Tässä teille jotain luettavaa…
Se tapahtui sinä yönä, kun tulin sairaalaan…
Kehoni ei tuntenut mitään, vaikka viillot olivat tunkeutuneet syvälle ranteisiini joista valui runsaasti verta. Tummanpunainen vana jäi jälkeeni steriiliin ja puhtaaseen lattiaan, kun etsin ensiapupistettä. Olin osunut valtimoon.
Sairaalan haju huumasi minut hetkellisesti. Taivaassako näin puhdasta ja valkoista on? Olenko jo kuollut? Kukaan ei vastannut mielessäni esitettyihin kysymyksiin. Kukaan ei edes olisi voinut vastata kysymyksiin, sillä sairaala oli tyhjä. Kahvikuppi oli jätetty odotushuoneen pöydälle ja kuuma höyry kohosi siitä ilmaan. Valkoiset seinät tuntuivat yllättävän kylmiltä, kun nojasin hetkeksi niitä vasten. Kuka auttaa minua nyt? ajattelin häilyvän maailman rajamailla.
Kuljin eräänlaisen odotushuoneen ohitse ja näin television pauhaavan. Oli sattunut onnettomuus. Juna oli suistunut raiteilta ja törmännyt toiseen junaan. Kaikki apu tarvittiin onnettomuuspaikalla, ja uutisankkuri kertoi sairaaloissa olevan ruuhkaa. En ole siis yksin? ajattelin uudestaan, mutta en vieläkään nähnyt ketään. En uskonut uutisankkuriin.
Olin todellakin eksynyt sairaalaan, ja veri tahri valkoisen hameeni näkyvästi. Ihoni näytti valkean kalpealta, kun avasin hitaasti käytävän seinällä olevan oven. Ovessa ei ollut lukkoa, ja siinä oli numero 3, sekä teksti: vaikeasti hoidettavat syöpäpotilaat. Avasin oven kokonaan ja tulin huoneeseen, jossa oli yhdeksän sänkyä. Ensin olin näkevinäni valkoisen hahmon leijailemassa erään sängyn yläpuolella, mutta uudestaan katsoessani en nähnyt mitään. Huone oli tyhjä. Yhdelläkään sängyllä ei ollut yhtäkään potilasta. Ainoastaan muutama kone piippasi jossain nurkassa ja niiden äänet ajautuivat hitaasti tajuntaani.
- Yksin, kuiskasin hiljaa ja astelin ulos huoneesta. Verenvuoto oli yllättäen tyrehtynyt.
Kuljin pari ovea eteenpäin hiljaisessa käytävässä, kunnes tulin erään huoneen eteen. Tunsin vetoa sen sisälle. Jokin kiskoi minua sinne, henkisesti. Sydämeni oli pakahtumaisillaan oudosta tunteesta. Katsoin ovea. Siinä oli numero 6, eikä mitään muuta. Pelkästään tuo yksi numero. Ovi oli raollaan. Ojensin käteni oven kahvalle. Se oli jäätävän kylmä, ja hengitykseni höyrysi. Kuin pakkasilmasta johtuen, vaikka ulkona olikin kesäyö.
Oven avattuani hätkähdin pahasti, ja kylmyys iski luihini. Huoneessa oli ainoastaan yksi vuode. Vuode ei ollut tyhjä. Sen päällä makasi silmät puoliummessa mustiin pukeutunut kalpeaihoinen ikäiseni nuori mies. Vuoteen vierellä oli huppupäinen hahmo, joka käänsi kylmän katseensa hetkeksi minuun, urahti jotakin ja katosi sitten. Sen täytyi olla Kuolema, ajattelin, mutten välittänyt siitä.
Tajuntani oli hämärtymässä. Ranteideni kipu iski yllättäen, mutta taistelin vastaan. Jokin yritti kiskoa minua taas, ja lopetin kiskonnan mieleni lujuudella. Käännyin katsomaan vuoteella makaavaa miestä, ja heti uudelleen katsottuani tunsin sen. Niin uskomattomalta kun se tuntui, sydämeni täyttyi onnesta ja halusin suudella häntä. Hän avasi silmänsä, nousi vuoteeltansa ja astui eteeni. Hän oli suunnattoman komea ja pitkä. Hänen pitkät hiuksensa olivat pikimustat ja silmänsä vihreät, kuin kevään ensimmäiset lehdet. Hän tuijotti minua ja tuijotin häntä palvoen takaisin. Silmäni täyttyivät ilon kyynelistä. Hänkin itki, mutta ne eivät olleet ilon kyyneliä vaan surun ja tuskan kyyneliä. Hetki kului ja kun hän tarttui minuun ja suuteli minua, en uskonut sitä todeksi. Maailma hämärtyi ympäriltämme ja tunsin hänet minua vasten. Yllättäen kylmyys palasi ja hengitykseni jäätyi ilmaan. Mustapukuinen hahmo nousi vuoteen yltä, jossa tuo nuori mies makasi. Hän sulki silmänsä ja kuiskasi vielä yhden lauseen.
- Kaipaan sinua jo nyt, mutta minun on aika lähteä.
Sen sanottuaan molemmat katosivat. Niin Kuolema, kuin tuo ihana mies, johon olin yllättäen rakastunut. Pian katosin minäkin. Näin vain mustaa pimeyttä hyvin pitkään aikaa. Tyhjää pimeyttä…
Kun heräsin, tuntui kun sydämeni olisi kiskottu rinnastani. Tuntui kuin maailma olisi kaatunut päälleni. Tuntui kuin valo olisi sokaissut silmäni. Tuntui kuin olisin kuollut ja syntynyt uudelleen. Ajatukseni tavoittivat minut. Nousin istumaan. Olin sairaalassa ja punaista nestettä kulki läpinäkyvässä letkussa suoneeni. Kului ikuisuus, kun vihdoin muistin mitä oli todella tapahtunut. Olin viiltänyt molemmat ranteeni auki, yrittäen itsemurhaa, sillä olin ollut masentunut jo monta viikkoa. Olin menettänyt paljon verta, ja kuulin kun poikaystäväni tuli huoneeseen, soitti ambulanssin. Sen jälkeen en muistanut mitään tapahtumia.
Sairaalahuoneen ovi aukesi ja sisään astuin valkopukuinen hoitaja.
- Missä hän on? Kiljaisin kun taas ajattelin tuota ihmeen ihanaa nuorta miestä, jota olin suudellut. Hoitaja ihmetteli hetken miettien ketä tarkoitin.
- Poikaystäväsikö? Hän kysyi hymyillen.
- Ei, ei! Vaan tummahiuksinen nuori mies huoneesta numero kuusi!
Hoitajan kasvoille levisi epäuskoinen ilme. Hän tuijotti minua pitkän tovin.
- Niin, tiedän ketä tarkoitat. Hän kuoli kolme minuuttia sitten. Hoitaja katsoi minua yhä kummastuneena. - Luulimme, että olet vaipunut koomaan, hän sanoi. - Tämä on ihmeparannus! Pyydän poikaystäväsi sisään, hän odotti koko yön huoneesi ulkopuolella.
Kun ovi aukesi, ja ensirakkauteni astui huoneeseen, en tuntenut enää mitään häntä kohtaan. Näin hänen kasvoiltaan vain sen oudon miehen kasvot, joka oli kuollut. Purskahdin toivottomaan itkuun ja kun poikaystäväni tuli lohduttamaan minua ja halasi minua hyväsydämisenä ajattelin vain sitä, kuinka voisin löytää hänen luokse. Hänen luokse jota rakastin enemmän, kuin ketään muuta pystyisin koskaan rakastamaan…
Tää juttu on vähän… Sekava? Palautetta kiitos ihmiset hyvät! Koko "tarina" tuli suoraan alitajunnasta, toivottavasti ymmärsitte idean… :)
Se tapahtui sinä yönä, kun tulin sairaalaan…
Kehoni ei tuntenut mitään, vaikka viillot olivat tunkeutuneet syvälle ranteisiini joista valui runsaasti verta. Tummanpunainen vana jäi jälkeeni steriiliin ja puhtaaseen lattiaan, kun etsin ensiapupistettä. Olin osunut valtimoon.
Sairaalan haju huumasi minut hetkellisesti. Taivaassako näin puhdasta ja valkoista on? Olenko jo kuollut? Kukaan ei vastannut mielessäni esitettyihin kysymyksiin. Kukaan ei edes olisi voinut vastata kysymyksiin, sillä sairaala oli tyhjä. Kahvikuppi oli jätetty odotushuoneen pöydälle ja kuuma höyry kohosi siitä ilmaan. Valkoiset seinät tuntuivat yllättävän kylmiltä, kun nojasin hetkeksi niitä vasten. Kuka auttaa minua nyt? ajattelin häilyvän maailman rajamailla.
Kuljin eräänlaisen odotushuoneen ohitse ja näin television pauhaavan. Oli sattunut onnettomuus. Juna oli suistunut raiteilta ja törmännyt toiseen junaan. Kaikki apu tarvittiin onnettomuuspaikalla, ja uutisankkuri kertoi sairaaloissa olevan ruuhkaa. En ole siis yksin? ajattelin uudestaan, mutta en vieläkään nähnyt ketään. En uskonut uutisankkuriin.
Olin todellakin eksynyt sairaalaan, ja veri tahri valkoisen hameeni näkyvästi. Ihoni näytti valkean kalpealta, kun avasin hitaasti käytävän seinällä olevan oven. Ovessa ei ollut lukkoa, ja siinä oli numero 3, sekä teksti: vaikeasti hoidettavat syöpäpotilaat. Avasin oven kokonaan ja tulin huoneeseen, jossa oli yhdeksän sänkyä. Ensin olin näkevinäni valkoisen hahmon leijailemassa erään sängyn yläpuolella, mutta uudestaan katsoessani en nähnyt mitään. Huone oli tyhjä. Yhdelläkään sängyllä ei ollut yhtäkään potilasta. Ainoastaan muutama kone piippasi jossain nurkassa ja niiden äänet ajautuivat hitaasti tajuntaani.
- Yksin, kuiskasin hiljaa ja astelin ulos huoneesta. Verenvuoto oli yllättäen tyrehtynyt.
Kuljin pari ovea eteenpäin hiljaisessa käytävässä, kunnes tulin erään huoneen eteen. Tunsin vetoa sen sisälle. Jokin kiskoi minua sinne, henkisesti. Sydämeni oli pakahtumaisillaan oudosta tunteesta. Katsoin ovea. Siinä oli numero 6, eikä mitään muuta. Pelkästään tuo yksi numero. Ovi oli raollaan. Ojensin käteni oven kahvalle. Se oli jäätävän kylmä, ja hengitykseni höyrysi. Kuin pakkasilmasta johtuen, vaikka ulkona olikin kesäyö.
Oven avattuani hätkähdin pahasti, ja kylmyys iski luihini. Huoneessa oli ainoastaan yksi vuode. Vuode ei ollut tyhjä. Sen päällä makasi silmät puoliummessa mustiin pukeutunut kalpeaihoinen ikäiseni nuori mies. Vuoteen vierellä oli huppupäinen hahmo, joka käänsi kylmän katseensa hetkeksi minuun, urahti jotakin ja katosi sitten. Sen täytyi olla Kuolema, ajattelin, mutten välittänyt siitä.
Tajuntani oli hämärtymässä. Ranteideni kipu iski yllättäen, mutta taistelin vastaan. Jokin yritti kiskoa minua taas, ja lopetin kiskonnan mieleni lujuudella. Käännyin katsomaan vuoteella makaavaa miestä, ja heti uudelleen katsottuani tunsin sen. Niin uskomattomalta kun se tuntui, sydämeni täyttyi onnesta ja halusin suudella häntä. Hän avasi silmänsä, nousi vuoteeltansa ja astui eteeni. Hän oli suunnattoman komea ja pitkä. Hänen pitkät hiuksensa olivat pikimustat ja silmänsä vihreät, kuin kevään ensimmäiset lehdet. Hän tuijotti minua ja tuijotin häntä palvoen takaisin. Silmäni täyttyivät ilon kyynelistä. Hänkin itki, mutta ne eivät olleet ilon kyyneliä vaan surun ja tuskan kyyneliä. Hetki kului ja kun hän tarttui minuun ja suuteli minua, en uskonut sitä todeksi. Maailma hämärtyi ympäriltämme ja tunsin hänet minua vasten. Yllättäen kylmyys palasi ja hengitykseni jäätyi ilmaan. Mustapukuinen hahmo nousi vuoteen yltä, jossa tuo nuori mies makasi. Hän sulki silmänsä ja kuiskasi vielä yhden lauseen.
- Kaipaan sinua jo nyt, mutta minun on aika lähteä.
Sen sanottuaan molemmat katosivat. Niin Kuolema, kuin tuo ihana mies, johon olin yllättäen rakastunut. Pian katosin minäkin. Näin vain mustaa pimeyttä hyvin pitkään aikaa. Tyhjää pimeyttä…
Kun heräsin, tuntui kun sydämeni olisi kiskottu rinnastani. Tuntui kuin maailma olisi kaatunut päälleni. Tuntui kuin valo olisi sokaissut silmäni. Tuntui kuin olisin kuollut ja syntynyt uudelleen. Ajatukseni tavoittivat minut. Nousin istumaan. Olin sairaalassa ja punaista nestettä kulki läpinäkyvässä letkussa suoneeni. Kului ikuisuus, kun vihdoin muistin mitä oli todella tapahtunut. Olin viiltänyt molemmat ranteeni auki, yrittäen itsemurhaa, sillä olin ollut masentunut jo monta viikkoa. Olin menettänyt paljon verta, ja kuulin kun poikaystäväni tuli huoneeseen, soitti ambulanssin. Sen jälkeen en muistanut mitään tapahtumia.
Sairaalahuoneen ovi aukesi ja sisään astuin valkopukuinen hoitaja.
- Missä hän on? Kiljaisin kun taas ajattelin tuota ihmeen ihanaa nuorta miestä, jota olin suudellut. Hoitaja ihmetteli hetken miettien ketä tarkoitin.
- Poikaystäväsikö? Hän kysyi hymyillen.
- Ei, ei! Vaan tummahiuksinen nuori mies huoneesta numero kuusi!
Hoitajan kasvoille levisi epäuskoinen ilme. Hän tuijotti minua pitkän tovin.
- Niin, tiedän ketä tarkoitat. Hän kuoli kolme minuuttia sitten. Hoitaja katsoi minua yhä kummastuneena. - Luulimme, että olet vaipunut koomaan, hän sanoi. - Tämä on ihmeparannus! Pyydän poikaystäväsi sisään, hän odotti koko yön huoneesi ulkopuolella.
Kun ovi aukesi, ja ensirakkauteni astui huoneeseen, en tuntenut enää mitään häntä kohtaan. Näin hänen kasvoiltaan vain sen oudon miehen kasvot, joka oli kuollut. Purskahdin toivottomaan itkuun ja kun poikaystäväni tuli lohduttamaan minua ja halasi minua hyväsydämisenä ajattelin vain sitä, kuinka voisin löytää hänen luokse. Hänen luokse jota rakastin enemmän, kuin ketään muuta pystyisin koskaan rakastamaan…
Tää juttu on vähän… Sekava? Palautetta kiitos ihmiset hyvät! Koko "tarina" tuli suoraan alitajunnasta, toivottavasti ymmärsitte idean… :)
Vastaukset 4
Vanhimmat
Itse idea oli hyvä, mutta kompastui itsestäänselvyyksiin.Jos sairaala on tyhjä, lukija ymmärtää mielestäni, että kukaan ei ole vastaamassa.Aikaa,kuinka kauan henkilö on ollut masentunut, ei tarvitse määritellä, riittäisi kauan määritykseksi.Useat masentuneet nimittäin ovat olleet masentuneita vuosia, ennen kuin päätyvät ratkaisuun itsemurhasta.
Kooma kuulostaa oudolta, niin kuin myös ihmeparannus-liian kliseiseltä.Töksähtää myös tuo, että en tuntenut enää mitään häntä kohtaan.Eikö voisi tuntea vaikka ystävyyttä? Tässä nämä.Vähän hiomista vaatii.Liika pois ja sopiviin kohtiin väriä lisää.Itse tarinana ja juonena voit saada siitä hyvän:)Oletan, että olet aika nuori??? Lisää kirjoituksia, että oma tyyli muokkautuu:)
yllättävänkin hyvä... alkuun vaikutti, etten jaksa millään lukea kokonaan, mutta tunnelma pysyi hyvin yllä... kiinnostavaa tunnelmanluontia, tosiaan osittain aika kliseistä, mutta hyvältä näyttää... lisää reeniä!
Jos se muija olis osunu valtimoonsa sillä (ilmeisesti veitsellä) sohastesaan, sillä ei olis ollu mitään mahdollisuuksia ehtiä ees tonne sairaalaan sisälle elossa...
Sitten se että se seikkailee sairaalassa vaikka kuinka kauan ja että verenvuoto VALTIMOSTA yllättäen tyrehtyy kuulostaa aika epäuskottavalta...
näin on, epäuskottavia juttuja on joukossa, mutta ei se nyt tainnut olla olennaisinta tossa... eihän se mitenkään täydellinen juttu ole, mutta mä tykkäsin tunnelmasta... epäuskottavaa, juu, mutta kirjoittaja selvästi on aika nuori... ei pidä keskittyä epäolennaisuuksiin...