi? Vaikka en mitään syyllistä haluu etsiäkään, miten koitte eronne syyn? Oliko se ok vai olisiko se voitu välttää?
Itse olen 37 vuotias. Olen eronnut, koska kovasta halustani(painostuksestakin) huolimatta mies ei minulle lasta tehnyt viiden vuoden aikana. Avo-ja avioliitossa asuttiin yhteensä neljä vuotta. Aloin etsiä seuraa muualta ja löytyihän sitä sitten.
Samaan aikaan mies ei asiasta tiennyt mitään. Valehtelin hänelle ummet ja lammet missä muka olin ollut yökaudet.
Tuli tietenkin päivä, jolloin myös hänellä oli toinen nainen. Hän jäi siitä minulle kiinni, jäljet kaulalla, eikä seksiä viikkoihin kanssani...Yritin vielä silloinkin saada hänet saattamaan minut raskaaksi, mutta ei se tietenkään enää onnistunut. Mies meni menojaan jo. Ja hän jätti minut vähän myöhemmin. Ilmoitti vain kylmästi eräänä iltana. Käski häipyä asunnosta.
Minä tulin raskaaksi samoihin aikoihin, poikaystävälleni. En tiedä, mitä silläkin halusin näyttää? Viisas veto se ei ollut siihen saumaan...
Omaisuuden yritin viedä kaiken. Suututti, kun lasta en saanut häneltä. Ja ajattelin, että siitäkin täytyy maksaa, kun "harjoitteli" viisi vuotta.
Omalta kohdaltani kaikki meni päin peetä. Olen yh tänä päivänä. Poikaystävät ovat vaihtuneet monet kerrat. Exältä nyppimäni rahat meni muutamassa kuukaudessa. Tyttären synnyttyä ei ollut enää rahaa ollenkaan.Itsekin oikein ihmettelin, kuinka helposti satatonnia kului. Tytär käy jo koulua. Hän syntyi vuonna 1992.
Olen joskus miettinyt, että jos olisin tehnyt toisin, niin...exäni nimittäin on yhä naimisissa saman naisen kanssa, jonka takia hän minut jätti. Ja heillä on poika!! Minun kanssa ei kelvannut tehdä, miksi hänelle? Ja ihan heti avioiduttuaan... Taidan olla katkera...vai?
Olenko sitten huonompi naisena ja äitinä hänen silmissään?
Ainakin siitä se kertoo, etten osaa hoitaa suhteitani yhtä hyvin...
Mutta entä teillä? Kommentoikaa myös minun kertomustani ihan vapaasti. Ihan oikeasti olen miettinyt näitä kysymyksiä...
Vastaukset 9
Vanhimmat
oli vahvasti tehty että kirjoitit asioista suoraan eikä kaunistelemalla! Olet varmasti vielä
niin nuori että voit solmia uuden (pysyvän) suhteen ja ehkä olet oppinut tekemistäsi virheistä niin paljon että suhde kestää.
Omalta kohdaltani voin sanoa että menin naimisiin ympäristön painostamana.
Lasta en halunnut, koska olin itse kasvanut suuressa perheessä ja jouduin pitämään huolta pienemmistä sisaruksistani. Joka kerta kun äiti ilmoitti olevansa raskaana, oli se minulle vähemmän iloinen uutinen: siis yksi peräänkatsottava lisää.
Tuntui kuin minut olisi synnytetty lastenhoitajaksi.
Viiden avioliitovuoden jälkeen kuitenkin synnytin lapsen (ympäristön painostuksesta), ainoan, koska pelkäsin että hänellä olisi sama kohtalo kuin minulla lapsena jos alkaisin latoa lapsia liukuhihnalla.
Nelikymppisenä ihminen alkaa varmaankin ensimmäisen kerran miettiä miksi on juuri siinä elämäntilanteessa kuin on ja voiko sitä jotenkin muuttaa tai parantaa.
Tulin siihen tulokseen, että oikeastaan halusin olla yksin (ne lapsuuden kokemukset, mitkä minulla oli, selkärepussa) ja päätin erota.
Ex-miehelleni kova isku, niinkuin varmasti jokaiselle passatulle miehelle.
Hän kosti sillä tavalla ettei ole halunnut tavata lastaan, ennenkuin nyt kun alkaa ikääntyä.
Lapsi on yrittänyt sitkeästi soittaa isälleen kerran viikossa ja ehdottaa tapaamista, mutta saanut aina vastaukseksi "ei nyt sovi".
Lapsi luovutti muutama vuosi sitten ja lakkasi soittamasta. Nyt on isä alkanut soitella ja haluaisi tavata. Lapsi on kuitenkin vastannut hänelle että yrittäköön pitää yhteyttä seuraavat 16 vuotta niin hän voi tarjoilla "ei nyt sovi" selitykseksi.
Elatusmaksuja hän ei ole maksanut ollenkaan.
Olisi mielenkiintoista kuulla joskus mitä tällaisten isien päässä liikkuu, vai liikkuuko siellä mitään.
edessä mies tuntee aina pienuutensa...
Ihan ymmärrettävää toi sun mielipide lapsista.
Ja ihan samaa mieltä olen tosta nelikymppisenä elämäntilanteen miettimisestä!
Sillon ei enää muut määräile. On se oma minä jo kehittyny. Ja se minä hakee oikeeta paikkaa elämässä ja myös arvostelee mennyttä. Mitä olis voinu tehdä toisin. Sitä tää Maaritkin ilmeisesti lähestyy.
Mainosmiestenkin mielestä 40 ihmiset on mainostajien kannalta menetettyä riistaa. Niitä kun ei saa ostamaan, jollei ne itse tunne tarvetta. Ne "herätteet" jää vähemmälle...
tahdostani.
Tuli vaan mitta täyteen. Oli monenmoista riitaa ja ilkkumista jo vuosia ennen. Olisin voinut häippästä ainakin pari vuotta aiemmin, mutta mies oli sen verran hyvätuloinen, etten raaskinut...
Sitten kun homma päätettiin alko kyllä vaikeudet.
Ei ollut yh-elämä ihan sitä kun entinen elämäni. Rahaa ei ollut ikinä. Kun lopetin tupakan, hiukan paremmin aloin pärjäillä. Mutta vaan hiukan.
En nyt varsinaisesti kadu eroa. Eikä sitä kyllä mitenkään ois voitu välttääkään. Kasvettiin niin erilleen.
Yhdessä se ero päätettiin. Tiedettiin kumpikin, ettei jatkaa voida. Lisää vain vaikeuksia, jollei erota.
Yksin olen pysynyt sen perään. Exällä on toinen. Naimisissa ei sekään ole, taitaa olla musta niin kauheet kokemukset, ettei ole uskaltanut. :)
Maarit kuule, ihan turha on sunkaan olla katkera ja kadehtia exäsi elämää. Sehän ei sun kanssa halunnut tulevaisuutta. Ehkä se uusi on sopivampi nainen.
Älä nyt pilaa koko elämääs miettimällä, mikä vika sussa sillon oli. Voihan olla, ettei ole enään!
Terassille vaan! Nyt on kesä ja paljon miehiä liikenteessä.
Tiä vaiks mäkin ottasin jonkun "kesärengin"!
Olen vähän vanhempi kuin sinä Maarit. Takana on kaksi pitkää suhdetta ja kaksi eroa. Onko minussa joku vika kun en osaa olla oikeanlainen vaan suhteet päätyvät eroon? Yksinollessani toetsin, ettei minusta taida ollakaan parisuhteeseen, sillä olen itsekseni erilainen ihminen: tasainen, rauhallinen. Parisuhteessa muutun ja en ole enää niin kiva, oma itseni...
Eka suhde oli teinisuhde, joka olisi pitänyt päättyä eroon jo ennen lapsia, ja ilman lapsia olisikin erottu aiemmin. Mutta halusin perheen, lapsia, kodin ja niin halusin lapsia ja niitä tehtiin. Alun pitäen se oli älytön suhde. En kelvannut hänelle ikinä. En fyysisesti, ulkoisesti. En luonteeltanikaan. Jatkuvia riitoja, moittimista, alistamista. hakuumista. Lapset olivat pieniä ja minä n. 24 v kun "palautin hänet takaisin äidilleen" sillä kotiinsahan poikaparka palasi, itki ja vinkui takaisin.
Lapset tapasivat isäänsä ja sekin oli sitä samaa riitelyä ja haukkumista. Olisin päässyt helpommalla jos en olisi ottanut yhteyttä ja pyytänyt tapaamaan lapsiaan, jotka ikävöivät isäänsä.. olisi ollut haukkumita vähemmän. Kiristin kuulemma elatusmaksuilla, muuttelin niitä oman mieleni mukaan (indeksikorotus), en anna hänen tavata lapsiaan vaikka itse minä yhteyden otin ja vaatimalla vaadin että OTA NYT NÄMÄ LAPSET KUN HE ITKEVÄT IKÄVÄÄNSÄ ja kuulemma olen roikkunut kiinni tässä ihmisessä kaikki nämä vuodet, silloinkin kun olin naimisissa..??
En olisi halunnut että he tietävät minun elämästni mitään, lasten isä ja hänen sukunsa. Lapsilta he utelivat ja lapset kertoivat ja ennenkuin tapaamiset onnistuivat joudun antamaan yksityiskohtaisen tarkan selonteon mitä teen, missä, miten työt ja loma jne jne ennenkuin hän suostui sopimaan tapaamiset... miksi minä tollo alistuin tähän? Alistamista se koko suhde oli. Oli hyvä, että erosimme, se vaati minulta ison annoksen roheutta ja itseluottamusta, joka oli poljettu mitättömiin.
Sitten tapasin miehen, rakastuin. Menimme naimisiin.
Se päätyi eroon, koska mies halusi. Nakkasi minut reunan yli kuin vanhan käytetyn rukkasen ja vaihtoi toiseen, jolla oli yhtä hyvä koulutus ja kielitaito kuin hänellä.
Ennen eroa hän kommentoi kaikenlaista, löi niillä kipeillä asioilla. Että ei ole mikään ihme että minulla ei ole kavereita (yksinäisyys oli monen itkun aihe) kun olen tämmönen pilkunviilaaja, että jos KAIKKI sanovat että minun pitää muuttua, niin eikö olisi jo aika katsoa peiliin ja muuttua (olen vääränlainen, pitäisi olla toisenlainen), ja että hän luuli, että minä muuttuisin, että hänen rakkautensa saisi minut muuttumaan toisenlaiseksi - millaiseksi? Hiljaiseksi hissukaksi takavasemmalla? RAuhalliseksi, hillityksi, tasaiseksi? Kun olen ja olin temperamenttinen, äkkipikainen, verbaalinen, räiskähtelevä, suorasaianainen ja räväkkä, mutta kuitenkaan en halua loukata ketään, olen kiltti ja auttavainen...
itsekäs ja itsekeskeinen, mutta kiltti ja toista huomioiva...herkkä.. ym. Tätä he eivät nähneet?
Tämmöisen kanssa hän meni naimisiin, ja ajatteli että minä muutun. Tämä ei kelvannut lasten isälle, teinisuhteessa, olin vääränlainen ja hullu.
En olisi halunnut erota avioliitosta, pelkäsin yh:n taloutta ja omaa jaksamista yksin. Ja olinhan mennyt avioliittoon, rakastin häntä yhä.
Yhteisiä lapsia meillä ei ollut, ja hän ei ehkä saakaan? ei ainakaan halunnut ja hänen edellinen liitonsa päättyi eroon siksi, että se nainen olisi halunnut lapsia, hän meni lukkoon ja kieltäytyi seksistä eikä hän kyennyt puhumaan asiasta. Nainen lähti toisen miehen matkaan ja perusti perheen tämän kanssa.
Mies sai minun kauttani perheen. ?? kun lapset jo oli. ?? Mutta samaan meidän ongelmat kulminoitui: yhtäkkiä hän kieltäytyi seksistä. Mitään puhumatta, muuton ja siitä aiheutuvan kriisin myötä ehkä, mutta ilman sen suurempia yhtäkkiä pikkuhiljaa ei enää halunnut, en saanut koskea jne. Seksittömyyttä kesti avioliiton loppuun asti noin 5 vuotta. Olin ihan raivona, mutten pöljä lähtenyt enkä käynyt vieraissakaan, vaikka hän työnsi minua jos minnekin yksin olemaan...
Asumuseron aikaan hän puhui kauniita että ehkä emme eroakaan ja uskoin häntä ja olin aivan sekaisin kaikesta.. mutta olihan hänellä sitten toinen nainen, työkaveri.
En tiedä onko hän tämän kanssa yhä, ehkä, ehkä ei. Pettämistä ja valehtelua en hyväksy, en ymmärrä. Pyysin rehellisyyttä, ei hän siihen edes pystynyt. sanomaan, että se on nyt ohi ja loppu, älä odota tai toivo mitään.. ei, ei ollut miestä tässä tuhkamunassa..
Olin itsekseni vähän aikaa ja nyt mulla on uusi tuore suhde. Toivon että tämä kestää. Pelkään eroa, olen vaikea ihminen.
Eilen meillä oli riita ja minä huusin ja karjuin, hänkin sitten karjui että minä olen ihan hullu.. ja minulle se oli pahimmanlaatuinen loukkaus, kuin lyönti. Romahdin täysin. Yö meni itkiessä vanhoja asioita, suhteita, lapsuutta: olen hullu, pöljä, mene hoitoon.
Hän ei ollut tiennyt, hänelle sanalla ei ole samaa painoarvoa, se on vain kommentti kun joku toimii (huutaa hulluna) hölmönä.
10 vuoden kuluttua kerron, jaksoiko hän minua ja miten kauan, onnistuinko rikkomaan tämänkin. Rikoin edellisen avioliiton omalla käytökselläni? ja teinisuhde nyt on oma lukunsa, mutta..
Hullu!
Pakko oli alkaa kirjoitella ja kommentoida tota sun tekstiäsi, jota luin niin kuin olisin ymmärtänyt täysin mstä puhuit, siis pienoinenhan minä vielä olen ikää yli kahdenkymmenen, mutta alle kolmenkymmenen kuitenkin, lapsia ei vielä ole, ensimmäinen tosin tulossa.
Itsekkkin olen elänyt suhteessa jossa mies odotti minun muuttuvan tietynlaiseksi, siitä se ajatus sitten lähti...miksi sellainen mies ei ylipäätään heti voinut etsiä mieleistään ihmistä, vaan rääkkäämällä rääkkää "vääränlaista ihmistä", tämän miehen kanssa olin ja muutin yhteen, ei toiminut ei, mies halusi mennä pimeitä reissuja tuli takaisin oli pettänyt ja minä sain raivarit jolloin sain myös kuulla kuinka hullu olen.
Mies vei minut kriisikeskukseen koska olin hullu, kävin siellä puolen vuoden ajan selvittämässä miksi oli paha olla, miksi tuntui pahalta istua kotona kun toinen meni missä milloinkin, ei minulla ollut sellaisia kavereita joiden kanssa lähdettiin ihan yhtääkkiä vaan, niin kuin mieheni menot tulivat, jos minä lähdin sitä suunniteltiin pitkään...
Aloin jo itsekkin pitää iteseäni hulluna, joka oli suurin virhe minkä tein, henkisen ja fyysisen väkivallan alta ammattityöntekijät onnistuivat kaivaa vain pienen ihmisen joka oli hakattu niin maan rakoon, vailla mitään omaa, mies ei koskaan myöntänyt lyövänsä ja väitti että keksin päässäni kaiken itse.
Hänen silmissä olin hullu, se sana painoi mun takaraivossa ja sen kuuleminenkin mieheltä sai mut sekoamaan, en todellakaan ole ylpeä siitä kaikesta mitä olen tehnyt, kun yritin saada toisen ihmisen näkemään minkälainen tuska mulla on sisällä, en ollut hullu, minut oli vain tukahdettu sellaiseksi kun hän halusi minun olevan.
Oli lohduttavaa kuulla se joltain toiselta ihmiseltä, että oikeesti mä en ollut hullu, ei kukaan pysty sellaisen ihmisen kanssa elämään ilman että minkäänlaisia tunteita tulee pintaan
Erosimme ja jäin yksin, asuntoon ei jäänyt mitään, ei pöytää, ei patjaa, ei mitään, kävin töissä tein töitä niin paljon kuin oli joskus 12h joskus enemmänkin, se oli mulle paras lääke, muutoin istuin kotona yksin ja itkin, jokaisesta huoneesta ja paikasta tuli oma muisto mieleen, joka puukotti mua vielä pitkäänkin, oli pakko päästä pois.
Ostin oman asunnon ja aloin elämään, tai en tiedä oliko se mitään elämää, kun en uskaltanut kuitenkaan ketään miestä päästää lähelleni, mutta luoja kuinka yritin.
Elin vain päivästä toiseen, en uskaltanut yhtään suunnitella elämääni päivää pidemmälle, en tiennyt miten kauan jaksan itsekkään...
Exä tuli takaisin, pidin itse ensimmäistä kertaa itseäni hulluna kun otin hänet takaisin, en hetkeäkään uskonut hänen muuttuneen, mutta ikävöin häntä niin paljon, en koskaan ollut rakastanut ketään niin kuin häntä.
Tapailimme kavereiltamme ja vanhemmiltamme salaa melkein vuoden, hakkaaminen oli loppunut hävinnyt jonnekkin, arvostin sitä suuresti, mutta en koskaan osannut ottaa sitä aiheeksi, ehkä parempi niinkin.
Vuoden vaihteessa hän löysi toisen, kaupungin pahimman huoran, ihmisen jota jo entuudestaan inhosin yli kaiken, tämä nainen muutti miehen luo asumaan ja minä jäin taas yksin, ero oli nyt paljon vaikeampi kuin silloin kun ensimmäisen kerran erosimme, se masensi minut täysin että joku oli parempi kuin minä, minä en enään kelvannutkaan.
Meni vajaa kuukausi ja taas mies oli anelemassa mua takaisin, olin hokenut itselleni että ei enään koskaan.
Olin saanut tarpeeksi, haavat olivat aivan auki ja minuun sattui, vasta nyt se kaikki kipu nousi oikeesti pintaan, kaikki se jonka olin yrittänyt piilottaa kaikki ne vuodet.
Taas ikävä tän miehen luo, sai mut heltymään, tiedän kyllä miten väärin tein, mutta kun järki ja tunteet ei ain ajattele aivan samalla tavalla.
Siitä lähtien omelle olleet yhdessä, asuttu kahdessa eri osoitteessa, mutta suhteemme on ollut parempi kuin koskaan.
Tulin raskaaksi, ajoin vaistomaisesti miehen pois luotani koska luulin tietäväni että hän ei halua isäksi, siitä tapeltiin ja paljon, mies pelkäsi, mutta ei osannut sitä sanoa, ehdotti aborttia jolloin mä räjähdin taas täysin, vaikka lapsi ei ollut odotettu mä halusin sen, kerrankin mulla oli jotain omaa, minkä mä halusin.
Mies halusi olla mukana, mä kielsin häntä tulemasta neuvolaan ja olin idiootti, onneksi ensimmäinen ultra muutti kaiken, nyt olemme tas yhdessä ja innolla odotamme kummatkin tätä uutta tulokasta, muutimme samaan osoitteeseenkin.
Vaikka kolme vuotta meidän suhde oli helvettiä mä sain jostain voimaa yrittää, en ehkä uskonut parempaan, mutta tässä se nyt on, reilu vuosi ollaan yhdessä nyt oltu ja hyvin menee, kohta se meidän pikkuinenkin jo syntyy josta tule meidän molempien elämän keskipiste.
Tää kai oli vaan osoitus siitä et ihmisiä me kaikki ollaan, ne tunteet on vaan inhimillisyyttä, ei ole väärin tuntea vihaa, kateutta, riittämättömyyttä ja rakkautta, sen mä mä ainankin huomasin, onneksi nyt, enkä liian myöhään!
Miten uskallat taas tämän saman miehen kanssa liittoon ja lapsenkin tehdä. kirjoitat, kun hän alkoi olla kaupungin pahimman huoran kanssa, että "minä en enää kelvannutkaan".
Minäkin ajattelin kun lasten isän kansa olin, että en kelpaa kellekään, ettei kukaan minua huoli ja olen loppelämäni yksin jos en hänen kanssaan ole, HÄn sanoi mulle aina , ettei kukaan minua huolisi, että olen niin vittumainen ja vastenmielinen tyyppi ettei kukaan minun kanssani viitsisi olla, hän vain, ja hän ansaitsisi kunniamerkin siitä hyvästä että viitsii olla minunlaisen kanssa...
Minä uskoin.
Kun mittani oli täysi ja eropäätös tehty, ajattelin että jos minua ei kukaan huoli; jos olen loppuelämäni yksin, niin sitten olen.
Olin siinä elämässä ja maailmassa ja katselin sitä: tätäkö minä olen halunnut, tästäkö uneksinut? Tällaistako elämää minä haluan elää, loppueleämäni? Vastaus oli EI. En edes (enää) rakastanut häntä.
Oli yllätys, miten vientiä riitti... en halunnut suhdetta kuitenkaa. Halusin korjata itseni sen kaiken haukkumisen ja alistamisen jälkeen. Halusin rakentaan oman elämäni sellaiseksi kuin sen itse haluan, lasteni kanssa.
Mutta sitten tapasin miehen nro 2 ja menimme naimisiin ja kuvittelin että nyt tässä loppuikä.. riitoja oli, en ollutkaan kaikesta vanhasta päässyt irti ja ollut sillä tavoin selvillä vesillä.
Ja muuton ja muutoksen kriisissä mies no 2 sitten todellakin toimi kuten oli toiminut siinä edellisessäkin suhteessaan: kieltäytyi seksistä. Eikä vain naimisesta, vaan ihan kaikesta seksuaalisuudesta ja läheisyydestä, mitä naisen ja miehen välillä on.
Hän oli siis jo siinä vaiheessa tehnyt päätöksen että haluaa erota? Se toinen nainen tuli kuvioihin mukaan avioliiton loppuvaiheessa,ennen asumuseroa kuitenkin. Ja koko ajan hän selitti, miten rakastaa ja haluaa jatkaa ja plaaplaa paskan jauhantaa. Asumsueron aikaan, kun hän itse kerran halusi että lapsineni lähden, hän olsisi jo voinut olla rehellinen, ei vain ollut. Mikään mies ei sellainen ole.
Minä en palannut takaisin lasten isän kanssa, vaikka hän pyysi ja vakuutti muuttuneen.
Ei ollut mitään syytä, ei rakkautta, ei mitään.
En palannut enkä palaa tuon mies nro 2 kansa yhteen, minunkin rakkaus loppui sitten aikanaan. Oikeastaan oli yllätys, että se loppui niin nopeasti ja niin helposti, yhtäkkiä vaan huomasin, etten enää kaipaa, en rakasta. Tunne oli helpottava ja vapauttava. en halua olla missään tekemisissä hänen kanssaan, sillä hän hoiti eron rumasti: valehteli, oli toinen nainen.
Ennen eroa, tuota kakkos-eroa, aloin käymään terapiassa ja se jatkui eron jälkeen ja päättyi vuosi sitten. Se oli tosi hyvä juttu. MInusta tuli vahva, ehjä, ihminen. En enää saa samanlaisia raivareita, en karju sillä tavalla kuin ennen. Suutun kyllä ja karjun, mutta se on kokonaan eri asia. Ja tämä uusi mies, hän ei pidä sitä hulluna, hän itsekin välillä karjuu ja sitten leppyy.
Hänestä on normaalia, että ihminen on välillä pahalla tuulella ilman mitään sen suurempaa syytä - että puoliso olisi siis jotain tehnyt. Ja sitte lepytään. Niin minäkin olin ajatellut, että asia on, mutta nämä kaksi miestä olivat toista mieltä, huonotuulisuus on hulluutta ja iellettyä, pitää AINA olla hyvällä tuulella ja ääntä ei saa koskaan korottaa.. ja riitely katastrofi..
Tämä mies on sitä mieltä, että joskus riidellään ja sitten sovitaa. ja se on normaalia ja kuuluu parisuhteeseen. Kunhan ei aina riitele.
Mutta riitelyssä on tietyt säännöt, eli pahimpia solvauksia ja loukkauksia ei huudeta vain siksi että loukkaisi toista.. niin alas ei vajota. Ja riita pitää sopia. Aina.
Tuokin riita on sovittu. Vanhat muistot vaan tulivat mieleen kun hän karjui että olen hullu tai toimin kuin hullu. HÄn sanoi, että kun oli saanut karjuttua kaiken, hän oli jo leppynyt ja unohtanut kaiken ja olisi voinut vaikka suudella minua, ja yritikin halata, mutta minun takaraivossani hakkasi: hullu. Minulle siitä huudettiin jo lapsena. En jaksa sitä enää. Hän ei ollut tiennyt.
tämä on toistoa.
Mutta minä en ymmärrä, miksi otit uudelleen tämän miehen takaisin?? Entäs jos sama alkaa uudeleen, hän menee ja tulee miten haluaa ja sinä odotat ja kun suutut, hän vie sinut hoitoon koska olet hullu..?? osaatko pitää puolesi, oletko muuttunut oletko vahvempi nyt? Onko hän muuttunut, onko hän terveempi nyt? tasapainoisempi?
Joo, arvasin että kirjoittamalla tätä asiaa on toiselle niin vaikea selittää, mutta yritän kuitenkin.
Kerroin sulle aika pitkälti sen miten suhteessani tämän miehen kanssa kävi, se että kävin puhumassa ei ollut myöntö miehelle että olen hullu, vaan todistus hänelle lähinnä siitä, että tiesin että sielä ne eivät pitäii minua hulluna, aivan kuten työntekijä mulle siellä totesi, että hän itse olisi ollut mun tilanteessa paljon hullumpi, ehkä se mulle vain lohdutti mieltä etten alkanut uskoa sitä mitä mies mulle sanoi, mulla oli oma tahto.
Siitä omasta tahdosta en ole vieläkään joutunut luopumaan, vaikka erosimme jossain vaiheessa, olisin minäkin saanut miehiä muitakin, mutta kiinnostusta ei ollut, ei itseni takia, eikä edes kostomielessä, jotenkin se ei vain ollut mun tyylistä, en tahallani halunnut häntä satuttaa samalla tavalla kun hän mua, tiedän että hän ei sitä varmaan koskaan ymmärrä, mutta minä kuitenkin omasta mielestäni tiedän tehneeni oikein ja se on pääasia, mulle!
Aivan kuten itsekkin kirjoitin, että vannoin ittelleni etten koskaan ota tätä miestä takaisin, olin itsekkin niin varma etten enään voinut olla hänen kanssaan, rakastin kyllä häntä, mutta en osannut elää sen rakkauden kanssa, siksi luulin ensin että minun on helpompi elää mitä kauempana hän on, näin, ettei tule lipsahduksia, pelkäsin siis itsekkin sitä että retkahdan uudestaan.
Mutta se että olemme nyt yhdessä ei johdu minun repsahtanisesta vaan miehen totaalisesta muuttumisesta, jossain vaiheessa kun tilanne oli pahimmillaan, en löytänyt siitä ihmisestä enään sitä mihin rakastuin, mutta nyt löydän sen.
Tiedän että luottamus on mennyt monta kerta, pelkään nytkin omalla tavallani, mutta se pelko ei ole sellaista jokapäiväistä oman nahkansa puolesta pelkäämistä kuten ennen, nyt teemme enemmän yhdessä asioit kun ennen, jaamme kaverit ja illat ja olemme yhtä, ilman valheita, juuri siinä pisteessä mihin tavoittelinkin.
Tottakai meillä molemmilla on oma elämä, hän tekee kavereidensa kanssa ulkomaan matkan ja minä reissaan omien kavereideni kanssa, toki reissaamme myös yhdessä, mutta emme ole sillä tavalla riippuvaisia toisistamme.
Yksi mikä miehen on myös muuttanut on juuri tää mun raskaus, se on tehnyt meidän suhteelle nannaa ja vaikka tiedän että vaikeata se tulee olemaan kun lapsi itkee ja pinna on tiukalla mutta rakastamme jo nyt molemmat tätä lasta niin paljon että luulen sen korvaavan sen asian.
Ehkä mä yritin vaan mun kirjoituksella viestittää sitä että ihmiset todella voi muuttua, ehkä olen itsekkin muuttunut tässä matkan varrella, enkä ole enään niin pikkunipo, mutta on sitä itsekkin helpompi hengittää kun omat asiat ovat kunnossa.
En pelkää sitä että mieheni jättäisi mut yksin lapsen kanssa ja vaikka niin joskus tapauhtuisikin, niin en mä siihen kuolisi, tää kaikki on opettanut mulle niin paljon että nykyään tunnen olevani paljon vahvempi, niin parisuhteessa kuin itsenäisestikkin.
keittiön pöydällä kertoi avioliiton loppuneen ja lasteni isän lähteneen perheestä.
Ilman ennakkovaroitusta ilman keskusteluja.
Jäin lasten kanssa ilman ruokaa ja rahaa.
Totaalinen pysähdys ja tyhjiö.
Mutta vain hetken.
UUdet perustukset rakennettu ja elämä hymyilee.
Aikaa on kulunut syyskuussa 4v.
Syytä lähtöön voin vain arvailla mutta epäilisin sen olevan exän sopeutumattomuus pojan mbd oireyhtymään sekä kuopuksen vakavaan sairauteen joka puhkesi kun neiti oli 4v.
Ehkei hän osannut käsitellä niitä kumpaakaan muuten kuin jättämällä kaiken taakseen.
Tiedä häntä koska hän ei edelleenkään suostu puhumaan lähtönsä syistä.
Mutta lapsista on kasvanut erittäin fiksuja nuoria ja olen todella ylpeä heistä.
Nyt kun vielä saisin isän tapaamaan heitä useammin koska lapset kaipaavat isäänsä.
Toivoisin todella heidän suhteensa säilyvän läpi elämän. Huonolta tosin vaikuttaa koska isi elää etsikkoaikaansa edelleen.
kolahti kohdalle!
kerto tuntia aikaisemmin muutavansa pois kotoa,ja vielä aamulla oltiin tuhistu peiton alla...
Ehkä se oli pakenemista vammaisesta lapsesta, veikö lapset liikaa huomiota hänestä pois?
mutta miten saada isi ymmärtämään että lapsille hän on edelleen rakas, ihan ilman ylenpalttisia lahjojakin?