En tiedä oikein minne kirjottaa tai mistä saada enää apua.
Reilu pari vuotta sitten mieheni sairastui masennukseen, tai itse epäilen edelleen, että kyseessä on maanis-depressiivisyys. Oli kausia, kun hän vain makasi sängyssä, mikään ei tuntunut hyvälle ja hän halusi kuulemma vain kuolla pois jne. Seuraavana hetkenä hän olikin sitten aivan ylipirteä, varsinainen maailmanvalloittaja, osteli kaikenlaista(kallistakin) ja kaikki kuulemma tulisi järjestymään jne. Sitten meni taas jonkun aikaa (joskus päivä, joskus kuukausi) ja taas hän vaan makasi sängyssä ja poti elämän kurjuutta ja sitä kuinka huono ihminen hän on. Tätä kesti aikansa, mutta sitten kun nämä mileialanvaihtelut noin vuosi sitten alkoivat olemaan ihan päivittäisiä, jopa tunnittaisia, että aamulla herätessä mies oli itse aurinko ja parin tunnin päästä taas jo suunnitteli, että ajaa autolla moottoritieltä ulos, niin suorastaan rukoilin, että hän kävisi lääkärissä. Lopulta viime keväänä hän sitten menikin. En tiedä, mitä hän siellä puhui, mutta lääkäri totesi "lievää masennusta" ja kirjoitti Cipralex-lääkkeet. Muutaman viikon päästä kyllä mieli tasottuikin. Mutta todella tasoitti. Mies ei tuntenut enää mitään iloa, muttei myöskään surua. Ei enää mitään. Seksielämä loppui siihen paikkaan, ei kuulemma kiinnostanut sekään enää yhtään. Loppukesästä, osittain myös minun painostuksesta, hän kävi uudestaan lääkärillä ja lääkkeet vaihdettiin Remeron sol tab (?) lääkkeisiin. Alkuun tuli kova väsymys, mutta sitten alkoi olo tasottua jälleen, mutta nyt sillä erovaisuudella, että hän on vain tasaisesti vihanen. Äyskii ja tiuskii, turha yrittää enää mistään puhua, lääkityksestä tai koko masennuksestakaan ei saisi sanallakaan mainita. Minun pitää omassa kodissa "kulkea seiniä pitkin" ja varoa jokaista sanaa, etten vain suututa miestä. Hänestä on tullut aggressiivinen (paiskoo tavaroita seinään) ja täysin empatiakyvytön, haistattelee, eikä ole enää lainkaan oma itsensä. Ja jos asiasta yrittää puhua, on tuloksena raivostuminen. Ja turha varmaan sanoa, että seksiä ei ole sitten enää sitäkään vähää, mitä oli edellisen lääkkeen aikana.
Itse olen nyt aivan loppu. En tiedä, mistä saada apua tai millä edes saada tuo vielä uskomaan, että lääkkeet eivät sovi, kun hän ei itse näe itsessään (eikä käytöksessään) mitään outoa. Hänestä kaikki on nyt hyvin, eikä masenna! Olen niin finaalissa itse tämän asian kanssa, mulla ei riitä enää energia mihinkään. Itkettää koko elämä, että miten tästä ikinä tämmöinen paska tulikaan??? Kadun suunnattomasti sitä päivää, kun hänet lääkäriin komensin. Lääkityksen myötä katosi kokonaan se ihminen, johon joskus rakastuin. Nyt kanssani asuu tunteeton mies, joka ei osaa enää itkeä, ei nauraa, ei nauttia mistään. Ja minusta on tullut varpaillaan kävelijiä, joka miettii joka hetki sanomisiaan ja tekemisiään, etten vain ärsytä, itkeskelevä ja stressaantunut nainen, joka pelkää joka hetki, että jotain kamalaa vielä tapahtuu.
Mistä voi saada apua? Minne otan yhteyttä. En voi pakottaa häntä enää lääkäriin, mutta näinkään ei elämä voi jatkua.
Reilu pari vuotta sitten mieheni sairastui masennukseen, tai itse epäilen edelleen, että kyseessä on maanis-depressiivisyys. Oli kausia, kun hän vain makasi sängyssä, mikään ei tuntunut hyvälle ja hän halusi kuulemma vain kuolla pois jne. Seuraavana hetkenä hän olikin sitten aivan ylipirteä, varsinainen maailmanvalloittaja, osteli kaikenlaista(kallistakin) ja kaikki kuulemma tulisi järjestymään jne. Sitten meni taas jonkun aikaa (joskus päivä, joskus kuukausi) ja taas hän vaan makasi sängyssä ja poti elämän kurjuutta ja sitä kuinka huono ihminen hän on. Tätä kesti aikansa, mutta sitten kun nämä mileialanvaihtelut noin vuosi sitten alkoivat olemaan ihan päivittäisiä, jopa tunnittaisia, että aamulla herätessä mies oli itse aurinko ja parin tunnin päästä taas jo suunnitteli, että ajaa autolla moottoritieltä ulos, niin suorastaan rukoilin, että hän kävisi lääkärissä. Lopulta viime keväänä hän sitten menikin. En tiedä, mitä hän siellä puhui, mutta lääkäri totesi "lievää masennusta" ja kirjoitti Cipralex-lääkkeet. Muutaman viikon päästä kyllä mieli tasottuikin. Mutta todella tasoitti. Mies ei tuntenut enää mitään iloa, muttei myöskään surua. Ei enää mitään. Seksielämä loppui siihen paikkaan, ei kuulemma kiinnostanut sekään enää yhtään. Loppukesästä, osittain myös minun painostuksesta, hän kävi uudestaan lääkärillä ja lääkkeet vaihdettiin Remeron sol tab (?) lääkkeisiin. Alkuun tuli kova väsymys, mutta sitten alkoi olo tasottua jälleen, mutta nyt sillä erovaisuudella, että hän on vain tasaisesti vihanen. Äyskii ja tiuskii, turha yrittää enää mistään puhua, lääkityksestä tai koko masennuksestakaan ei saisi sanallakaan mainita. Minun pitää omassa kodissa "kulkea seiniä pitkin" ja varoa jokaista sanaa, etten vain suututa miestä. Hänestä on tullut aggressiivinen (paiskoo tavaroita seinään) ja täysin empatiakyvytön, haistattelee, eikä ole enää lainkaan oma itsensä. Ja jos asiasta yrittää puhua, on tuloksena raivostuminen. Ja turha varmaan sanoa, että seksiä ei ole sitten enää sitäkään vähää, mitä oli edellisen lääkkeen aikana.
Itse olen nyt aivan loppu. En tiedä, mistä saada apua tai millä edes saada tuo vielä uskomaan, että lääkkeet eivät sovi, kun hän ei itse näe itsessään (eikä käytöksessään) mitään outoa. Hänestä kaikki on nyt hyvin, eikä masenna! Olen niin finaalissa itse tämän asian kanssa, mulla ei riitä enää energia mihinkään. Itkettää koko elämä, että miten tästä ikinä tämmöinen paska tulikaan??? Kadun suunnattomasti sitä päivää, kun hänet lääkäriin komensin. Lääkityksen myötä katosi kokonaan se ihminen, johon joskus rakastuin. Nyt kanssani asuu tunteeton mies, joka ei osaa enää itkeä, ei nauraa, ei nauttia mistään. Ja minusta on tullut varpaillaan kävelijiä, joka miettii joka hetki sanomisiaan ja tekemisiään, etten vain ärsytä, itkeskelevä ja stressaantunut nainen, joka pelkää joka hetki, että jotain kamalaa vielä tapahtuu.
Mistä voi saada apua? Minne otan yhteyttä. En voi pakottaa häntä enää lääkäriin, mutta näinkään ei elämä voi jatkua.
Vastaukset 21
Vanhimmat
Lähetä tämä viesti hänen lääkärilleen joka määrännyt täysin väärän lääkityksen , vielä vääremmän kuin edellinen oli. Lääkäri on näköjään sensorttinen ammattilainen ettei hän paneudu potilaaseensa vaan passittaa lääkkeineen ovesta ulos tuntematta suurtakaan huolta siitä mitä lääkityksestä seuraa potilaan ja läheisten kannalta. Hän ei tiedä mikä miestäsi vaivaa, ei alkuunkaan!!!!!!!!! Tämä on niin surullista ettei apua viimein hakevaa tutkita oikeastaan juuri ollenkaan vaan mennään itse mistä aita on matalin ja virallisesti kuitenkin puhutaan ja opiskellaan TUTKIMUSTEN nimeen... kauheaa,toivottavasti ei ehdi tapahtua mitään kamalaa !
Eihän hän millään "oikealla" lääkärillä edes käynyt, vaan ihan omassa työterveyshuollossa. En tiedä edes lääkärin nimeä. Olen yrittänyt puhua, että mentäisiin vaikka yhdessä jollekin psykiatrille(vai psykologiko se on?) ja ihan yksityiselle, tai vaikka parisuhdeterapiaan tai minne vain. Mutta "hänhän ei ala vieraille ihmisille avautumaan elämästään". Pelkään niin kovasti sitäkin, että en jaksa enää itse kohta yhtään. Kuitenkin koti ja lapset on jonkun hoidettava, jonkun on jaksettava, että elämä edes jotenkin pysyisi pystyssä. Tuntuu vaan niin pahalle ja luulen, etten kohta enää itsekään siihen kykene ja pian tarvitsen jo itsekin jonkun lääkityksen. (mitä virhettä en kyllä varmasti tästä kammottavasta kokemuksesta johtuen tule koskaan tekemään!)
Tuntuu, että koko oma elämä jää elämättä, en saa kokea enää iloa enkä surua minäkään, kaikki menee vaan miehen ja hänen vointinsa armoilla. Jos hänellä sattuu olemaan "hyvä päivä", niin silloin minä en TODELLAKAAN saa missään nimessä itse olla lainkaan surullinen, enkä varsinkaan vihainen. Kaikki pyörii vain tämän sairauden ympärillä, josta ei siitäkään saa sanallakaan mainita kenellekään mitään. (muutenhan kaikki pitävät häntä hulluna ym.)
Tuntuu, että tässä vaan kierretään kehää päivästä toiseen =(
miten vaikeaa on heidän luo meneminen varsinkin kun mieli on jotenkin muuttunut häiritseväksi eikä tiedä mikä on. Eli kun tämä on heillä hyvin tiedossa, heidän tulisi olla kovinkin valppaita näiden asioiden edessä ja passittaa oitis jonkun alan ammattilaisen luo, heilläkin tahtoo olla vaikeaa ottaa selville mikä potilasta vaivaa koska heihin ei luoteta ja kun on täälläkin osa kirjoitellut miten tullut yleiseen tietoon vaivat eli lääkäri onkin vuotanut ja näin tuhonnut potilaan mahdollisuuden hakea apua ja uskaltaa hakea. Kauhea oravanpyörä ja siihen ei taida ihan heti helpotusta tulla. Koskapa et sinäkään voi luottaa tähän työpaikkalääkäriinsä ja hänen kykyynsä noudattaa vaitiolovelvollisuutta, et varmaan uskalla ottaa häneen yhteyttä että pyytäisi miehesi luokseen ja keskustelisi voidakseen "katsoa" tilannetta tehden sen nyt niin kuin se tulisi tehdä, kunnolla. Sitten passittaa lisätutkimuksiin jotta parantuminen olisi mahdollista koska siinä on niin tärkeää se että mitä nopeammin toimitaan sen parempi on mahdollisuus toipumiseen. Näin näen minä asian, en tiedä sitten kun se on vain minun mielipide, mutta ratkaistava sinun on jotenkin ongelma. Jos miehesi ei ala voida paremmin, onko sitten ainoa vaihtoehto asettaa hänet valinnan eteen: joko perhe eli avun haku vaiko ero joka saattaa vääjäämättä seurata jos pelko kasvaa.
Miettinyt myös eroa, monestikin. Tuntuu, että miehen sairauden myötä koko perhe valuu suohon ja tekisi mieli vain pelastaa edes itsensä ja lapset. Kuitenkin sitä aina jaksaa toivoa, että entä JOS kuitenkin vaikka jo huomenna olisi parempi? Ja joskus on jopa ollutkin. (tosin, tässä reilun puolen vuoden aikana on yhden käden sormilla laskettavissa ne hetket) Mutta joskus, siis harvoin, mutta joskus kuitenkin, on se sama "vanha" mies tullut esille, ikäänkuin näytille, että täällä mä vielä olen, kun vaan jaksat yrittää.
Olen miettinyt, että menen omalle lääkärille ihan yksin. Josko hän ainakin osaisi neuvoa eteenpäin, vaikka en itse koe olevani sairas, mutta jos tämä vielä vuodenkin jatkuu, olen varmasti pian sairas minäkin??? Enkä uskalla tässä tilanteessa edes miestä jättää. Kuitenkin vielä rakastan häntä (ja uskon, että hänkin vielä minua, vaikkei hän enää sitäkään osaa ilmaista millään tavalla). Ei kai tässä auta kuin ihmettä toivoa.
Olisin valmis luopumaan kaikesta, jos vaan saisin joskus takasin sen saman vanhan miehen, kehen aikoinani tutustuin.
ja kerro tämä mitä täällä kirjoitit! sen lääkärin on kutsuttava miehesi vastaanotolle, ja vaihdettava tuo lääkitys. ja lähetettävä miehesi paremmalle asiantuntijalle.
Jos saat sen ajan miehellesi, niin jättäisikö hän menemättä?
ettei minulla ole tiedossani ainoatakaan pätevää psykiatria tai terapeuttia jota voisin suositella sinulle tai johon voisit mennä ensin itse ja miettiä miten saisitte miehesi mukaan hommaan, kotikäynneilläkö ?
ole minullakaan, enkä edes tiedä, mistä sitä apua etsiä? Itse olen valmis kuitenkin yrittämään vielä mitä tahansa, että meillä joskus vielä olisi "normaali" elämä yhdessä. Mies ei sitä apua ainakaan osaa/jaksa/halua etsiä, joten minun tässä on toimittava. Kun vaan tietäisi, että miten?
näin miehesi olisi seurattava sivusta avointa mieltäsi ja jos terapeutti on hyvä , hänen on pakko tulla mukaan. Varsinkin jos lapsiltasi kysellään ja he sanovat että isä on pelottava, sen pitäsi herättää... Mutta ne tulee kaikki tulla lapsilta itseltään ei ohjeistettuna sinulta heille. Aitous on äärimmäisen tärkeää tässä. Kysele jostain psykoterapialiitosta tai kaupunkisi palveluista vaikka terveyskeskuksista miten ja mistä tälläisen löydät? Saattaa olla kallistakin mutta kalliiksi tulee henkinen hajoaminenkin, vielä kalliimmaksi,sinuna tekisin juuri kuten ajattelin, lähde toimimaan ennenkuin itse olet siinä jamassa että olet miehesi kanssa mitään tekemättä tosi pahoin voiva ! Tsemppiä
mun sormet ja mä.....
itse olen valmis kyllä mihin tahansa, mutta pahoin pelkään, että jos tuon jonkun "vieraan" ja vielä meidän yhteiseen kotiini, saati sitten, että hänelle puhuisin meidän hlökohtaisia asioita, niin ongelmat vain pahenisivat miehen puolelta. Hän kun on niin vahvasti sitä mieltä, että tästä asiasta ei KENELLEKÄÄN puhuta mitään ja kyllä hän selviää, etenkin nyt, kun on lääkkeetkin vielä. Hän ei mitenkään suostu ajattelemaan asiaa koko terapiasta. Hänen mielestä ongelma ratkeaa, kun vaan syö nappeja. Sama jos päätä särkisi. Mutta luultavasti nyt ainakin itse menen sitten vaikka salaa jollekin lääkärille puhumaan tästä asiasta, ennekuin on liian myöhästä.
Ajattelepa jos napeilla hoidettaisiin ja ne olisi kaikkivoivia, niin ostaisimme lapsillemme 1-vuotiaan oppipillerin ja koululaiselle ekaluokkalaiselle 7-vuotispillerin ja asia olisi sillä selvä, hohhoijaa
hei.olen elänyt 5vuotta maanis-depressiivisen kanssa. mieli vaihtuu,ei nuku. levoton,kärttyisä,puhetta koko ajan, suurin kaikesta ,yms. lääke nimeltä absenor-lääke ja cipralec yhdessä auttavat.
minunkin mieheni kaikki oireet sopisivat tuohon maanis-depressiivisyyteen ja hän oli siitä itsekin lääkärille puhunut, mutta palasi resepti kourassa kotiin ja kuulemma lievään masennukseen oli nuo kirjoittanut. (siis tämä työterveyslääkäri) Mitään diagnoosia siis ei tuosta ole, mutta hänellä on suvussa myös tuota maanisdepressiivisyyttä ja näin kauan aikaa vierestä seuranneena voin melkein vannoa (vaikka maallikko olenkin), että mistään tavallisesta "lievästä masennuksesta" tässä ei ole kyse.
Onko yritetty selvittä myös syitä hänen käyttäytymiseensä ja masennuksensa?
Syyt on varmaan myös masennukseenkin.
Eräs mahd. syy voisi olla vaikkapa elohopea, amalgaamipaikat, jos hänellä niitä on, jotka voivat aiheuttaa kovin paljon erilaisia niin fyysisiä kuin psyykkisiäkin ongelmia.
http://www.yle.fi/akuutti/arkisto2004/091104_a.htm
tietäväni hänen masennuksen syytkin tai ainakin, mistä tuo juontaa juurensa. mm. hänen äiti oli maanisdepressiivinen ja päätti päivänsä oman käden kautta, kun mies oli vielä murosikäinen. Muutenkin hänellä on ollut rankka lapsuus ja esim. molemmat sisarukset ovat kanssa vuosia kärsineet masentuneisuudesta ja ahdistuksesta. Vuosien varrella olen pannut merkille, että jotenkin näillä kaikilla sisaruksilla tämä "romahdus" mielenterveydessä on tapahtunut suunnilleen samaan aikaan, siinä noin /- 30 vuotiaana. Sisarukset ovat terapiassa käyneetkin monta vuotta ja ehkä juuri siksi mieskin on niin voimakkaasti sitä vastaan, kun on vuosia seurannut läheltä tätä itse ja siitä ei juuri sanottavaa apua heillekään ole ollut ja hän ei halua, että kukaan alkaa repiä hänen lapsuuden traumojaan auki =(
Olemme olleet yhdessä pian 17 vuotta ja hänen äidistään en esim. minä tiedä juuri mitään. Se on edelleenkin niin arka paikka hänelle, ettei siitä(kään) saa mitään ikinä puhua.
Eli toivoton tehtävä taitaa minulla edessä olla, jos tuon yritän jonnekin terapiaan kanssani saada =(
Kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ei ole kokemusta, mutta voimattomuudesta kylläkin. Monet vuodet autoin miestäni, kunnes en enää jaksanut ja pystynyt. Keinoni ja voimani loppuivat. Mieheni suostui vastahakoisesti ja ennkkoluuloisesti parisuhdeterapiaan. Menimme sinne ja häntä helpotti suuresti, kun pääsi puhumaan ajatuksistaan. Siitä lähtien hän suhtautui terapiaan myönteisesti ja se auttoi meitä. Hänellä ei ollut seksihaluja eikä lääkitystä, ne siis voivat hävitä ilman lääkettäkin ja tulla takaisin samoin ilman lääkettä. Niin kävi meillä.
Ajattelen, että pitää pelastaa se, minkä voi vielä pelastaa. Itseään pitää suojella ja huolehtia myös itsestään. Minä en huolehtinut itsestäni, vaan kaikista muista itseni unohtaen. Lopulta katosivat kaikki tunteet, viimeisenä ahdistus. Menetin yhteyden itseeni ja sisimpääni. Vähitellen yritän toipua ja palautua. Se ei tapahdu nopeasti, vaan vie paljon aikaa, vuosia. Miehesi on aikuinen ihminen ja on itse viime kädessä vastuussa itsestään. Tiedän, että sanani ovat kovia, mutta jossain tulee oman sietokyvyn raja vastaan. Kaksi masentunutta on pahempi asia kuin yksi masentunut. Kenenkään ei pidä venyttää itseään peruuttamattomalla tavalla pilalle. Auttaa toki pitää.
Kovin paljon tutulta sinun tuntemuksesi. Olen nyt tässä yrittänyt selvittää eri auttavia tahoja ja varaan itselleni nyt ens alkuun ajan oman työterveyshuoltoon ja toivon, että sieltä osataan minua neuvoa eteenpäin. Jotenkin tässä kaiken oravanpyörän keskellä ei edes ehdi itseään ajatella. Yhtäkkiä sitä vaan sitte huomaakin, että on aivan lopussa ja ei ole ketään, joka pitäisi minusta huolta.
Pitää hakea apua oikeasta suunnasta ?
http://www.mtkl.fi/fin/liiton_toiminta/tietopalvelu_propelli/
http://www.google.com/search?q=vaestoliitto.fi&rls=com.microsoft:fi:IE-Address&ie=UTF-8&oe=UTF-8&sourceid=ie7&rlz=1I7SUNA
enköhän noista pääse jo vähän eteenpäin ainakin tämän asian kanssa.
Nykyään sitä kutsutaan kaksisuuntaiseksi mielialahäiriöksi ja siihen hyvät lääkkeet.
Saisitko miehesi houkutelluksi lääkärille !?
Lääkkeet uusiksi ! Tuosta ei voi selvitä enää muuten.
Olen käynyt saman läpi, tee miehesi hyväksi se, mitä hänkin tekisi auttaaksesi sinua, jos olisit samassa pisteessä.
Vaihda lääkäriä, menkää suoraan psykiatriaan perehtyneelle lääkärille.
Kaikki on voitettavissa takaisin, nyt jos koskaan sinun apusi on tärkeintä. Topakat otteeta vaan.